Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut

Tänä syksynä jätin Helsingin kirjamessut väliin. Hieman harmitti, mutta toisaalta tunne oli vapauttavakin. Kirjamessuilla ei ahdista pelkästään ihmismassat vaan myös itse kirjat: niitä on niin tuskastuttavan paljon. Jos valitsee kotiin vietäväksi viisi-kymmenen kirjaa, on se vain säälittävä ripe kokonaismäärästä. Harhakuvitelmat siitä, että tuntisi kohtuullisen hyvin nykykirjallisuutta, voi puistella harteiltaan katsellessaan näytteilleasettajien ständeille hyökynyttä kirjamerta. – Kirjojen lukemiseen avautuukin näin tarkasteltuna näkökulma, jota Pierre Bayard kuvaa teoksessaan Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut (suom. Pirjo Thorel, 2008, Atena):

Lukeminen on ennen kaikkea ei-lukemista, ja jopa koko elämänsä kirjoille uhraavien suurlukijoiden kohdalla kirjaan tarttuminen ja sen avaaminen peittää aina alleen päinvastaisen teon, joka toteutuu samanaikaisesti ja välttyy näin ollen huomiolta. Tämä teko on olla tarttumatta ja jättää avaamatta ne kirjat, jotka olisivat eri tavalla järjestetyssä maailmassa voineet tulla valituiksi onnekkaan valitun sijasta.

Bayard kertoo itse olevansa laiska lukija. Kirjallisuuden professorina hänen on kuitenkin pystyttävä puhumaan kirjoista silloinkin, kun hän ei ole niitä lukenut. Tämä koskee tietysti kaikkia muitakin kirjallisuuden lukijoita. Jos kirjallisuuskeskustelut olisi rajattu siten, että puhuttaisiin vain kirjoista, jotka kaikki keskustelun osapuolet ovat varmasti lukeneet, syntyisi hiljaisuus. Niinpä sivistyneessä kirjallisuuskeskustelussa suositaan oman lukemattomuuden suhteen sanomatta jättämisen politiikkaa: on jopa epäkorrektia joka kerta erikseen mainita, jos ei jotakin keskusteluun putkahtavaa teosta ole lukenut. Toisaalta liiallinen oman lukeneisuuden paisuttelukin on typerää, joten on hyvä kommentoida kirjaa vähemmän ja yleisemmällä tasolla silloin, kun ei ole sitä lukenut. Siten ei synny noloja tilanteita, joissa kirjan oikeasti lukeneet huomauttaisivat, että eihän tuollaista kohtaa kirjassa ollutkaan.

Toki, kuten Bayardkin mainitsee, tällaisesta nolosta tilanteesta selviää aina vetoamalla siihen, että muistaa väärin. Sellainen on kirjallisuuskeskusteluissa ymmärrettävää ja inhimillistä, ja paradoksaalisesti se vain korostaa mielikuvaa puhujan suuresta lukeneisuudesta. Sillä tokihan paljon lukevalla henkilöllä on suuremmat ongelmat muistaa yksityiskohtaisesti lukemiaan kirjoja verrattuna sellaiseen, joka on elämänsä aikana lukenut vain pari kirjaa.

Jos harrastaa lukemista säännöllisesti, niin kohtuullisella ajankäytöllä ehtii viikossa lukemaan kolmekin kirjaa. Lisäksi jonkin päivälehden kirjallisuusarvosteluja seuraamalla saa tietoa ainakin muutamasta mahdollisesti itseään kiinnostavasta kirjasta viikossa. – 20 vuodessa tämä tarkoittaisi 3000 luettua kirjaa ja vähintään 4000-5000 luettua kirja-arvostelua. Lisäksi aktiivinen kirjallisuuden harrastaja seuraa todennäköisesti kirjallisuuslehtiä, kirjallisuustapahtumia, kirjailijahaastatteluja, dokumenttiohjelmia, klassikoista tehtyjä elokuvia jne. Ja tietenkin hän keskustelee kirjoista – luetuista ja ei-luetuista – muiden harrastajien kanssa sekä selailee teoksia kirjastossa, kirjakaupoissa, divareissa ja ystäviensä kirjahyllyillä.

Kun ottaa huomioon tämän kirjallisuuden harrastajan päässä vallitsevan tuhansien kirjojen sekamelskan, niin melko poikkeuksellisia täytyy olla lukukokemusten, jotka muistaa hyvin vielä 20 vuoden kuluttua. – Voiko enää sanan varsinaisessa mielessä sanoa lukeneensa kirjan, jos ei siitä muista mitään? Bayardin mukaan muistin hataruus kyseenalaistaa koko kirjojen lukemisen:

Jo lukiessani alan unohtaa lukemaani, ja tämä väistämätön prosessi jatkuu, kunnes kaikki on kuin en olisi kirjaa lukenutkaan ja olen samassa pisteessä kuin ei-lukija, jollaisena olisin voinut pysyä, jos olisin ollut järkevä.

