Jos minulla olisi enemmän intoa paneutua aiheeseen, kirjoittaisin Helsingin kirjamessuista reportaasin samaan tapaan kuin David Foster Wallace esseihtii Mainen hummerifestivaaleista. Tällä kertaa jätän kuitenkin pastissin kyhäilyn väliin ja ainoastaan viittaan Wallacen esseen otsikkoon. Näin Wallace aloittaa esseensä Hummereita yltä kyllin (kokoelmasta Hauskaa, mutta ei koskaan enää, suom. Juhani Lindholm, Siltala, 2012):
Suunnattoman suuri, haiseva ja äärimmäisen hyvin markkinoitu Mainen hummerifestivaali pidetään vuosittain heinäkuun loppupuolella osavaltion rannikon keskipaikkeilla Penobscotin lahden länsipuolella, alueella joka on Mainen hummeriteollisuuden hermorunko.
Pasilaa tuskin voi nimittää Helsingin kirjallisen kulttuurin hermorungoksi, mutta suuri ja hyvin markkinoitu tapahtuma Helsingin kirjamessut kieltämättä on. Ja vaikka ”haiseva” onkin väärä adjektiivi kuvaamaan messualueen ilmapiiriä, huomaa tungoksen ja kaikkialta silmille syöksyvän kirjaähkyn keskellä siirtyvänsä aina ajoittain epämukavuusalueelle. On mielenkiintoista käydä kustantajien esittelypöytien valikoimaa läpi ja pysähtyä hetkeksi kuuntelemaan kirjailijahaastatteluja – mutta erityisen mukavaa se ei ole, sillä kirjoja on liikaa eikä taustamelun takia oikein jaksa keskittyä mihinkään kovin pitkäksi aikaa.
Edellisen postauksen kommenteissaan Ripsa ja Eeva totesivat, että he eivät todellakaan halua lähteä kirjamessuille ahdistumaan. Vaikka kirjojen ystäviä ovatkin. Vertailun vuoksi – näin Wallace ahdistuu hummerifestivaaleilla:
Otetaan esimerkiksi vaikka juuri mainittu telttaravintola, jossa on ainainen jono kuin Disneylandissa ja joka osoittautuu neljännesneliömailin kokoiseksi katetuksi alueeksi täynnä kahviloita ja pitkiä laitospöytiä, joiden ääressä tutut ja tuntemattomat istuvat kylki kyljessä rusauttelemassa ja mutustelemassa ja kuolaamassa. Teltassa on kuuma ja sen notkolle painunut katto vangitsee huurut ja hajut, joista jälkimmäiset ovat varsin voimakkaita ja liittyvät vain osittain ruokaan. Teltassa on myös kova meteli, ja tästä metelistä huomattava osa liittyy maiskutukseen.
Tuollaiseen tunnelmaan Suomessa ei taida päästä kuin kesäfestareiden täpötäydessä oluttuvassa. Toki kirjamessuillakin voi rääkätä itseään, mutta eihän kenenkään ole pakko mennä sinne, missä kaikki muut ovat. Rauhaa kaipaava messuvieras pysytteleekin viisaasti loitolla Sofi Oksasen kirjailijahaastattelun kaltaisista esityksistä, joissa ihmisiä pakkautuu turhan monta yhtä neliömetriä kohti. Messuhumusta löytyy suvantopaikkoja, jotka samanaikaisesti tarjoavat kiinnostavia kurkistuksia kirjallisuuden marginaaliin.
Eräs sellainen oli Nuoren Voiman liiton koju messuhallin periferiassa (piti oikein kartan kanssa etsiä paikka, ja sittenkään en ollut löytää). Vaatimattoman kokoisella esittelypöydällä oli lähinnä Nuori Voima -kirjallisuuslehtiä. Ajattelin ensin ostaa edullisesti pari vanhaa numeroa, mutta sitten huomioni kiintyikin pieneen pinoon Scriptor-nimisiä lehtiä. Olen törmännyt julkaisuun kerran aiemminkin. Nyt tartuin päällimmäiseen lehteen lähinnä siksi, että kannessa oli otsikkona Mörkö – sama aihe, jota itse sivusin postauksessani juuri ennen messuille lähtöä.
