Jos kirjoittaisin henkilökohtaisesta elämästäni blogia, tekisin sen anonyymisti. Ehkä teenkin: saattaahan minulla jossakin blogosfäärin nurkassa olla päiväkirja, jossa paljastan syvimmät tunteeni, salaisuuteni ja ihmissuhde-elämäni kiinnostavimmat yksityiskohdat. Mutta blogini osoitetta en kertoisi, sillä kun blogin kirjoittaja on kaikkien tiedossa, alkaa tekstien sisältöön vaikutta se, kuka niitä lukee. Itsesensuurin on silloin pakko säädellä aitoa ”vuodatusta”, muuten voi tulla hankaluuksia kotona, töissä ja ystävyyssuhteissa.
Tätä ongelmaa käsittelee omaelämäkerrallisessa kirjassaan Catherine Sanderson, jonka omaan blogiin pohjautuva teos on samanniminen kuin hänen bloginsa: Petite Anglaise (Tammi, 2008). Nimi tarkoittaa pikku englannitarta. Sanderson alkoi pitää blogia asuttuaan jo vuosia Ranskassa. Kirjoittamalla hauskoja huomioita pariisilaiselämän moninaisuudesta Petite Anglaise sai melko pian runsaasti lukijoita – ja blogin suosiota kasvatti varmasti myös sen henkilökohtaisuus. Hyvin suorasukaisesti Petite Anglaise kuvaa blogissaan avioliittoaan ja kirjoittaa välillä kärkevästi työnantajastaan ja työpaikastaan, jossa hän työskentelee sihteerinä. Blogin lukijat saavat seurata varsin dramaattisiakin vaiheita, kun Petite Anglaise ihastuu toiseen mieheen, tekee syrjähypyn ja jättää miehensä. Vuoden kuluttua tämä blogituttavuutena alkanut suhde kuitenkin kaatuu.
Näistä blogin alkuajoista ja myöhemmistä ihmisssuhdedraamoista Sandersonin kirjakin kertoo. – Kirjan luettuani kävin tutustumassa alkuperäiseen blogiin. Dramaattiset kohdat löytyivät helposti, ja kiinnostavaa oli huomata kommenttien paljous: blogin ympärille muodostunut lukijayhteisö todellakin eli Petite Anglaisen elämää hänen kanssaan, otti siihen kantaa ja antoi neuvojaan. Kirjan mukaan Petite Anglaise oli lisäksi sähköpostiyhteyksissä monen lukijansa kanssa. En ole seurannut säännöllisesti yhtäkään anonyymiblogia, jossa kirjoittaja todella luotaisi omaa elämäänsä ja jossa olisi jatkuvasti kymmeniä, jopa satoja kommentteja per postaus. Joka tapauksessa blogin kirjoittajan omassa elämässä tuollaisen kanavan avoinna pitämisen täytyy olla merkittävä kokemus.
Kommenttien runsaus tekee blogikirjoituksista moniäänisiä. Jos kirjoittaja postauksessaan pohdiskelee vaikkapa jotakin oman elämän valintatilannetta, saa hän todennäköisesti aiheesta hyvinkin ristiriitaista palautetta. Nuo kommentoijat edustavat hieman samaa kuin sarjakuvissa esim. Aku Ankan pään yläpuolelle joskus piirretyt piru ja enkeli: toinen edustaa halua ja viettiä, toinen hyvettä ja luonteenlujuutta. Kun kommentteja on runsaasti, voi niistä valita oman mielen mukaiset ja tavallaan saa lisävarmuutta. Tuhansien kävijöiden seuraama blogi tarjoaa kirjoittajalleen ystävyyttä, vertaistukea, terapiaa, fanitusta – mutta samalla se myös repii toisaalle, pois todellisesta maailmasta kohti blogosfääriä.
Sanderson joutuukin blogia kirjoittaessaan kysymään itseltään, elääkö hän elämäänsä itseään vai blogiaan varten. Periaatteessa kuka tahansa kirjoittaja huomioi arkielämäänsä kirjoittamisen kautta ja miettii esimerkiksi jonkin eriskummallisuuden havaitessaan, että tuostahan voisi kirjoittaa jutun. Epäterveitä piirteitä tämä voi kuitenkin saada silloin, jos alkaa liikaa tuijottaa kävijätilastoja ja kommenttien määrää: jotta blogi kiinnostaisi, on elämänkin oltava jossain määrin kiinnostavaa. – Ja kiinnostavaa on ihmissuhteet ja kaikki henkilökohtainen dramatiikka. Mutta miten voi esimerkiksi yhteensovittaa uuden ihmissuhteen aloittamisen ja toisaalta siitä kirjoittamisen, jos tuo kyseinen henkilö lukee blogia?