Kirjojen lukemisen järkevyydestä olen kuitenkin eri mieltä Bayardin kanssa. Ei kirjoja lueta siksi, että ne muistettaisiin mahdollisimman hyvin. Muistaminen on mielestäni lukukokemuksessa melko toissijainen asia. Itse lukeminen on tärkeintä: joku tekee sitä viihtyäkseen, joku kuluttaakseen aikaa ja joku saadakseen älyllistä tai kielellistä haastetta. Ja joku vain nauttii kirjallisen kokemuksesta, jonka kautta avautuu toinen maailma: lukiessaan voi kokea olevansa yhtä aikaa läsnä arkitodellisuudessa mutta myös jossakin muualla.

Vaikka kirjojen lukemista puolustankin, myönnän, että kaikista parhaimmat ja jännittävimmät kirjallisuuskeskustelut, joihin olen osallistunut, ovat yleensä liikkuneet ”lukeneisuuden harmaalla alueella”. Mahtavinta on silloin, kun ei oikein itse muista kirjasta mitään (tai edes tiedä, onko sen lukenut vai ei – on lukuisia kirjoja, jotka olen mahdollisesti lukenut, mutta en ole täysin varma …) ja samalla jotenkin aistii, että toinen on kirjasta aivan yhtä pihalla. Lukeneisuuden asteeseen (sekä oman että muiden osapuolten) liittyvien epävarmuustekijöiden takia keskustelu on Bayardinkin kuvaamassa tilanteessa kutkuttavan luovaa:

On ensinnäkin vaikea tietää tarkasti, olemmeko itse lukeneet kirjan vai emme, niin perin häilyvä on lukukokemuksemme. Ja on melkein mahdoton tietää, ovatko toiset lukeneet kirjan. Sen tietäminenhän edellyttäisi, että he pystyisivät vastaamaan tähän kysymykseen itse. Myös tekstin sisältö on epämääräinen käsite, koska on varsin vaikea sanoa varmasti ettei se sisällä jotain tiettyä asiaa.

Luovuus onkin Bayardin mielestä yksi syy sille, miksi kirjoja ei kannata lukea kannesta kanteen. Parempi olisi pitäytyä pikaisessa selailussa – ja luoda siten parhaat mahdollisuudet oman itsen löytymiselle: kirjan selailu tarjoaa siihen virikkeitä, mutta syvempi kirjan maailmaan uppoutuminen saattaa muodostua esteeksi omalle luovuudelle. Tätä voi soveltaa esimerkiksi kritiikkien kirjoittamiseen. Bayard siteeraakin jo kirjansa alussa Oscar Wilden ajatusta: ”En koskaan lue kirjoja, joista minun pitää kriitikkona kirjoittaa; siitä on niin kovin helposti haittaa.” – Bayard yhtyy kirjan viimeisessä luvussa Wilden näkemykseen, jonka mukaan kirjan lukemiselle on sopivaa uhrata kymmenen minuuttia. Bayardin mielestä kirjoista puhuminen ei ole niin tärkeää kuin itsestä puhuminen. Ja kritiikissä tärkeintä ei ole teos vaan kritiikki itse. Kirjojen tehtävä on vain toimia kirjoittamisen innoituksen lähteenä:

Luovuus edellyttää aina, olkoon sen kohde mikä tahansa, jonkinlaista irrottautumista kirjoista. Kuten Wilde taitavasti osoittaa, ovat lukeminen ja luominen tavallaan vastakohtaisia, koska jokainen lukija on toisen kirjaan upottuaan vaarassa loitota omasta maailmastaan. Ja jos ei-luetun kirjan kommentoiminen on uuden luomista, luominen puolestaan edellyttää, ettei viivy liian pitkään minkään kirjan parissa.

– Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut sisältää riemastuttavia näkökulmia kirjojen lukemiseen ja erityisesti lukemattomuuteen.  Itse kirja myös todistaa Bayardin väitteiden paikkansapitävyyden: jos lukee Bayardin kirjasta sisällysluettelon ja lisäksi selailee päälukujen otsikot ingresseineen, pystyy kirjasta keskustelemaan helpostikin kymmenen minuutin lukemisen perusteella … ja luultavasti kirjoittamaan ihan kelvollisen blogitekstin aiheesta, varsinkin jos vaivautuu poimimaan kirjasta muutaman sitaatin ikään kuin omaa lukeneisuuttaan osoittaakseen …

Aion Bayardin kirjan luettuanikin pysyä siinä kannassa, että kirjoja kannattaa lukea – kannesta kanteen. Toisille innoitukseksi ehkä riittää kymmenen minuuttia, mutta minun kohdallani luovuus vaatii pitkäkestoisempaa ärsykettä. Ja vaikka en lukemisiani aina muistaisikaan, itse lukukokemukset ovat tärkeitä. Lukijan mieli on kuin suuri hiukkaskiihdytin, johon lukukokemuksia singotaan törmäilemään toisiinsa. Ja näistä törmäyksistä syntyy aina jotakin mielenkiintoista, odottamatonta.

                                        —————————
Erään hullun – mutta luultavasti täysin toteuttamiskelvottoman – idean Bayardin teos synnytti: voisi perustaa anti-lukupiirin, jossa tarkoitus olisi keskustella kirjoista, joita kukaan lukupiirin jäsen ei ole lukenut. Virikkeenä käytettäisiin tuota Wilden metodia, 10 minuuttia kirjan selailua. Silloin syntyisi luovaa ja jännittävää keskustelua, joka ei turhaan takertuisi yksittäisiin henkilöhahmoihin tai juonenkäänteisiin.

Todennäköisesti anti-lukupiirissäkin joku huijaisi, aivan kuten perinteisissä lukupiireissä, tosin täysin päinvastaisesti: kun lukupiirissä kommentoidaan kirjaa, vaikka sitä ei olisi luettukaan, anti-lukupiirissä syyllistyttäisiin salaa lukemiseen. – Ehkä parempi olisikin rajoittaa lukupiiri kirjoihin, joita ei ole vielä edes kirjoitettu. Esimerkiksi Jari Tervon seuraavalla romaanilla spekulointi voisi olla todella kiintoisaa.

Varsinkin, kun en ole lukenut niitä edellisiäkään.

Read Full Post »

Maailma ilman meitä

Kun joitakin vuosia sitten opetin lukiossa filosofiaa, minulla oli ympäristöetiikkaa käsiteltäessä tapana piirtää taululle ”ihmistuhonappi” ja kysyä, kuinka monen mielestä maapallo olisi parempi ilman ihmisiä. Kuka olisi valmis painamaan nappia ja tuhoamaan silmänräpäyksessä koko ihmiskunnan? – Vaikka napinpainajia ei yleensä löytynytkään, aina oli kuitenkin niitä, joiden mielestä maailma olisi parempi paikka ilman ihmisiä, koska elämä olisi silloin paljon rikkaampaa ja monimuotoisempaa kuin nyt.

 Ja kuten aina filosofian tunneilla, provosoivan kysymyksenasettelun tuloksena syntyneistä näkökulmista edettiin käsitteiden määrittelyyn ja edelleen jatkokysymyksiin – ja keskusteluun, joka opetusryhmien vaihtelevien kokoonpanojen takia oli välillä laadukasta, välillä taas sitä tasoa, että opettaja oli jo lähes valmis painamaan nappia itse … – Alan Weismanin kirjassa Maailma ilman meitä (2007, suom. Ulla Lempinen ja Tiina Ohinmaa, 2008, Atena) lähestytään samaa aihetta, ajatuksia herätellen: millainen maailma olisi, jos ihmiskunta katoaisi kokonaan?

Tässä vaiheessa tosikko tuhahtaa ja toteaa, että ei ihmiskunnan yhtäkkinen täydellinen tuhoutuminen ole mahdollista: mitään ihmistuhonappia ei ole olemassa. Eipä tietenkään, eikä Weisman sellaisesta puhukaan, vaikka viittaakin siihen, ettei ihmiskunnan tuho täysin mahdoton ole. Esimerkiksi jonkin superviruksen kehittyminen saattaisi kyseenalaistaa olemassaolomme tällä planeetalla – ellemme sitten tee sitä itse omilla toimillamme, pilaamalla ympäristömme ja elinmahdollisuutemme. Weismanin kirjassa on kyse ajatuskokeesta, jonka avulla voidaan paljastaa konkreettisella tavalla ihmiskunnan mittava vaikutus ympäristöönsä – ja toisaalta taas osoittaa luonnon valtava uusiutumiskyky.