Scriptor ei ole mikä tahansa kirjallisuuslehti. Se on suunnilleen lukioikäisten nuorten itse kirjoittama ja toimittaja. Kun vanhimmat joukosta ovat parikymppisiä ja lehden painoskin 150 kpl, niin pakkohan Mörkö-numero on ostaa, jo ihan kannatuksen vuoksi. Eikä lehti mikään huono ostos ole: se on kivasti taitettu ja sivuilta välittyy intohimo kirjoittamiseen, kirjallisuuteen. Ja mikä tärkeintä, lehteä on helppo lähestyä, myös muiden nuorten. Esimerkki Daria Tarkhovan kirjoittamasta Muumilaakson Mörköä käsittelevästä esseestä:
Muumimaailmassa on monta hahmoa, joilla on salaisuuksia. Nuuskamuikkusella on salainen etelä, jonne hän kaipaa. Tuutikki pitää petoja vaatekaapissa ja hänen luonaan asuvat näkymättömät hiiret. Mörölläkin on salaisuuksia. Hän ei puhu mitään, koska kukaan ei halunnut kuunnella. Hänen salaisuutensa kasvoivat niin suuriksi, ettei hän pystynyt enää kertomaan niitä. Salaisuudet kuitenkin painnavat häntä. Hän hakee lämpöä, elämää, juttuseuraa – mutta kaikki juoksee pois. Mörön salaisuudet käyvät mahdottomiksi, ne jäädyttävät mörköä sisältä. Ja silloin nämä salaisuudet leviävät hallana maahan.
Scriptor ei ole mikään avantgardistinen kirjallisuuslehti, mutta miksipä sen pitäisikään olla. Vaikka näkisin kyllä mielelläni sellaisenkin ilmiön, että kirjallisuuden avantgarden ottaisi omakseen jokin aktiivinen nuorten joukko. Tällä hetkellä kirjallisuuden rajojen tutkiskelun päävastuu tuntuu lepäävän keski-ikäistyvien/keski-ikäistyneiden runoilijoiden harteilla.
Tärkeämpää on kuitenkin innostus ja tekeminen. Kun selailin Scriptor-lehteä NVL:n kojulla, kanssani tuli heti juttelemaan kolme toimituskuntaan kuuluvaa nuorta. Mukavaa porukkaa. Yritin tunnistaa näin jälkikäteen heitä Scriptorin sivuilta, mutta kasvomuistini on valitettavan huono. Joka tapauksessa kotiin tultuani ja lehteä selailtuani minua harmitti, etten ostanut useampaa numeroa. Ehkäpä korjaan tilanteen ja tilaan niitä netin kautta lisää.
* * *
Toki vierailin myös siellä toisessakin marginaalissa eli keski-ikäistyvässä avantgardessa. Poeasian osastolta (tai pöydältä – osasto on hieman liioiteltu nimitys tässä yhteydessä) kävin ostamassa Juri Joensuun tuoreen väitöstutkimuksen suomalaisesta kokeellisesta kirjoittamisesta 1960- ja 2000-luvuilla. Teoksen nimi on Menetelmät, kokeet, koneet – ja alaotsikko Proseduraalisuus poetiikassa, kirjallisuushistoriassa ja suomalaisessa kokeellisessa kirjallisuudessa. Proseduraalisuuden Joensuu määrittelee lyhyesti heti Johdannossa:
Sanasta proseduuri (menettely- tai toimintatapa tai sellaisten sarja) johdettu proseduraalinen kirjoittaminen merkitsee kirjoittamista, jota ohjaamaan kirjoittaja valitsee – ennalta ja tietoisesti – jonkin formaalin ja toistettavan periaatteen: säännön tai menetelmän. Spontaaniin tai vapaaseen (tai sellaiseksi ajateltuun) kirjoittamiseen verrattuna menetelmä perustainen kirjoittaminen sisältää aina jonkinlaisen keinotekoisen tai teknisen ulottuvuuden.
Menetelmällisyys kirjoittamisessa on kaikille runojen lukijoille tuttua. Runomitat (jambi, trokee) ja runomuodot (haiku, sonetti) luovat etukäteen valittuja sääntöjä ja rajoitteita kirjoittamiseen. Ja vaikka runomittoihin ei olisi perehtynytkään, jokainen on ainakin kouluaikoinaan harrastanut menetelmällistä kirjoittamista tehdessään loppusoinnuteltuja runoja (Kevät tuli, lumi suli, puro sanoi …).
Olen ehtinyt lukea Joensuun teosta vasta osittain, mutta se vaikuttaa kiinnostavalta. Erityisesti kiitosta voisi antaa lukuisille, perusteellisesti käsitellyille kirjallisuusesimerkeille. Näkemykset eivät jää miksikään abstraktiksi pohdiskeluksi, vaan laajasti menetelmällistä kirjoittamista tutkinut Joensuu käy proseduraalisuuden muotoja seikkaperäisesti läpi. Itse en ole koskaan ollut erityisen innostunut esimerkiksi hakukonerunoista, mutta kirjoittaessaan Janne Nummelan, Tytti Heikkisen ja Harry Salmenniemen runoista Joensuu onnistuu herättämään minussa positiivisiakin ajatuksia menetelmän suhteen.
Eräs mielessäni virinnyt kysymys kuuluu näin: Jos runo on tehty hakukoneella, mutta lukija ei sitä huomaa (ts. hänelle ei tule edes mieleen, että teksti on alusta loppuun googlettamisen tulosta), niin onko runo silloin ”hyvä” vai ”huono” hakukoneruno? Sama tietysti pätee moniin muihinkin menetelmällisen kirjoittamisen muotoihin. Vaatiiko ”proseduraalinen estetiikka” sitä, että lopputuloksen perustuminen johonkin menetelmällisyyteen on lukijan tiedossa? – Ehkä vastaus löytyy Joensuun tutkimuksesta: täytyy lukea se vielä oikein ajatuksella läpi.
