Olen ilmeinen: luen uusinta Parnassoa matkatessani Turkuun kirjamessuille. Kirjabloggaajan käteen kirjallisuuslehti sopii kuin silmälasit Jean-Paul Sartrelle, mutta varsinainen syy matkaseuraani ei kuitenkaan ole halu todentaa stereotypioita. Selaillessani eilen lehteä tuoreeltaan löysin sieltä helmen, johon halusin palata heti aamulla.
Nimittäin Virpi Alasen kirjoittamat runokolumnit. Tai lyyriset miniesseet.
Hiljentyä keskustelussa kelopuuksi, pysyä ajattomasti virheellisessä syystuulessa paikoillaan. Haluta sanoa jotain traditionaalisen kaunista: marmori, nilkka, kevätsula. Tai ei, rikkoa, nyrjähtää, haparoida keskeneräisiin käsiinsä alati uusi, joka huutaa historiallisuuttaan, hylätyn kaasukellon kauneutta.
Katkelma on Keskustelu-nimisestä tekstistä. Muut lehdessä julkaistut Alasen ”runokolumnit” ovat Aika, Meri, Sähkö, Kirja ja Kimalainen. – Termi ”runokolumni” on Alasen itsensä tarjoama nimitys essen ja runon, aforismin ja proosarunon rajapinnoilla kulkeville teksteilleen. Itse nimittäisin niitä mieluummin runoesseiksi, minkä vaihtoehdon kirjoittaja itsekin tuo esille tekstien perään liitetyssä lyhyessä haastattelussa.
Kolumnilla on nykyisin kovin halpa leima. Sellaiseksi kelpaa mikä tahansa henkilökohtainen kertomus ”totuus tulee lasten suusta raitiovaunussa”-tyyliin. Liian usein kolumni päästää paitsi kirjoittajansa niin myös lukijansa liian helpolla eikä pakota minkäänlaista ajattelua liikkeelle.
Ehkä Alanen haluaa tässä yhteydessä korostaa termillä tekstien keveyttä ja hetkellisyyttä. Essee-sanassa kun taas on asioiden märehtimiseen viittaavaa raskautta.
* * *
Olen itsekin kokeillut jonkinlaisen lyyrisen esseen kirjoittamista. Lähtökohtaisesti olen kuitenkin silloin valinnut reitiksi fragmentaarisuuden ja lyhyen, paikoitellen minimalistisen ilmaisun. Toisin sanoen, olen ”lyyristänyt” esseetä tekemällä siitä aukkoisempaa poistamalla päättelyketjuista logiikan ja johtopäätökset. Jäljelle olen jättänyt ajattelun lähtökohtia, tiloja ja esineitä, hetkiä ja paikkoja.
Ikinä en ole onnistunut. Essee on vain kadottanut ”esseemäisyytensä” ja muuttunut jonkinlaiseksi proosan tai lyriikan irvikuvaksi.
Virpi Alanen saavuttaa tavoitteensa kulkemalla toiseen suuntaan – tai niin ainakin oletan. Hän ei lyyristä esseetä vaan toimii päinvastoin: kirjoittaa runonsa esseeksi.
Lukeminen kiertyy tyhjyyden ja täyteyden punokseksi, taistelulajiksi, jossa heittäydytään kirjainten sekaan, lennetään iltataivaaksi, jossa sininen on lämmin.
Myös aforistisuus näkyy teksteissä, kuten tässä lainauksessa. Alasen ”runokolumneissa” havainto etenee tekstin muodon ja rakenteen tasolla kuin esseessä. Jonkinlainen logiikka on olemassa, mutta se on lainattu runoista: lyriikan kieli on vastustamattoman johdonmukaista silloinkin, kun se perustuu mielikuviin ja sattumanvaraisuuteen.