Maailma ilman meitä yllätti minut lukukokemuksena: ajattelin ensin vain selailevani kirjan läpi mahdollisia kiinnostavia kohtia etsien, mutta teos koukuttikin jo heti alussa, jossa kuvaillaan Puolassa sijaitsevaa Euroopan viimeistä ikimetsää. Siellä monisataavuotiaiden tammien lehvästöjen alla voi kokea arkaaista tunnelmaa ja löytää kosketuksen aikakauteen, jolloin ihminen ei vielä ollut turmellut kaikkea. – Ja Puolan Bialowiezasta Weisman siirtyy New Yorkiin, Manhattanille, ja pohtii, miten pian tuo urbaani saari vähitellen palautuisi luonnontilaan, jos ihmiset katoaisivat. Viemäriverkostosta ja metrotunneleista huolehtivat pumput lakkaisivat toimimasta, ja tunnelit täyttyisivät vedellä. Lopulta tukirakenteet pettäisivät ja tunneleiden katot romahtaisivat. Manhattanin kaduille syntyisi jokia ja linnut ja kasvit valtaisivat rakennukset. Vähitellen kaupunki raunioituisi, rakennukset muuttuisivat kivikasoiksi.

Alan Weisman on haastatellut teostaan varten lukuisia asiantuntijoita, matkustellut ympäri maailmaa ja tehnyt taustatyön huolellisesti. Yksityiskohtaiset kuvaukset ihmisettömässä maailmassa tapahtuvista kehityskuluista ovatkin paitsi vakuuttavia niin myös kiehtovia. Esimerkiksi tuohon New York-jaksoon Weisman paneutuu useiden sivujen ajan – ja paitsi että hän kuvailee, millaiseksi Manhattan todennäköisesti muuttuisi ilman ihmisiä, hän myös kertoo, millainen alue on aikoinaan ollut. 

Kirjan kuvaukset ihmisen vaikutuksesta elinympäristöönsä esihistoriallisina aikoina ovat tyrmistyttävää luettavaa. Lähdettyään alkukodistaan Afrikasta ihminen aiheutti tuhoa kaikkialla, minne hän meni. Heimot polttivat suuria alueita metsää, koska avoin maa oli otollisempaa metsästykselle kuin tiheä metsä. Ja maanviljelys kaskikulttuureineen tuhosi loput. Moni laji menehtyikin sukupuuttoon ihmisen takia jo tuhansia vuosia sitten. Meille tunnetuimpia niistä on mammutit, mutta samoin kävi myös esimerkiksi Amerikan suurille nisäkkäille – megafaunalle, kuten Weisman suurikokoista lajistoa kutsuu. Tähän joukkoon kuului mm. kookkaat laiskiaiset, joista suurin oli eteläamerikkalainen jättiläislaiskiainen: se painoi noin 6000 kiloa eli oli suunnilleen norsun kokoinen. 

On erikoista, että Afrikassa, jossa ihminen on vaikuttanut kaikkein pisimpään, on myös maapallon runsain lajisto. Syy tähän on kuitenkin yksinkertainen: muut eläimet sopeutuivat ihmiseen petona pitkän ajan kuluessa ja oppivat varomaan tätä. Mutta muualla maailmassa ihminen saapui yllättäen ja onnistui siksi aiheuttamaan hirvittävää tuhoa. – Samaa tekevät monet ihmisen mukanaan tuomat lajit, kuten kissa. Monilla ihmisen asuttamilla alueilla ei luonnolliseen lajistoon kuulu pienikokoista kissaeläintä, ja siksi evoluutio ei ole kehittänyt linnuille mitään valmiuksia kissapedon kohtaamiseen.

Weismanin kirjassa esitetäänkin tutkimustilastoihin perustuva arvio, jonka mukaan kissat tappaisivat vuodessa USAssa satoja miljoonia lintuja, ehkä jopa miljardi yksilöä. Huima luku: ja paljonkohan tuo on koko maailmassa? Raadollisinta kotikissojen toiminnassa on ihmisten suopea avunanto tähän massamurhaan: ihminen tarjoaa kissalle suojan ja ruokaakin – jonka saatuaan hyvin ravittu ja levännyt tappaja voi lähteä saalistamaan. Ja kissahan saalistaa, vaikka sillä ei olisi nälkäkään. Kissat ovat ihan mukavia lemmikkejä, mutta Weismanin kirja ei valitettavasti ole ainoa lähde, jossa niiden tuhovoimaan on viitattu.