Teoksen loppupuolella Joensuu pohtii menetelmälliseen kirjoittamiseen liittyviä piirteitä lääketieteen näkökulmasta. Löytyy ainakin minun mielestäni yllättävä yhteys (tai ei se niin yllättävä ole, en vain aiemmin ole kuullut/tullut ajatelleeksi näkökulmaa) menetelmällisyyden ja skitsofrenian välillä. Skitsofreenikkojen kielessä voi nimittäin olla samoja piirteitä kuin menetelmällisessä kirjoittamisessa, esimerkiksi tavallisesta kielenkäytöstä poikkeavia sääntöjä tai rajoitteita:
Skitsofreenikkojen kielenkäytöstä on löydetty yhteneväisyyksiä runouden keinojen kanssa. Tällaisia ovat vaikea tai käsittämätön kieli, uudissanat, alluusiot, soinnuttelu, kielipelit ja nonsense. Monet skitsofreenikot muovaavat ja järjestelevät kieltä jatkuvasti ja pakonomaisesti äänteiden, sanojen, tavujen tai kirjainten tasolla.
Se, mikä normatiivisessa arkikielessä on epätervettä ja ei-toivottua, onkin runokielelle ominaista, jopa sen edellytys. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että runoilijat olisivat skitsofreenikkoja. Mutta ”luova hulluus” – niin, kyllä sitä voi pitää jonkinlaisena kokeellisuuden edellytyksenä.
Mielenkiinnosta ostin myös Juri Joensuun esikoisrunokokoelman Valohuppu, joka sekin on julkaistu tänä syksynä. Sain ostopäätökseen kannustusta myymässä olleelta runoilija Olli-Pekka Tennilältä. Kirjan kannet suunnitellut Olli-Pekka totesi, että Joensuun kokoelma kannattaa ostaa jo senkin vuoksi, kun siinä on niin hienot kannet … Oletin, että kokoelma sisältäisi menetelmällisen runouden keinoja, mutta joko oletukseni on väärä tai sitten en vain osaa löytää niitä. Tekstit vaikuttavat äärimmäisen harkituilta, ja kovin helposti ne eivät lukijalle avaudu. Taputankin käsiäni: onnistunut ostos, sillä tässä riittää ihmeteltävää vielä pitkäksi aikaa.
Itseäni ihastuttaa esimerkiksi kokoelman Intressit-osiosta löytyvä runo:
kasvusto on diagrammin muodossa
kuin matemaattisissa kiihdytyksissä
sama tokkuraisuustämä suuntaamaton niitty
eräänlainen aksenttitiheä ruoho
tiheä sinetti
Koska lueskelin ensin Joensuun tutkimusta, naksahti mielessäni tämän runon kohdalla jonkinlainen assosiaatio menetelmälliseen kirjoittamiseen. Ehkä se ei siihen mitenkään liity (täytyisi ensin lukea runokokoelma kokonaisuutena ja tehdä sitten vasta tulkintoja), mutta jotenkin kasvuston ahtautuminen diagrammin muotoon ja nuo matemaattiset kiihdytykset tuntuvat viittaavan sääntöihin ja kaavoihin luomistyössä, aksentti johonkin rajoitteseen tai toistuvaan rakenteeseen. Tiheä ruoho, tiheä sinetti – siinäkin voi nähdä rinnastettuna valtavan luovuuden lähteen ja toisaalta sitä kahlehtivan pakon, menetelmälliseen kirjoittamiseen liittyvän tavan koodata lähetys (lukijalle) jonkinlaisen keinotekoisen kielellisen hierarkian tai säännön kautta.
* * *
Mutta nyt edettiin jo ehkä hiukan liian kauas marginaaliin. Kävin minä lauantaina messuilla vieraillessani katsastamassa ihan markkinakelpoisiakin kirjailijoita (siis tokihan Juri Joensuukin on erittäin markkinakelpoinen – markkinat vain ovat proseduraalisen kirjallisuuden tutkimuksessa hieman rajatummat). Positiivinen kokemus oli Louhi-lava, jolla esiintyi nuortenkirjailijoita. Tuoreen näkökulman tunnelmaan toivat haastattelijoina toimineet Kallion ilmaisutaidon lukion opiskelijat.
