… kirjoittaisin kirjan. Mutta millaisen? Ja mistä? Sepittäisinkö kaiken vai kertoisinko tositapahtumista? Kertoisinko omasta elämästäni? Käyttäisinko minäkertojaa vai pyrkisinkö kuvaamaan tapahtumat ulkopuolisin silmin? Olisiko kirjani pitkä vai lyhyt? Elämäkerta? Dekkari? Kokeileva taideromaani? Piikikäs satiiri? Vai kirjoittaisinko sittenkin runoja: kenties proosallisia tekstejä, jotka paljastuisivat runoiksi vain lepattavan oikean reunansa ansiosta, tai kuvarunoja, joissa sanoista vapaus, veljeys ja tasa-arvo koostuvat tikku-ukot ahmisivat toisiaan? – Kysymykseni ovat kuitenkin turhia, sillä en osaa kirjoittaa. Jos osaisin, minun ei tarvitsisi miettiä tällaisia keskinkertaisia ajatuksia: kirjoittaisin vain, eikä olisi väliä mistä kirjoittaisin tai miksi kirjoittaisin, sillä todellinen kirjoittaja kirjoittaisi joka tapauksessa hyvin- ja mikä oleellisinta, hän kirjoittaisi joka tapauksessa.
Kirjoittamisen problematiikkaa käsittelee kiinnostavasti (ja todellisen kirjoittajan ottein!) David Albahari romaanissaan Syötti (1996, suom. Kari Klemelä, 2007, Mansarda). Romaanin kertoja on jonkinlaiseen vapaaehtoiseen maanpakoon Kanadaan siirtynyt serbi, joka on syntyperältään juutalainen. Eli kertojassa on siis paljon yhtymäkohtia kirjailijaan itseensä – Albaharikin muutti Kanadaan entisen Jugoslavian alueelta vuonna 1994. Kirjan kertojan ja kirjailijan luonteiden välille ei kuitenkaan kannata vetää yhtäläisyysmerkkejä – vaikka voihan olla, että Albahari on antanut romaaniin itsestään enemmänkin kuin vain raamit.
Kirjan kertoja potee vakavaa alemmuudentunnetta, monellakin tavoin. Hän haluaisi olla kirjailija, mutta pitää itseään tehtävään kykenemättömänä. Jatkuvasti hän vertaa itseään kanadalaiseen kirjailijatuttavaansa Donaldiin, joka on kirjailijuudessaan liioitellunkin kaikkitietävä ja kaikenosaava. Kertoja palaa kerrontansa lomassa aina samaan perusongelmaansa – siihen, että ei usko kirjailijankykyihinsä:
”Jos minulla olisi enemmän taitoa, voisin kuvailla värikkäämmin, mutta nyt en löydä sanoja.”
”Jos osaisin kirjoittaa, kirjoittaisin kirjan ja lakkaisin kärttämästä neuvoja Donaldilta.”
”Enhän minä ole kirjailija.”
”Jos osaisin kirjoittaa, kirjoittaisin Donaldista.”
Syy alemmuudentunteeseen lienee Jugoslavian verisessä sisällissodassa, joka on murentanut kertojan kulttuurisen identiteetin – ja aivan kuten Dubravka Ugresicin romaanissa Kiputilahallitus, Albaharin Syötissäkin on kyse myös kielen menettämisestä. Kanadassa asuva entinen jugoslaavi ei juuri kuule oman kansansa puhetta. Kertomus saakin alkunsa siitä, kun romaanin kertoja alkaa kuunnella vanhoja kelanauhoja, joille on useita vuosia aiemmin äänittänyt nyt jo edesmenneen äitinsä kertomia muisteloita. Jo äidin ensimmäinen lause, kertojan omalla äidinkielellä puhuttuna – ”Mistä oikein aloittaisin” – on kertojalle vaikuttava kokemus:
Vasta edellisenä iltana olin nauranut eläkeläisukolle, joka oli väittänyt että sanassa ”Sisilia” oli enemmän erilaisia merkityksiä kuin paksuimmassa sanakirjassa, mutta nyt olin itse valmis uskomaan, että nuo kolme yhdentekevää sanaa voisivat kuvata kokonaista elämää.
Syötti on myös kertomus muistamisesta. Kertojan äiti muistelee menneitä aikoja, kertoja taas äitiään. Äidin kertomukset palaavat historiassa aiempaan hulluuden aikakauteen, toiseen maailmansotaan. Vuosikymmenien takaiset kauheudet vertautuvat Jugoslavian sisällissotaan. Muistaminen, kertominen ja kirjoittaminen kietoutuvat lukijaa hämmentäväksi kudelmaksi, sillä Albaharin romaanissa ei ole ollenkaan kappalejakoa: teksti soljuu eteenpäin tehden välillä sivuloikkia ja palaten sitten taas takaisin samoihin aiheisiin ilman hengähdystaukoja.