Jos ihmiset poistuisivat, niin ainakin osa kissoista selviytyisi ja jäisi lintujen riesaksi tulevaisuudessakin. Mutta moni muu siivekkäitä uhkaava asia poistuisi. Esimerkiksi radiomastot: uhreja pelkästään USAssa 500 miljoonaa vuodessa. Autot tappavat 60-80 miljoonaa ja metsästys noin 120 miljoonaa lintua vuosittain (USAssa). Ehkä pahin on kuitenkin ikkunat, joihin on arvioitu törmäävän kuolettavasti jopa miljardin linnun vuosittain USAssa. – Suuria lukuja: ja tässä oli otettu esille pelkästään linnut …

Weisman ei erityisesti julista kirjassaan mitään moraalisaarnaa: hänen ei tarvitse, sillä jokainen lukija ymmärtää luonnonsuojelullisen näkökulman muutenkin. Minne tahansa päin maailmaa Weisman kirjassaan luo silmäyksen, kaikkialla näkyy ihmisen luontoon repimät haavat – ja tulevaisuus näyttää yhä synkemmältä. Pohdiskeltavaa tarjoaa esimerkiksi meriin päätyvän muovin ja muun roinan määrästä kertova luku. Suurten merivirtojen pyörteissä on käsittämättömän kokoisia muovi- ja roskalauttoja, jotka ovat satojen kilometrien pituisia. Meressä muovi pilkkoutuu pieniksi rakeiksi, mutta ei varsinaisesti häviä. Pieneliöt ahmivat muovia muun ruuan mukana, samoin linnut – ja lopulta sen kanssa tekemisiin joutuu koko meren eliöstö.

Petolliseksi esimerkiksi muoviroskasta Weisman ottaa erilaiset keinotekoisia rakeita hyödyntävät kuorintavoiteet. Niitä käytettäessä viemäristöön päätyy maailmassa triljoonia pieniä polyeteeni yms. murusia – ja lopulta ne kulkeutuvat mereen pieneliöiden ahmittavaksi. – Tässä kohdin omatuntoni on kuitenkin puhdas: kerrankin jokin ympäristöä saastuttava tuote, jota en ole käyttänyt …  

Ympäristöfilosofian syväekologisen suuntauksen mukaan elämän monimuotoisuus on itseisarvo, jota ihmisen tulisi kunnioittaa ja vaalia tyytymällä vain omien välttämättömimpien perustarpeidensa tyydyttämiseen. Käytännössä se tarkoittaa ainakin korkeasta elintasosta luopumista ja markkinatalouden jatkuvan talouskasvun lainalaisuuksille perustuvan systeemin radikaalia muuttamista. Toteutustavoista vallitsee kuitenkin rajuja näkemyseroja: joidenkin ajattelijoiden mukaan pyrkimys kunnioittavaan rinnakkaiseloon luonnon kanssa riittää, jotkut taas vaativat maapallon väestön huomattavaa vähentämistä.

Weisman sivuaakin kirjan lopussa näitä ajatuksia: maailmanlaajuisella yhden lapsen politiikalla saataisiin kieltämättä paljon aikaiseksi. Väestö vähenisi jo muutamassa vuosikymmenessä kohtuulliselle tasolle. Tosin jossain vaiheessa yhden lapsen politiikasta olisi luovuttava, sillä muutenhan päätyisimme lopulta siihen, että ihmissuku sammuisi kokonaan, ja Weismanin kuvaama visio ihmisettömästä maailmasta toteutuisi.

– Vaikka Weismanin Maailma ilman meitä antaakin aika lohduttoman kuvan ihmisen historiasta maapallon pahimpana petona, on siinä toivoakin. Sillä kävi miten kävi, niin luonto voittaa joka tapauksessa. Jos ihmiskunta onnistuu saavuttamaan tasapainon ympäristönsä kanssa, se on luonnolle hyvä asia. Mutta jos ihminen epäonnistuu, silloin hän tuhoaa paitsi elinympäristönsä niin myös itsensä. Lopulta ihmisen olemassaolosta ei olisi muuta jälkeä kuin avaruudessa kohti tuntemattomia aurinkokuntia etenevät radioaallot. Ehkä joku älykäs olento jossakin pystyisi vastaanottamaan signaalin, seuraamaan vuosikymmeniä lähetystä (toivottavasti kyseessä olisi joku tarkoitukseen sopiva kanava – esimerkiksi Iskelmäradio välittäisi ihmiskusta melko vajavaisen kuvan) ja tulkitsemaan ihmiskunnan nousun ja tuhon.