Seurasin siellä mm. Seita Vuorelan haastattelua. Huomasin muista kirjablogeista, että samana päivänä WSOY järjesti bloggaritapaamisen, jossa Vuorelakin oli mukana. Harmi, kun en ole saanut itseäni tyrkytettyä millekään WSOY:n postituslistalle, jäi tuokin väliin. Joka tapauksessa olen Karikon (Wsoy, 2012) lukenut – loistava nuortenromaani! Ja myönnetään, en ole täysin objektiivinen tekemään siitä sen tarkempaa arviota, sillä tunnen kirjailijan aika hyvin. Mutta toisaalta ehkä juuri siksi (hänen aiemmatkin teoksensa lukeneena) uskallan väittää, että Karikko on Seitan tähänastisista kirjoista paras. Aiemminhan hän on kirjoittanut Seita Parkkola -nimellä ja osan tuotannostaan yhdessä Niina Revon kanssa.
En kehtaa jääviysongelmien takia kirjoittaa romaanista arviota, mutta toivottavasti muut bloggarit tarttuvat Karikkoon. Juoni on jännittävä ja koukuttaa aikuisenkin lukijan – taitavasti rakennettu kertomus, joka herättää paljon ajatuksia ja tuntemuksia. Ja kieli on kohdillaan. Tyylinäytteeksi kuvaus paikasta, jonne kertoja perheineen matkustaa lomanviettoon:
Land’s End Camping.
Viimeinen kaistale maata ennen merta. Ehkä juuri tuolloin annoin nimen leirintäalueelle. Nyt enää en muista milloin se tarkalleen tapahtui. Mutta sen minä muistan kuinka meri huumasi minut tuoksullaan. Se tuoksui villisti meriasioilta: lokeilta, kaloilta ja simpukoilta. Rantaan ajautuneelta verkolta ja siltä pehmeältä oliivinväriseltä levältä, jota on röykkiöittäin pitkin rantaviivaa. Vaikka meri oli tavallaan valtaväylä maailmalle, se samalla eristi leirintäalueen yksinäisyyteensä. Oli meri, oli tie, oli kalliot. Niiden kolmen voiman puristuksessa leirintäalue kyyhötti kuin rätti taistelukehässä, jossa hirviöt ottavat mittaa toisistaan.
Karikko on niitä romaaneja, joita ei saa spoilata ollenkaan. Parhaimmillaan kirja on silloin, kun kertomus paljastuu vähitellen. Kannattaa tutustua: Karikossa on edellytyksiä pienoiseksi nuortenkirjaklassikoksi, johon varmasti tullaan viittaamaan tulevina vuosina!
* * *
Kun lähdin Helsinkiä ja kirjamessuja kohti perjantaina, ajattelin, että messuilla keskityn vain positiivisiin asioihin ja jätän synkistelevät kirjat muille lukijoille. Luulen, että onnistuin. Tällä kertaa en tuonut mukanani Jyväskylään mörköjä (paitsi tuon Scriptor-lehden, mutta ei sekään niin hirveän mörkömäinen ollut). – Ja positiivisuuttani jakaakseni olenkin säästänyt tähän loppuun pienen omakohtaisen anekdootin, josta myös mahdollinen lukija voi kenties innostua.
Kirjamessuostoksistani kauaskantoisin vaikutus on nimittäin Tiina Lehikoisen ja Jouni Teittisen toimittamalla artikkelikokoelmalla Tekstitaide (Tuli&Savu, 2012). Lueskelin sitä jo sunnuntaiaamuna hotellihuoneessa. Kokoelman viimeinen teksti on Maaria Pääjärven Katsahdus runovuoteen 2011. Hän valitsee – ainakin minut lukijana yllättäen – vuoden 2011 ”kenties tärkeimmäksi runoteoksi” Heikki Sauren kokoelma Kirjoituksia maasta (ntamo 2011, valokuvannut Jari Härkönen). Se koostuu Sauren maasta keräämistä lappusista, joita ihmiset ovat vahingossa pudottaneet tai heittäneet pois roskina.
Pääjärvi pohdiskelee näiden merkityksellisten roskien mahdollisuuksia ilmentää kulttuuriamme ja elämää yleensäkin. Itse kiinnitän kuitenkin huomion sivunpolkuun, joka liittyy siihen, että monet kauppalaput yms. on kirjoitettu käsin:
Käsiala sisältää toisen ulottuvuuden. Kirjoitamme suurimman osan teksteistä koneella. Mietin usein, miltä tuntuu kirjoittaa pidempiä tekstikatkelmia käsin. Mietin, katoaako se, minkä tunnen omaksi käsialakseni, käytön puutteessa. Mietin, syntyykö nykylapsille minkäänlaisia käsialoja, kirjoittavatko ne ala-astetason horjuvia tai liian tukevia painokirjaimia lopun ikänsä. Ajattelen vanhempieni käsialoja, jotka tuntisin vaikka missä. Isän pieni ja siisti käsiala vie vähän tilaa, äidin kursailemattomat suuret kirjaimet tuntuvat puskevan kauppalapun ahtaalle. Kirjoituksia maasta näyttää miten käsialat iskeytyvät papereihin, kumartavat materiaalia, se näyttää kuulakynän piirtoja, ja niiden piirtojen takana on ties mikä myriaadi otteita kynästä.