Äidillä on ollut kertojan elämässä keskeinen rooli, mikä osaltaan kenties vaikuttaa siihen, että uudessa kotimaassaan Kanadassa kertoja nostaa kirjailijatuttavansa jonkinlaiseksi äidin korvikkeeksi. Tuntuu siltä, että voimakastahtoiseen mielipidejohtajaan ( = äitiinsä) tottunut mies ei osaa ajatella tai toimia ilman jonkun muun henkilön hyväksyntää. Syötissä henkilösuhteet avautuvat vähitellen, ja samalla ne vertautuvat toisiinsa paljastaen siten aina jotain uutta: kertojan suhde äitiin selittää hänen suhdettaan Donaldiin, ja kertojan suhde Donaldiin taas paljastaa jotakin hänen suhteestaan itseensä – mikä taas selittyy kertojan suhteella omaan äitiinsä. Samanlaista asioiden rinnastamista ja kietouttamista Albahari hyödyntää peilatessaan historiaa nykyhetkeen ja nykyhetkeä historiaan sekä Kanadaa europpalaisuuteen ja eurooppalaisuutta Kanadaan.
Syötti on pitkä monologi, jossa on läsnä monenlaisia ääniä ja näkökulmia. Romaanin ”pötkömäisyys” (ei kappalejakoa tai lukuja) saattaa karkottaa herkkäsieluisen lukijan jo ensisilmäyksella, mutta syytä pelkoon ei kuitenkaan ole: teksti on sujuvaa ja kuljettaa hyvin eteenpäin, ja pituuskin (n. 140 sivua) on tämäntyyliselle kirjalle sopiva. – Ajatuksia herättävä lukukokemus. Sikäli poikkeuksellinen, että en todellakaan ymmärrä, mistä tuo kirjan nimi tulee. En muista sanan esiintyneen kirjassa ollenkaan, eikä teemankaan tasolla tunnu mitään ”syöttimäistä” paljastuvan.
Jos osaisin kirjoittaa, niin ehkä haluaisin kirjoittaa juuri tällaisen kirjan: vyyhtimäisen yksinäytöksisen pitkän purkauksen, jossa omaelämäkerrallisuus sekoittuisi proosallisuuteen, proosa esseistisyyteen ja esseistisyys runollisuuteen. Ripaus historiaa, hyppysellinen elämänfilosofiaa, jotain totta, jotain tarua jne. – Ainoa ongelma on: mistä aloittaisin? Lienee parempi hyväksyä oma keskinkertaisuus ja lohduttautua Syötin kertojan tokaisulla:
Joskus ajattelen että on hyvä, etten osaa kirjoittaa, sillä joka kerta kun ajattelen kirjoittamista, mielessäni liikkuu vain kysymyksiä eikä koskaan vastauksia.
Nautittava postaus, kiitos!
Kiitos itsellesi kiitoksesta!
– Viime aikoina on kyllä kirjoittamiselle tullut muitakin esteitä, lähinnä ajan puute. Eli itse asiassa tuota otsikkoa pitäisi muuttaa:
”Jos osaisin kirjoittaa ja JOS minulla olisi aikaa kirjoittaa …”
Kiitos kirjan esittelystä!
Serbiankieliseen nimeen Mamac sisältyy kaksoismerkitys. Sana tarkoittaa syöttiä (tai täkyä) mutta se viittaa myös äitiin. Tätä on mahdoton kääntää suomeksi niin, että molemmat merkitykset välittyisivät.
Mikä se ”syötti” sitten on? Itsekin jouduin kysymään sitä Albaharilta, ja hän vastasi: historia.
Eikö täällä ole ruokaohjeita?
Dolly: Ruokaohjeita ei valitettavasti täältä löydy, olen enemmänkin ruokaohjeiden noudattaja kuin niiden keksijä. Ehkä ruokakirjoista voisi joskus kirjoittaa.
Ja kiitos Kari Klemelälle tuosta nimen selvennyksestä! – Kääntäjille nostan aina hattua, sillä sanojen ja lauseiden merkityksen siirtäminen kielestä ja kulttuurista toiseen on usein varmastikin melkoinen haaste. Ja harvoinpa suomentajien työtä kehutaan, haukut kyllä saattaa saada. Itse en oikein arvaa suomennoksia kommentoida, pitäisi tuntea riittävän hyvin myös alkuteos.