Kuitenkaan luonto ei siinäkään tapauksessa häviä: sillä on aikaa odottaa ja korjailla haavojaan satatuhatta vuotta, enemmänkin. Eniten ongelmia tuottaisivat radioaktiiviset ydinjätteet, mutta onneksi niidenkin aiheuttamat vaarat olisivat maapallon laajuuteen suhteutettuna hyvin paikallisia. – Ja lopulta elämä olisi taas maapallolla mallillaan, runsasta ja monimuotoista.

Kunnes joku paviaani keksii nousta kahdelle jalalle ja lähteä tallustelemaan Afrikasta uusille metsästysmaille.

—————–

Lisäys:

Alan Weismanin kirjan omilta esittelysivuilta löytyy englanniksi ihmisen katoamisen seurauksia havainnollistava kaavio.

Eli siis täältä: http://www.worldwithoutus.com/did_you_know.html

Read Full Post »

Paholaisen haarukka

Luettuani Juha Seppälän romaanin Paholaisen haarukka (2008, WSOY) minulla on hetken sellainen olo, kuin olisi lyöty kirjalla päähän. Tylyjä lauseita, tylyjä ihmiskuvia, tylyjä ajatuksia elämästä ja maailmanmenosta – romantiikkaa tai hempeilyä on turha kerjätä kirjalta, jossa esimerkiksi parisuhteen arkistumista kuvataan näin:

   Jos olisin tiennyt enemmän seksistä, olisin tiennyt että meidän seksimme oli huonoa. En tiennyt että me elimme helvetissä, synnissä; en voinut pohtia sitäkään mihin sitten kuoltuamme saattaisimme joutua.
   Synti tarkoitti sitä että olimme joutuneet itseltämme kadoksiin.
   Kaikki oli hyvin.
   Koska ihminen oli tarkoitettu olemaan yksin, meistä tuntui että kaikki oli hyvin, koska toinen asui samassa asunnossa ja nukkui samassa sängyssä. Me tiesimme milloin toinen ulosti, vaimoni illalla, minä aamulla.

Rakkaus on vain tyhjä sana ja seksi markkinataloudellisia lainalaisuuksia noudatteleva ilmiö, jossa ”tavaralla” on sosiaalisesti tai taloudellisesti määrittyvä vaihtoarvo. Romantiikka on pelkkää illuusiota, niin kuin moni muukin asia. Kirjan nimi, Paholaisen haarukka, onkin viittaus melko tunnettuun esimerkkiin optisista harhoista. Netistä löytyy joko hakusanoilla Devil’s fork tai Schuster’s conundrum kuva ”mahdottomasta” haarukasta (ei kyllä näytä yhtään haarukalta), jonka kolme piikkiä osoittautuvat tarkemmin katsottuna harhakuvaksi. ’Paholaisen haarukka’ on D. H. Schusterin käsialaa, siitä sen nimikin, ”Schusterin pulma”. Schusteria huomattavasti tunnetumpi on samaa ideaa teoksissaan hyödyntävä M. C. Escher, joka piirustuksissaan leikittelee mm. mahdottomilla portailla.  

Seppälän romaanin kertoja on ammatiltaan varainhoitaja, joka työkseen huolehtii asiakkaidensa sijoituksista. ’Huolehtia’ on tässä tapauksessa kylläkin väärä ilmaus, pankkien kauniita rahastoesitteitä varten keksitty –siis optinen harha sekin. Varainhoidon tärkein tavoite on nimittäin kertojan mukaan ”olla välissä” eli ottaa hyväuskoisilta asiakkailta mahdollisimman suuri provisio ja kartuttaa siten omaa tiliä. Pankkien ja sijoitusammattilaisten moraali esitetäänkin hyvin löyhänä, olemattomana. Sijoitustoiminnassa työskentelevät ovat vain rattaita suuremmassa koneistossa, kasvottomissa markkinoissa. Vaikka asiakkaalle vakuutellaan omaa asiantuntijuutta, on se pelkkää harhaa: kukaan ei voi varmasti ennustaa, miten taloudellisessa riskinotossa käy.

Romaani liittyykin näkökulmiltaan osuvasti tämänhetkiseen globaaliin finanssikriisiin: viime viikkojen aikana on seurattu uutisista, kuinka markkinatalouden ”optiset harhat” ovat alkaneet paljastua. Tuudittautuminen jatkuvaan talouskasvuun, käsittämättömän lepsu luotonanto, ylihinnoitellut asuntomarkkinat, ahneet optiojärjestelyt, yritysten tuloskuntoon suhteutettuna liian suuret osingot jne. ovat kaikki osaltaan vaikuttaneet suureen kuplaan, joka nyt on puhjennut.