Vajaa vuosi sitten ostin iPadin, ja sen jälkeen en ole enää tehnyt juurikaan edes muistiinpanoja käsin. Tablettia on niin helppo pitää mukana, ettei kynään tarvitse juurikaan tarttua. Pääjärven kommentti on hyvä herätys: olenko todellakin luopumassa paitsi ikiaikaisesta perinteestä niin myös oman, henkilökohtaisesti minulle tärkeän käsialan vaalimisesta? Käsialani ei ole ikinä ollut erityisen hyvää – mutta se on MINUN käsialaani.
Niinpä kun hieman myöhemmin olen Kiasman kaupassa, muistikirjahylly houkuttelee minut luokseen. Tiedän: Moleskinen muistiot ovat turhankin hyvin brändättyjä ja kalliita. Vaan minkä sille mahtaa, että vihreä, 400-sivuinen vuoden 2013 päivyri aivan kuin haluaa tulla ostetuksi. En ole pitkään aikaan pitänyt päiväkirjaa – mutta ensi vuonna tilanne muuttuu. Yksi suunnilleen A5-kokoinen sivu päivässä kuulostaa erittäin kohtuulliselta tavoitteelta.
Ja luulen että se riittää tähän tarkoitukseen: kiitos Maaria Pääjärvi, muutama kirjoittamasi rivi mahdollisesti pelasti käsialani!
Moleskine sopii erinomaisesti taskuun ja lisäksi siinä on sopivasti vääntymäominaisuutta. A5-koko on liian suuri matkoille, junassa tosin olen käyttänyt Marimekon kaunista A5:ttä, mutta yleensä A6 variaatioineen on kätevin.
Mitä tulee marginaaleihin, niistä höpötetään aivan liiaksi, niihin pitäisi kirjoittaa enemmän.
Jotenkin pidän kirjamessuista. Kun siellä on niitä kirjoja ja niiden tekijöitä. Meteli on kauhea, mutta kun Sofi Oksanen astuu lavalle niin tietää että viereissä hallissa on väljää ja rauhallista. Boris Hurtta sanoi odottavansa Heli Laaksosen esiintymisiä, kun silloin voi rauhassa etsiä antikvariaattien tiskeiltä kirjoja.
Tämä oli valaiseva raportti kirjamessuista! Menen nyt jonnekin. Kiitos.
Minulla on jonkinlaisessa käytössä juuri sellainen pieni musta A6 Moleskine: kätevä, kulkee hyvin taskussa, mutta siihen tulee lähinnä kirjattua ylös tarkistettavia asioita tai vaikkapa vain kirjojen nimiä. Jotenkin sen pienuus ahdistaa, reunat ovat heti vastassa – jos iskee flow päälle, joutuu jo melkein heti kääntämään sivua ja ajatus katkeaa, katoaa. Siksi ajattelinkin kokeilla tätä A5-kokoa – siihen mahtuu minunkaltaiseni isoräpyläinen skribentti kirjoittamaan paremmin. Pari huomiota aina jokaisesta päivästä, ehkä jokin anekdootti, jota voi myöhemmin hyödyntää muussa yhteydessä.
Ja osut oikeaan tuossa Sofi Oksasessa: juuri silloin esittelykojuihin tuli mukavasti väljää tilaa …
Kiva lukea juttujasi, pitkästä aikaa.
Käsin kirjoittamisesta, muistikirjoihin ja mihin vaan.
Se ei ainoastaan pelasta käsialaasi vaan käsin kirjoittaminen aktivoi kummankin aivopuoliskon toimintaa, niin olen lukenut jostain ja myös kuullut sanottavan – aivan toisin kuin pelkkä näppäimistön näpsyttely.
Muistan kuulleeni, että kielen oppimisesta on tehty myös tutkimuksia jotka väittävät, että ihminen oppii ensimmäisen (ja tärkeimmän) kielensä nimenomaan kosketusaistiensa avulla, fyysisesti. Koskettelemalla esineitä, osoittelemalla niitä, istumalla sylissä.
Siksi, niin ajattelen, käden ja kielen yhteys toisiinsa on luultavasti aika vahva.
Hyvä näkökulma: näppäimistöllä kirjoittaminenhan on todellakin luvattoman helppoa läpsyttelyä verrattuna siihen, että opettelee PIIRTÄMÄÄN 24 erilaista kirjainta, 10 numeroa + ison määrän erilaisia merkkejä sen lisäksi. Jos kirjoittaa edes hieman kaunokirjoituksen tapaista käsialaa, joutuu vielä harjaannuttamaan taitoaan kirjainten yhdistelyssä.