* * *
Huomaan olevani innostunut: osittain tähän vaikuttaa se, että luen Alasen tekstejä junassa. (Parnasson luin välillä JKL–TRE, postausta kirjoitan … no, nyt juuri kuulutettiin Loimaa).
Kerrankin onnistun nauttimaan junassa jotakin lyyristä! En usko, että tämä on kovin yleinen ongelma, mutta minun on vaikea lukea runoja junamatkalla. Otan matkalle mieluummin aina romaanin, esseekokoelman tai tietokirjan. Niissä virta vie eteenpäin, mikä sopii mainiosti matkantekoon.
Mutta runojen suhteen tunne liikkeestä ja näkökentän rajamailla vilisevä maisema luovat sietämätöntä kontrastia paperille pysähtyneisiin sanoihin.
Tai eivät runojen sanat tietenkään pysähdyksissä ole: ne liikkuvat ajassa ja ajatuksissa, syöksyvät arvaamattomiin paikkoihin ja todellisuuksiin, vaihtavat muotoa ja väriä, tuntuvat vuoroin tutuilta, vuoroin vierailta.
Kyse on luultavasti katseesta ja lukemisen tunnusta kehollisena kokonaisuutena. Runoa pitää tuijottaa: jotta sanat alkaisivat elää, ne täytyy ensin naulita paikoilleen. Se vaatii keskittymistä, joka ei onnistu minulta silloin, kun itse liikkuu pakotettuna eteenpäin. Liikkuu, liukuu.
* * *
Luin jostakin – luultavasti Karo Hämäläisen blogista – että Parnasson vastaavaksi tuottajaksi siirtyneen Hämäläisen on tarkoitus nostaa lehdessä esille kiinnostavia poetiikoita, joita kirjailijat ovat kehittelemässä. Virpi Alasen lyyristen miniesseiden julkaiseminen on juuri tuollainen teko.
Jo nyt Alasen tekstien yhteydessä oleva haastettelu on kiinnostava ja informatiivinen. Mutta jos juttua – ja yleensäkin tuollaista juttutyyppiä kirjallisuuslehdessä – haluaisi vielä kehittää, sitä voisi laajentaa esimerkiksi jonkun kriitikon tai tutkijan punnitulla arviolla siitä, mistä lyyrisessä esseessä on yleensä kyse ja miten Alasen tekstit siihen suhtautuvat. En juurikaan muista lukeneeni tuollaista ”väliaikakritiikkiä” – tai miksi sitä nyt kutsuisikaan. Mutta kovasti haluaisin.
* * *
Kohta juna saapuu Turkuun. Siellä minua odottaa kritiikkipaneeli kirjamessuilla. Ja kuinka osuvaa onkaan lopettaa tämä postaus lainaukseen uudesta Virpi Alasen lyyrisestä miniesseestä Kirja:
Syksyisin kirjat messuavat, kaikki raakkuvat yhtaikaa. Lavakarisman pitkän proosan kookaburrat, ylväästi askeltavat historiallisen erotiikan riikinkukot, pienemmissä häkeissä niin ja näin minervanpöllöt, runolliset pelikaanit ja aforistiset kolibrit. Uuden teknologian sähkölinnunsilmät ja antikvaariset vaivihkaiset godottajat.
Toivottavasti löydän tänään kaiken tuon raakkumisen keskeltä itselleni jotakin tärkeää ja merkityksellistä.
Minkälaiseksi sitten osoittautui kirjamessukokemuksesi Turussa? Minä olin positiivisesti yllättynyt lauantaista: paljon kyllä ihmisiä ja kirjailijoita ja kaiken maailman markkinahumua, mutta jotenkin sopivammassa määrin kuin Helsingin vastaavilla – ja myös sopivasti enemmän kuin kokemukseni mukaan Jyväskylän tapahtumassa.
Uusimmassa Parnassossa oli taas useita kiinnostavia aiheita, minäkin pidin yllä esiinnostamistasi Virpi Alasen persoonallisista teksteistä. Olavi Paavolaista pitäisi joskus itse lukea, jotta voisi täysipainoisemmin seurata hänen hahmonsa ympärillä yhä viipyvää kohinaa.