Ahneuden ja vastuuttomuuden lisäksi röyhkeintä ekonominketkujen toiminnassa on se, että he laskelmoivat riskinotossaan ja luottavat valtion apuun, jos (ja kun) kaikki meneekin pieleen. Laskun maksaa silloin veronmaksaja, ja lamasta pahiten kärsii tietysti yhteiskunnan vähäosaisimmat:

Järjestelmä, valtio, eristi hänet harmaan pleksin taakse mutta näki hänet, säilytti riskienhallintakoneistossaan hänet näkyvillään, toisin kuin pankit, jotka olivat kehittäneet monimutkaisia, strukturoituja rahoitusvälineitä välttääkseen järjestelmän ja luottoluokittajien kontrollin, ja lopulta, aina kun finanssikriisi puhkesi, kapitalistien halveksiman valtion oli kuitenkin tultava apuun ja maksatettava lasku tavallisilla ihmisillä, veronmaksajilla, ja myös Jumalan Kyynelen kaltaisten riskialttiiden yksilöiden kohtalolla.

Kertojan kuvaama Jumalan Kyynel on työelämästä ja samalla koko yhteiskunnasta syrjäytynyt mielenterveyspotilas, jonkinlainen yhteiskunnallisen pahoinvoinnin ruumiillistuma. Hän voisi myös tavallaan olla koko kirjan alkusyy: Jumalan Kyynel on mielenhäiriössään pahoinpidellyt kertojan isän, ja tämän tapahtuman havahduttamana kertojan sisko Laura, elokuvaohjaaja, päättää tehdä elokuvan. Ja jotta kuvio olisi mahdollisimman monimutkainen, koko romaanin selkäranka muodostuu pohdinnoista, joissa kertoja spekuloi sillä, millainen hänen siskonsa aiheesta tekemä elokuvakäsikirjoitus mahtaisi olla.

Tämä on kuitenkin vain hatara tulkinta, spekulantti, riskisijoitus. Siksi sanoinkin, että Jumalan Kyynel VOISI olla koko kirjan alkusyy. En nimittäin ole varma oikein mistään tämän kirjan suhteen. Itse asiassa koko kertomus on tavallaan optinen harha, sillä kertojan oma todellisuus ja hänen spekulaationsa elokuvakäsikirjoituksesta sekoittuvat toisiinsa – ja samoin henkilötkin, joista ei aina tiedä, kuuluvatko he ensisijaisesti kertojan pohdiskelemaan käsikirjoitukseen vai hänen omaan ”todellisuuteensa”. Esimerkiksi tuo Jumalan Kyynel voi yhtä olla vain yhteinen nimike kahdelle toisistaan täysin riippumattomalle henkilölle, joista toinen on kuvitteellinen ja toinen todellinen. Tai sitten hän on metanarratiivinen ihmeotus, joka poukkoilee elokuvakäsikirjoituksesta reaalimaailmaan ja takaisin.

Taiturointi kerronnallisten tasojen välillä tekeekin lukukokemuksesta paikoitellen haasteellisen, eikä yksiselitteistä totuutta romaanin kerronnan sisäiselle logiikalle löydy. Muutenkaan Paholaisen haarukkaa ei oikein voi lukea pelkästään juonen tasolla, sillä päähuomion vie kertojan pitkät yksinpuhelut, joissa hän saarnaavalla tyylillään tarkastelee maailman tilaa.

– Hieman pehmeämpää kerronnallista otetta kaipaaville lukijoille haasteellisen lukukokemuksta tekee välillä myös kertoja, joka ei ajatuksiaan lausuessaan juurikaan kohteitaan säästele. Yhteiskuntakritiikissään ja markkinatalouden lainalaisuuksia ruotiessaan kertojan ääni on terävimmillään, mutta muu elämänfilosofia ei varmastikaan ihan kaikkia miellytä.  Vastalauseita esittänevät ainakin koulutetut naislukijat, joiden seksuaalista viehätysvoimaa ja taitojakin romaanin kertoja luonnehtii heikoiksi, lähes olemattomiksi. Esimerkiksi yksittäistapauksesta kertoja ottaa esille kirjastonhoitajavaimonsa.

Vaan eipä kirjan kertojan ole mikään pakko olla sympaattinen, kaikkia mahdollisia lukijoita myötäilevä neutraali taustaääni: päinvastoin, tylyssä kertojassa on potkua! – Vaikkakaan tuskin kukaan haluaa tulla kirjoja lukiessaan potkituksi liian usein …

Read Full Post »

Ei kiitos

Anna-Leena Härkösen Ei kiitos (Otava, 2008) kertoo Helistä, joka vonkaa tietokoneen äärellä aikaansa viettävältä (opettaja!)mieheltään Matilta seksiä – mutta tuloksetta. Niinpä nainen päättää hakea helpotusta muualta – ja onnistuu. Parasta antia kirjassa on mielestäni huumori ja nasevat dialogit, mutta muuten se ei mielestäni ole mitenkään erityinen: paitsi siinä suhteessa, että se sai minut aktivoitumaan.