Rampauttaako näppäimistöt hengen ja ruumiin välisen yhteyden? – Ajatukseni muistikirjojen ja päiväkirjojen käytön tärkeydestä vahvistuu …
Joku viisas lienee jo tehnyt vertailua menetelmällisen runouden ja sarjallisen musiikin yhteisistä lähtökohdista. Kummassakin siis käytetään jotakin ennalta määrättyä menetelmää, jonka avulla sattumanvaraisesti teoksen elementit, ”raaka-aineet”, yhdistyvät.
”Kirjoituksia maasta” taas vertautuu mielessäni monen nykymusiikkisäveltäjän tapaan käyttää hälyääniä osana musiikkia…
– Ja päiväkirjoista: ostin kesän Unkarin-matkalta niin kauniin nahkaselkämyksisen päiväkirjan, että en voi olla mainostamatta:
http://www.bomoart.com/
Nahkaselkämyksinen kirja on niin ihana pidellä käsissä, että kirjoitettua tulee ihan jo siitä ilosta.
Eeva:
Todellakin kauniita nuo Bomoartin tuotteet, kävin vilkaisemassa! Tuollaisessa tosin alkaa tulla vastaan yksi ongelma: ilkeääkö noin hienoon kirjaan enää mitään kirjoittaakaan …
En tunne kovin hyvin musiikkia, mutta kuulostaa kiinnostavalta.
Kun viime vuonna luin jostakin lehdestä jutun Heikki Sauren runokokoelmasta, yritin itsekin kulkiessani katsella maahan runosilmällä. En kyllä löytänyt oikein mitään kiinnostavaa silloin kun oikein yritin. Mutta joskus voi ihan sattumalta törmätä mielenkintoisiinkin lappusiin. Joskus löysin jonkin ympäristöestetiikan kirjan välistä (kirjaston kirja) teoksesta tehdyt muistiinpanot – pari kolme liuskaa tekstiä muistaakseni, tiheästi kirjoitettuna. Ei siinä mitään – mutta kun rupesin katsomaan niitä tarkemmin, huomasin, että muistiinpanot olivat täysin käsimättömät.
Niiden tekijä oli keskittänyt huomionsa aivan epäoleellisiin asioihin ja kirjoittanut sekaan omia mielipiteitään, kysymyksiä, jotka olivat omasta näkökulmastani lähinnä hämmentäviä.
Toisaalta kokemus oli kasvattava: tulkitsemme lukemaamme hyvin eri tavoin.
– Ajatukseni muistikirjojen ja päiväkirjojen käytön tärkeydestä vahvistuu …
Käsin kirjoitettujen viestien, tekstin, kuvien, kirjeiden ja korttien ja muun tärkeä tehtävä on…niinpä niin, mikäpä se onkaan…;)
Niin, siitä voisi kirjoittaa laajahkon esseen – tai pienen kirjoituskokoelman … tietysti ensin käsin muistikirjaan ja vasta sitten koneella puhtaaksi.
Eikö Saisiolla ole Lokikirja tms. kurja? Eikun kirja. Ipadia tässä harjoittelen, siksi tulee virhritä, vrt. Ed. Viesti, muuten, sillainkin voi kirjoittaa ettei korjaa mitään. Vanhassa bloggissano sitä joskus kokeilin, lopetin, kun harva lukeva yleisö tuskastui. Tulee hauskaa jälkeä.
Mutta katdokoon ihmiset jos joku kirjoittaa. Kivahan rttä hrillä jotakin tekemistä.!
Minullakin on iPad, mutta olen antanut periksi ja hankin tähän ulkoisen näppiksen. Älyttömän hyvä kirjoittaa eikä tule hirveitä. Vaikka onhan tuo tyylisi tavallaan hauskaa – eräänlaista proseduraalisuutta? Eli voiko kosketusnäytön käytön hankaluuden nähdä tietynlaisena menetelmllisenä rajoitteena …
Rajoite tämä on! Olisi tähän myös tuo erillinen näppäimistö, mutten ole sitä käyttänyt (ts. saanut virlä käyttölipaa, tää on vaimon kone, rli rakoitetta löytyy sitenkin). Että näin. No tää oli loppu huumoria.
Vinkki:
Kirjoita A6-vihkoon poikittain. Siitä saa myös vielä pidempiä katseita kuin ns. tavallisesta käsikirjailusta yleisellä paikalla. Filosofi Diogeneen julkiset puuhat ihan muistuvat mieleen.
Ei mikään huono idea. Ja jos oikein haluaa herättää huomiota, voi kirjoittaa vesiliukoisella kaivotussilla iPadin näyttöön muistiinpanoonsa …
Olen yrittänyt puhdistaa erään tietokoneen näytöltä kuulakärkikynällä kirjoitettua tekstiä. Koneen omistaja (ikä lähempänä yhdeksääkymmentä) oli tahtonut täydentää jotakin näkemäänsä. Lisää aiheesta myöhemmin.
… en ole varma, millä tyylillä tuota uskaltaa oikein kommentoida, mutta varmasti sinulla on ollut vaikeuksia suhtautua tapahtuneeseen neutraalisti, pokka pitäen … Tragikoomisia tilanteita syntyy usein näissä ikäihmisten ja uuden teknologian kohtaamisissa.
