Viime vuoden kirjallisiin löytöihini kuului Uuno Kailaan (s. 1901, k. 1933) Novellit (1936, WSOY). Aiemmin olin lukenut häneltä vain runoja. Esimerkiksi Pallokentällä (runo, jossa rampa poika katselee sivusta palloa pelaavia lapsia) tai Verkossa (Olen verkon silmässä kala …) kuuluvat tunnettuudessaan suomalaisen runouden kaanoniin, mutta harvempi on tutustunut Kailaan käsittääkseni ainokaiseen, vasta hänen kuolemansa jälkeen julkaistuun novellikokoelmaan.
Novellit ovat varsin vaikuttavia. Ne käsittelevät samoja aiheita ja teemoja kuin Kailaan runotkin – esim. kuolemaa, hulluutta, sairautta, sivullisuutta, seksuaalisuutta – mutta ne eivät ole sävyltään pelkästään synkkiä ja ahdistavia vaan myös todella pelottavia. Monet kokoelman 12 kirjoituksesta voikin lukea kauhunovelleina, joissa esim. joku henkilö kokee vahvasti kuoleman tai vainajien läsnäolon, kun mielen järkkyminen saa hänet jonkinlaiseen houreiseen rajatilaan. Useat kertomuksista sijoittuvatkin sairaalaan, mikä ympäristönä tuli Uuno Kailaalle varsin tutuksi hänen elämänsä aikana.
Novellissa Nämä kaksi jalkaa eivät sovi minulle novellin kertoja tapaa Askon, lapsuuden koulukaverin, joka kouluaikoina oli juuri sellainen raajarikko, josta Pallokentällä-runo kertoo:
Hän askelen astui – mutta
kuin unesta havahtain
näki itsensä … Oikea jalka
oli kuihtunut tynkä vain
Ja novellissa:
Oikea jalka, joka ennen oli elottomana, polvesta koukkuun jähmettyneenä möhkäleenä törröttänyt ilmassa, väliin vasenta nilkkaa hipoen, väliin maata viistäen, oli nyt terve jalka.
Asko on nyt aikuisena uuden lääketieteen ansiosta käynyt leikkauksessa, ja hänen jalkansa ovat lähes normaalit. Mutta silti hän ei ole onnellinen. Hän ei ole elänyt lapsuuttaan ja nuoruuttaan kuin muut, vaan sivullisen osa on jättänyt häneen ikuisen jäljen. Vaikka jalat onkin korjattu, sielua ei kuitenkaan voi parantaa.
Muitakin Kailaan runoja tulee mieleen kokoelmaa lukiessa. Esim. novellissa Lapsi kerrotaan naisesta, joka näkee vieraan lapsen kuoleman. Järkytyksessään hän kuvittelee tätä omakseen eikä halua luopua kuolleesta. Ainakin minun mielessäni novelli ikään kuin luo kontekstin runolle Onnellinen:
Oli kadulla ajettu lapsen yli.
Hänen ruumiinsa virui vielä maassa
avosilmin kuollein ja huulilla verta –
soma poikanen mekossa ruudukkaassa.
Poika on kuollut kesken leikkinsä: hän on pyörittänyt vannetta ja jäänyt auton alle. Runon lopussa runon puhuja kuvaa: Eräs nainen parkaisi, pyörtyi – äiti. Mutta jos novelli kuvaa samaa tapahtumaa, niin silloinhan runon puhuja erehtyy, vaikka tekeekin tietysti tilanteeseen parhaiten sopivan tulkinnan. Ehkä hän näkee tämän ”parkaisevan naisen” juoksevan samasta pihasta kuin auton alle jääneen lapsen. Vaan vannehan oli saattanut karata pojalle tuntemattomaan pihaan, josta poika haki sen ja juoksi onnettomasti auton alle. Novellissa Lapsi mielensä järkyttäneen naisen mies kertookin:
– Onneton sattuma, tapaturma – niinkuin mainitsin teille. Poika juoksi ulos meidän pihastamme – mitä tekemistä hänellä oli täällä, en tiedä-, ja portilla hän jäi autoni alle. Vaimoni lienee nähnyt sen ikkunasta ja syöksyi paikalle.