Jättäessään miehensä Sammakon (tätä nimeä Petite Anglaise käyttää blogissaan miehestään – lastaan hän kutsuu Toukaksi) ja aloittaessaan uuden suhteen Jamesin kanssa Petite Anglaise on aivan uudessa tilanteessa: Sammakkoa ei haitannut, että hänestä kirjoitettiin blogissa, mutta toisaalta ei hän sitä lukenutkaan. James taas seuraa blogia tiiviisti, onhan hän ihastunutkin ensin blogikirjoittajaan ja sen jälkeen vasta tutustunut naiseen nimimerkin takana. James sanoo, että häntä ei blogikirjoittelu haittaa, mutta ei Petite Anglaise voi silti kommentoida mahdollisia epäilyksiään tai pettymyksiään: uuden suhteen romantiikkaa ja tulevaisuuteen kohdistuvaa unelmointia on pidettävä yllä, blogissakin.
Ehkä siksikin pudotus on niin korkea, kun James seuraavana vuonna jättää Petite Anglaisen. Vai jättääkö hän sittenkin Catherine Sandersonin – kumpaan James olikaan rakastunut? – Sanderson pohtiikin välillä kirjassaan, onko hän Petite Anglaise vai Catherine Sanderson. Raja oman itsen ja nimimerkin välillä hämärtyy, kun pitää blogia riittävän kauan. Sanderson myöntääkin kirjassaan, että blogi on muuttanut hänen elämäänsä ja persoonaansakin. Jos vertaa naista, joka ei saa arjessaan minkäänlaista vastakaikua mieheltään tai muiltakaan, nimimerkkiin, jonka ylläpitämällä blogilla on tuhansia lukijoita päivittäin ja jopa satoja kommentteja viestiä kohden, ymmärtää muutoksen. Blogi voi todellakin vahvistaa itsetuntoa, huomattavastikin, ja sitä kautta on valmis rohkeampiin askeleisiin omassa elämässään.
Catherine Sandersonin kirja ei ole mikään kaunokirjallinen elämys, mutta tuskinpa siltä sellaista kukaan odottaakaan. Jos teos olisi ainoastaan stilisoitu versio Sandersonin blogista, se tuskin toimisi lainkaan, sillä yksittäisistä postauksista koostuva blogi ei juurikaan muodosta kokonaisuutta, vaikka jonkinlainen hahmo blogitekstien jatkumosta syntyisikin. Sandersonin kirja on elämäkerrallinen, ja Sanderson ammentaa siihen sisällön omasta blogistaan, mutta samalla hän kuitenkin säilyttää blogiteksteihinsä jonkinlaisen etäisyyden, valikoi ja kommentoi. Blogin on kirjoittanut Petite Anglaise – kirjan taas Catherine Sanderson: eron huomaa (tai ainakin on huomaavinaan) kun käy lukemassa blogia.
Petite Anglaisen kaltaisia kiinnostavia ja erittäin suosittuja blogeja on maailmassa valtavasti. Suosio ei olekaan vielä riittävä syy kustannussopimuksen tekemiseen. Petite Anglaisen kohdalla blogi ylitti uutiskynnyksen, sillä työnantaja antoi Sandersonille potkut blogin takia (tuosta hetkestä voi lukea Petite Anglaisen oman kuvauksen). Etsittyäni aiheesta lisäinformaatiota opin uuden termin, ”being dooced”, joka tarkoittaa juuri potkuja blogin takia. Termi on kunnianosoitus ensimmäiselle potkut saaneelle bloggarille, Heather Armstrongille: hänen pseudonyyminsa oli Dooce. – Oikeudessa Sanderson voitti jutun työnantajaansa vastaan, ja työnantaja joutui maksamaan korvaukset väärin perustein tehdyn irtisanomisen vuoksi.
Nykyisellään Petite Anglaise on harventanut bloginsa päivitystahtia – ehkäpä julkaistu kirja on innostanut muihin kirjoitustöihin ja toisaalta on ihan tervettäkin elää elämää itseään, ei blogia varten. – Hengissä blogi kuitenkin on, sen todistaa tämän kuun yhdestoista päivä julkaistu postaus, jossa Petite Anglaise (vai onko hän nyt enemmän Catherine Sanderson, kun henkilöllisyys ei enää ole salattu?) kertoo kokemuksistaan New Yorkissa.
Omalla nimellä kirjoittaminen voi olla myös etäännyttävää, ainakin jos asiaa katsoo narratologian näkökulmasta: tekstillä on aina kertoja, joka on erillinen kirjoittavasta persoonasta. Anonyymiys ei lopulta muuta mitään. Se saattaa luoda kirjoittajalle turvallisuuden tunteen ja lukijalle mielikuvitusta kiihottavan salaperäisyyden sumuverhon, mutta nämä hälvenevät ennemmin tai myöhemmin kuten Sandersoninkin tapauksessa.
Kirjallisuudessa mielenkiintoinen vastaveto anonyymiydelle on nykyään muodikkaaksi tullut fiktiivisen omaelämäkerran genre. Kirjailija esiintyy omalla nimellään, mutta luo vapaasti oman elämänsä tapahtumat. Kerrassaan hieno tapa kysenalaistaa perinteinen faktan ja fiktion vastakkainasettelu.