Huumorilla mennään!
:) Niin vähän arvelinkin!
Ansiokas postaus, mutta …
”Tuutikki pitää petoja vaatekaapissa ja hänen luonaan asuvat näkymättömät hiiret”.
Tätä lainausta kovasti kummeksuin.
Olin luullut ja luulen vieläkin, että Uimahuoneessa olevat näkymättömät päästäiset kuuluvat talveen, ja olisivat siellä joka tapauksessa, eikä Tuutikki niitä siellä pidä.
Toisekseen Mörön analyysi voi olla oikea, mutta ei minusta perustu esim. Taikurin hatun tekstiin. Tiuhti ja Viuhtihan ovat varastaneet Mörön kuningasrubiinin, jota hän on tullut hakemaan, eikä edes saa sitä oikeuden käynnissä ….
Jokke:
Muistaakseni Taikatalvessa Tuutikilla nimeomaan on jotakin lukkojen takana, jotakin pelottavampaa kuin ne näkymättömät päästäiset. Saatan muistaa väärinkin.
Tuo salaisuus-näkökulma on kieltämättä aika pitkälle menevää tulkintaa, irrottautuu alkuperäisestä yhteydestään. Ensinnäkin, juuri salaisuudet ovat Muumilaaksossa jännittäviä, yleensä positiivisia juttuja – Tove Janssonin maailmassa on tärkeää, että kaikilla on salaisuuksia. Esimerkiksi Muumipappa ja meri -tarinassa Muumimammalla on salaisuutensa (hän maalaa itselleen kauniin pakopaikan majakan seinään), samoin Muumipeikolla (merihevoset). Salaisuudesta ja sen jakamisen filosofiasta puhutaan muistaakseni Näkymättömässä lapsessa, siinä lohikäärme-tarinassa, jossa Muumipeikko haluaa pitää salaisuutensa ja oikein herkuttelee ajatuksella, kuinka jakaa sen ensin Nuuskamuikkusen kanssa.
En minäkään muista, että Möröllä olisi salaisuutta. Mutta, Mörköön itseensä liittyy salaisuus: kun hänet uskaltaa kohdata, ei hän olekaan enää niin pelottava. Mörkö edustaa sitä salattua ja pelättyä toiseutta, ainakin juuri tuossa Muumipappa ja meri -romaanissa.
Kiinnostavaahan Mörössä on hänen ristiriitaisuutensa. Taikurin hatun Mörkö on aivan erilainen hahmo kuin Mörkö Muumipappa ja meri -tarinassa, ja Taikatalvessa taas Mörkö liittyy talven pimeyteen ja kylmyyteen eräänlaisena myyttisenä hahmona.
Hieno vastaus, Kiitos :)
Viittamasi Maailman viimeinen lohikäärme -tarina sisältää pari muutakin huomiota. Lohikäärme lentää loppuvaiheissa Nuuskamuikkusen tyköön, joka antaa sen hemulille poisvietäväksi, ja valehtelee Muumipeikolle, että ei ole nähnyt enää elukkaa, eli hänellä on toisinsanoen salaisuus …
Kaapeissa oli jos jonkin näköistä mönkiäistä, mutta minusta Tuutikki ei aktiivisesti niitä siellä pitänyt. Jonkin kaapin Muumipeikko avasi, ja esi-isän pois päästi …
Mörön hahmo on tosiaan joka kirjassa erilainen. Kiinnostavin on tämä Muumipappa ja meri. En ole ajatellut tarinaa salaisuus-teeman kannalta. Jokaisella on myös ongelma työstettävänä, johon salaisuus liittyy, olen lähestynyt teosta ongelmien ja niiden työstämisen kannalta en salaisuuksien kannalta, pitää tätä pohtia :)
Pelkojen kohtaamisesta on kyse useissa muumikirjoissa. Nimenomaan toiseuden, oudon ja uuden, ennen tuntemattoman ja vieraan kohtaamisesta.
Mörkö muuten esiintyy myös kuvakirjassa: Kuka lohduttaisi Nyytiä?
”On tienoo äkkiä niin hiljainen ja musta/ja Mörkö niin kuin vuori tuijottaa,/ja jäinen maa on täynnä kammotusta,/kun kuustakin pois värit putoaa.
Ja Nyyti sanoi: helppoa ei tule olemaan!/Tuo Mörkö on niin kamala etten luullutkaan!/No ensin hurja sotatanssi rohkeutta toi/ja sitten hampaat Mörön häntään jotta kipunoi!”
Hirlii:
”Kuka lohduttaisi Nyytiä?” on oma suosikkini muumikirjoista. Kirsi Kunnaksen suomennos on todella hyvä, riimi ja mitta toimii. Tuo ”ja jäinen maa on täynnä kammotusta/ kun kuustakin pois värit putoaa” kuvastaa hyvin kenen tahansa synkeitä fiiliksiä – vaikkapa marraskuussa.