Muitakin yhtymäkohtia novellien ja runojen välillä löytää, mutta jätettäköön niiden etsimisen ilo mahdollisille lukiojoille itselleen. Kokoelman toiseksi viimeinen novelli Bruuno on kuollut (tai oikeastaan muistelo) kertoo Aunuksen sotaretkestä, johon intomielinen Kailas houkutteli tämän ihailemansa ystävänsäkin. Kailas selviytyy epäonnisesta ”retkestä”, mutta Bruuno ei. Novelli on pikemminkin muistelo siinä mielessä, että se perustuu tositapahtumiin, ja Kailas potikin syyllisyyttä ystävänsä kuolemasta koko elämänsä ajan.
Kiinnostava novellikokoelma, varsinkin Kailaan runoista pitäville. Lukemani painos vain oli varsin huonokuntoinen, kirjaston varastosta löytynyt. Onneksi se on säästetty, resuisuudestaan huolimata. Sen verran synkkää tekstiä, että kustantaja tuskin innostuu uusintapainosta julkaisemaan.
Kiinnostavaa, löysit novelleista samoja teemoja kuin runoista – samat asetelmat muuttuvat tarinoiksi. Täytyy lukea, runojen tunnelmat tuntuvat muuttuvan pelottavammiksi Kailan novelleissa.
Jep, ja ainakin minulle tämä avasi uudella tavalla Kailaan runomaailmaa. 20-luvun runous on niin mittaan sidottua, että paljon jää sanomatta. Novellit katsovat ihmisen pimeään puoleen, hulluuteenkin, aivan eri tavalla.
Runosta tarinaksi – kiinnostava näkökulma. Harmi, että runoilijat pysyvät yleensä varsin hyvin lestissään. Mielellään lukisi proosaa esim. Sarkialtakin.
Tuohan kuulosti mielenkiintoiselta kirjalta. Hui, muistan tuon Pallokentällä-runon lapsuudesta -se teki vaikutuksen…
Olen itsekin tehnyt näköjään Kailaat, monet runoistani ovat myöhemmin laventuneet tarinoiksi, novelleiksi.
Varmasti on ollut vaikuttava lapsena luettuna! Hieman on tummempia sävyjä kuin Kirsi Kunnaksella… Etsiskelin netistä lukukokemuksia Uuno Kailaasta lukukokemuksia, ja löysin sinulle Susupetal kohtalotoverin. Myös Leena Krohn on synkistellyt lapsuudessaan Uuno Kailaan seurassa. Muutenkin mielenkiintoinen teksti Krohnin lukumuistoista.
http://www.kaapeli.fi/krohn/klassikot.htm
Kovin on synkkää lapsuus ollut :) Kiitos linkistä, löysin Krohnin kokemuksista paljon yhtäläisyyksiä omiin tuntoihini.
(niin vaikuttava se Pallokentällä oli, että osaan vieläkin sen ulkoa ja lapsuudestani on aika pitkä aika…)
Kirjallisuuden vaikutukset ovat joskus paradoksaalisia. Pallokentällä-runon synkeä muisto antoi, yllättävää kyllä, potkua, kun saimme liikuntavammaisen pojan. Hänelle löytyi aikanaan vammaisjoukkue Fair Play (missä pelasi myös sokea poika). Sääntöjä sovellettiin kunkin kykyjen mukaan.
Runo taisi rokottaa elämää varten ;)
Kiitos että muistutit tällaisten runojen olevan joskus myös totisinta totta. Liian usein tulee itse vain pohdittua jotain sivullisuudeen teemaa tms. Pallokentällä-runon tapaisia lukiessaan. Sitten kääntää sivua ja siirtyy seuraavaan runoon. Mutta kaikki eivät voi sitä sivua noin vaan kääntää.
Uuno Kailas osasi olla myös upeasti traaginen:
Kumpi?
Sinäkö elät vai elänkö minä:
toinen meistä nyt kuollut on.
Sullako onni vai lieneekö mulla:
toinen meistä on onneton.
Haudassa toinen ja maanpäällä toinen.
Kumpi on ehtinyt päähän tien?
Ah, minä tiedän:
haudassa sinä – kuitenkin minä se kuollut lien.
Jotenkin kuulostaa siltä, että tuokin voisi liittyä Bruunon kuolemaan. Se oli rankka juttu nuorelle Kailaalle, ja hän kävi asiaa läpi koko aikuisiän ajan.
Upea runo, pidän tästä tyylistä, ja on hurjaa ajatella, kuinka täydestä sydämestä ja vakavissaan tuon ajan runoilijat tällaisella tyylillä ja otteella kirjoittivat.
Samoin myös Kaarlo Sarkia, Aaro Hellaakoski ja Helvi Juvonen kuuluvat suosikkeihini. Jotain samaa heissä kaikissa on.