Kirjamessuihin pätee hyvin sellainen nyrkkisääntö, että yleensä siellä, missä on eniten ihmisiä, ei tapahdu mitään mielenkiintoista. Suosiolla kiersin Turussa kaukaa reijomäet ja katherinepancolit. – Suurin elämys löytyikin Duras-tuokiosta, jota varten oikeastaan lauantaina messuille raahauduinkin perjantain lisäksi.
Nimetön intohimo -teoksen suomennos julkaistiin tuolla, ja nyt kun olen kirjaa vähän vilkuillut, vaikuttaa todella hyvältä. Ihan harmittaa, että kirjabloggarit eivät ole tempaisseet mitään ”Duras – 100 vuotta syntymästä”-haastetta tälle vuodelle. Kyseessä on kuitenkin yksi viime vuosisadan ehdottomasti merkittävimmistä kirjailijoista – ihan ilman mitään nais-etuliitteitä.
Ehkä olisi pitänyt rummuttaa tuota Durasin elämää ja teoksia avannutta puolitoistatuntista täällä blogissakin. Vaan kirjoitanpa sitten itse teoksesta joskus.
Se mikä Turussa ei toiminut, oli puitteet. Kahvila oli törkyinen eikä sitä viihtyisäksi voinut kutsua missään mielessä. Aivan liikaa väkeä kapasiteettiin nähden. Samoin halli oli valtavan meluinen verrattuna Helsingin messuihin.
Eli se minkä ”pienimuotoisuudessa” ja ”kotikutoisuudessa” voittaa, sen samoista syistä häviää.
Kokonaisuutena kuitenkin pidin. Ja pienimuotoisuudesta plussaa noissa kaikenlaisissa pikkujutuissa, joita messuilla oli. Esimerkiksi Nuorisokirjailijoiden osasto oli hauska, siellä viihdyin pitkän tovin.
Olavi Paavolaista suosittelen, hänen tuotantonsa kautta avautuu huima matka tiettyyn aikakauteen. Ja se, kuinka suuret toiveet kääntyvät traumoiksi.
Joo, halli on aika kauhea. Sen takia se houkuttelikin ottamaan valokuvan, jossa on hallia enemmän kuin muuta.. Ei oikein jaksanut keskittyä kuuntelemaan kun mölyä kuului joka puolelta. Andrei Makinen haastattelua varten olisi pitänyt olla ajoissa paikalla, että olisi päässyt kunnolliselle paikalle.
Pienemmissä konferenssihuoneissa oli miellyttävämpää. Omaan aikatauluuni ei sitten kuitenkaan mahtunut kuin yksi yläkerran tilaisuus.
Hallin nurkan kahvila oli tosiaan kamalan ahdas.
Hauska oli seurata koululaisten toimintaa messutoimittajina Turun Sanomien osastolla. Nuoret toimittajanalut olivat tosissaan.
Olavi Paavolainen lisätty jo kauan sitten lukulistalleni… ja nimenomaan hänen oma tuotantonsa. Elämäkertojen kautta välittyy niiden kirjoittajien kuva päähenkilöstään. Panu Rajalan näkemyksistä ja näkökulmista en oikein aina vakuutu.
Duras samalle listalle myös!
Penjami, innostuin niin tästä kirjoituksestasi, että laitoin sen Facebookiin !
Voi sanoa, että innostuin sinun innostuksestasi! :D
Liisu, hauska että innostuit! – Pian kun syksy alkaa painua värien loistosta kohti hämärää, kipinää pitää iskeä kaikin voimin. Ainakin itselleni on tärkeää lukea innostavia tekstejä ja ajatuksia loppusyksyn ja talven pimeinä hetkinä, kun muuten kaikki tuntuu hiipuvan.