Jokke:
Muumipappa ja meri ei oikeastaan ole mikään lastenkirja – sehän kertoo Muumimamman ja Muumipapan parisuhdekriisistä, Muumipapan keski-iän kriisistä ja Muumipeikon aikuistumisprosessista. Eli todellakin, kuten sanot, jokaisella on oma ongelmansa käsiteltävänään.
Kirsi Kunnas on tehnyt hyvää työtä, kyllä vain. Janssonin kuvakirjat ovat kuvitukseltaankin hurjia, minulle riitti pienenä lapsena niiden maailma pitkiksi ajoiksi.
Ja marraskuu, tosiaan.
Siitähän Tove Jansson kirjoitti kokonaisen kirjan. ”Muumilaakson marraskuu” joka kertoo mm muistista sekä vanhenemisesta – kauniisti ja hirveän hyvin Ruttuvaarin hahmon kautta.
Koko teos on sillätavoin salaperäinen, että siitä aukeaa miltei joka lukukerralla jokin jännittävä uusi ovi. Pintatason tarinan sisällä on monia kerroksia. Hämmästyn aina sitä lukiessani, että enkö minä tämmöistäkään asiaa huomannut aiemmin.
Kadun vieläkin syvästi kun joku vuosi sitten erehdyin menemään kirjamessuille. Muistan miten vaelsin kuin piruparka yksin suunnattomassa ihmismassassa. Jalat väsyivät ja päätä särki, lisäksi iski migreeni kuin salama ukkospilvestä. Näin tähtiä. Tuskin osasin ulos. Ja siitä olen iloinen, etten alkanut vihata kirjoja. Sen sijaan vihaan niiden mainontatapoja ja niitä, jotka rahankiilto silmissä koettavat saada niitä kaupaksi. Voi kirjailijaparkoja!
Näin jossakin kadunkulmassa seinään kiinnitetyn mainoksen, jossa kerrottiin millä paikkakunnalla ja mihin aikaan voi nähdä Sofi Oksasen. Oksetti.
Liisu:
Kieltämättä aika isosti markkinoitu tuo Sofi Oksasen kiertue – enpä muista ennen kuulleeni, että joku suomalainen kirjailija tekisi ”kiertueen”. Luulen (ja toivon) kuitenkin, ettei Oksanen tee kiertuettaan pelkästään rahaa ansaitakseen. Hänellä on laaja lukijakunta ja valtavasti faneja, jotka haluavat nähdä suosikkikirjailijansa. Helpommalla Oksanen varmaan pääsisi, jos jäisi Helsinkiin (tai missä sitten asuukaan) – hänen kirjansa myyvät todennäköisesti muutenkin aika hyvin.
Jyväskylään Sofi Oksanen tulee 21.11. Olen kuitenkin samoilla linjoilla kanssasi siinä, että en aio mennä katsomaan. Yleisötilaisuudet, joissa on valtavasti ihmisiä eivät ole minun juttuni. Ja kirjamessut voi olla todella ahdistava kokemus, varsinkin lauantaina, kun siellä on kaikki – ja varsinkin jos yrittää käydä katsomassa jonkun hieman suositumman kirjailijan haastattelua. Mutta onneksi kaltaisillemme laumavieroksujille löytyy messuilta myös niitä suvantopaikkoja ja suuren yleisön mielestä vähemmän huomionarvoisia kirjoja ja kirjailijoita, joiden joukossa usein saattaa silti olla juuri ne kaikkein kiinnostavimmat.
Mutta kyllä minäkin tunnustan joskus käyväni jossain kirjallisuustilaisuudessa ihan vain katsomassa, millainen tyyppi sanojen takana on. Kohtuullisessa määrin harrastettuna se lienee vain pelkkää tervehenkistä uteliaisuutta.
Jos en väärin muista, jossain Aila Meriluodon muistelmissa mietittiin juuri tätä runokielen ja skitsofrenian yhteyttä. Meriluoto oli tuntenut itsensä jotenkin petetyksi – ettäkö se mitä hän oli pitänyt Viidan neroutena, olikin sairaudesta johtuvaa.
Niin, Viita käytti omaa ääntä, omaa kieltä. Kiintoisa näkökulma: jos tietää tulosten johtuvan sairaudesta, latistaako se kaiken? Toisaalta skitsofrenia on vain yksi (vaikkakin erittäin vakava) tällaisista selittävistä tekijöistä. Moni kirjailija/taiteilija kärsii esimerkiksi jonkinasteisesta maanisdepressiivisyydestä. Ei kai heidänkään kiihkeän, maanisen luomiskautensa töitä voi väheksyä? Miten edes määroteltäisiin ”normaali” henkinen tila taiteilijalle? – Mutta kieltämättä tuo Meriluodon näkökulma ”petetyksi” tulemisesta on ymmärrettävä.