Päivi
Päivi
Päivi, tuo mitä sanot fiktiivisestä elämänkerrasta on varmasti jossain määrin yleistettävissä.
Kysymys voi olla jostakusta ihan vakavissaan muistelmia tekevästä ihmisestä, joka sitten muistelmien valmistuttua saa tietää että koko suku muistaa tärkeät asiat aivan eri tavalla.
Muistiin ei voi luottaa!
Aina ei ole kyse romantisoimisesta tai itsensä jalustalle nostamisesta vaan ihmisten välisistä suhteista jotka muuttavat n.k. tosiasioita.
Penjami, tuo Petite Anglaise herätti mielenkiintoni jo jokin aika sitten, koska olen pohtinut aika paljon tätä virtuaalista minuutta ja fyysisyyden katoa, joka varmaan on jossain määrin kirjoittavalle ihmiselle aina ominaista.
Minulla on ollut sähköposti ja merkkipohjainen www-selainkin jo vuodesta 1993 tai -94 (en muista!!), ja muistan yhden merkittävän asian niiltä ajoilta: ihminen ei ole saari vaikka asuisi missä.
Muistelen että Leena Krohn puki ajatuksen jossain Kaapeli-solmun varhaisvaiheessa sanoiksi.
Päivi:
Totta, anonyymiys melko usein blogeissa jossain vaiheessa murtuu, sillä harva malttaa olla paljastamatta kirjoitusharrastustaan ystävilleen – mutta ilman sen suojaa moni blogi jäisi aloittamatta. – Tuota fiktiivistä omaelämäkertaa ovat tainneet jossain muodossa harrastaa jo muinaiset roomalaiset: en ole lukenut Julius Caesarin muistelmia Gallian sodasta, mutta historioitsijoiden mukaan Caesarin versio on hyvin tarkoitushakuinen. Sama pätee kaiketi muihinkin suurmiesten omaelämäkertoihin.
Kuitenkaan kyse ei ole samassa mittakaavassa tapahtuvasta sepitteestä kuin mainitsemassasi genressä.
Ripsa:
Jep, ei tarvitse kuin palauttaa mieleen jokin väärinkäsitys, joka on lähtöisin siitä, että on ymmärtänyt vaikkapa edellisellä viikolla sovitun asian toisin kuin toinen osapuoli. Ja ne tilanteet ovat kyllä ehtymätön luonnonvara ihmisten välisissä suhteissa!
Joten elämäkerta on aina luonteeltaan subjektiivista – ja siis fiktiota siinä mielessä, että objektiivista asiaintilaa ei mitenkään pystytä tavoittamaan.
Tosin tämän subjektiivisuus-näkökulman perusteella voisi päätellä, että kaikki kirjoitus ja puhe, jossa tarkastellaan mennyttä, nykyisyyttä (ja varsinkin tulevaa) on fiktiota.
Mielenkiintoinen juttu, kirjakin, vaikkei kaunokirjallisuutta sinänsä olekaan.
Olen havainnut, että on olemassa ihmisiä, jotka elävät miltei vain blogiaan varten ja ovat virtuaalimailmassa miltei täyspäyväisesti ja se on aika hätkähdyttävää. Itse olen rajannut asian niin, että niinkauan kun pääasiallinen elämäni tapahtuu ja on ruudun tällä puolen, kaikki on hyvin, mutta sitten minulta saa ottaa koneen kokonaan pois, jos virtuaalinen maailma on yhtäkuin elämäni.
Näitä fiktiivisiä elämänkertojia löytyy suomalaisiltakin blogeilta, omalla nimellään tai toisella nimellä tai salanimellä tai nimimerkillä kirjoittavia. Sikäli se on samantekevää, millä nimellä ihminen kirjoittaa, puhtaasti anonyymejä en ole nähnyt kuin kommenteissa. Kun luen tekstiä, niin ei se aina ollenkaan ole tärkeätä kuka tekstin takana on. Sisältö, kieli ja sanottava pääsee neutraalimpaan fokukseen.
Ja onhan näitä kaunokirjallisiakin pseudonyymejä ollut läpi historian olemassa, että ei se nyt mikään ajanilmiö ole sekään.
Olen välillä yrittänyt paneutua virtuaalielämään siinä juuri onnistumatta. Oman blogin säännöllinen päivittäminen ja seuraamieni blogien aktiivinen kommentointi kävisi aivan hyvin kokopäivätyöstä.
Tuo on totta, mitä sanot sisällöstä ja kielestä. Silti blogimaailmassa vallitsee samat lainalaisuudet kuin muussakin sosiaalisessa elämässä: aina ei ole välttämättä tärkeintä se mitä sanotaan, vaan se KUKA sanoo. – Myönnän tuon omalta osaltanikin, sillä tulee seurattua mm. useita kirjailijoiden blogeja, vaikka ei niissä useinkaan postausten sisällöt maininittavasti perusbloggaajien raapustuksista poikkea.