Tässä vaiheessa mahdollinen lukijani ehkä tekee sellaisen johtopäätöksen, että tuo ”toiminta” viittaisi petipuuhiin. Ei nyt sentään, vaan se liittyy videonauhuriin, esineeseen, jossa tiivistyy romaanin kertojan miehen saamattomuus ja passiivisuus:

Sängyn alta pilkistää rikkinäinen videonauhuri, jota Matti ei saa vietyä kierrätyskeskukseen, kaatopaikalle eikä mihinkään. Se on ollut siellä puoli vuotta pölyä keräämässä. Jaksaisin minä sen itsekin pois viedä. Käsivoimia löytyy, mutta motiivia ei. Jos talossa on mies, hänelle kuuluvat videon kuljettelun tyyppiset hommat. Potkaisen rakkineen syvemmälle, kokonaan pois näkyvistä.

Videonauhurista riidellään kotona, ja Heli nurisee siitä myös ystävälleen. Lopulta Heli heittää sen ulos. – Jossakin vaiheessa lukiessani kirjaa tajusin, että myös meidän sänkymme alla on videonauhuri. Se oli otettava pois hyllykön alatasolta, koska kuopuksemme on parhaassa ryömimisiässä ja erityisen kiinnostunut lähinnä kaikesta, mikä on korkeintaan 30-40 sentin korkeudella lattiasta.

Tuo Härkösen romaanin videonauhuri-kuvaus oli isku vyön alle. Oli pakko toimia heti. Kannoinkin sängyn alta videonauhurin eteiseen odottamaan siirtoa eteenpäin. Siinä se on nyt nököttänyt noin vuorokauden – puolisoni luultavasti toteaisi tässä kohdin: ”Ja jos Penjamista riippuu, niin eteisessä se on vielä puolen vuoden päästäkin.”

– Se on kuitenkin hieman liioittelua, vaikkakin pojan sukset vein työpöydän vierestä varastoon vasta elokuussa koulun jo alettua, mutta kuka niitä vanhoja muistelee. Sitä paitsi, on vain hyvä, kun ei turhia hätäile: esimerkiksi olohuoneeseen ”unohtunutta” vieraspatjaa tarvitsee usein jo kuukauden tai parin kuluttua, kun joku tuttu tulee taas kylään. 

Tällä kertaa aion kuitenkin olla ripeä, sillä tuo Härkösen romaanin mieskuvaus vihlaisi melko ilkeästi mahanpohjassa. Luultavasti kannan videonauhurin autotalliin odottamaan kierrätyskeskusreissua. Valitettavasti sinne on melko hankala saada mitään mahtumaan: autotalliin on viime vuosina päätynyt niin paljon tavaraa/rojua odottamaan loppusijoitustaan/kierrätyskeskusta, että tänä kesänä en ole saanut itse autoa mahtumaan sinne.

Pitänee varmaankin luopua autosta. Tosin sitten ei ole enää kulkuvälinettä, jolla voisi joskus tulevaisuudessa (ehkä, jos sattuisi sopiva hetki) viedä tavaroita kierrätyskeskukseen. – Voi kun olisi iso omakotitalo ja siellä valtavankokoinen vinttikerros käytettävissä!

Read Full Post »

A ja Ö

Jos eilen Nobelin kirjallisuuspalkinnon kommentointi hyytyi minun osaltani saajan tuntemattomuuteen, tänään jätän Nobelin rauhanpalkinnosta kirjoittamisen väliin päinvastaisesta syystä: eiköhän tuosta kuule illan mittaan ja jatkossakin kyllästymiseen saakka.

Mutta eipä tuo haittaa, tekee hyvää herkutella suomalaisuudella näin positiivisessa asiassa ja vahvistella samalla kansallista itsetuntoa (muutenkin kuin muistelemalla jotain vuoden 1995 jääkiekkomestaruutta tai Virenin kultajuoksuja 70-luvulla …).

Hienoa!

                                                 ———————-

Mutta siihen varsinaiseen tämän postauksen aiheeseen, A:han ja Ö:hön.

En tiedä, onko huumorille olemassa omaa teemapäiväänsä. Mielestäni pitäisi olla, mieluiten oikein liputuspäivä. Lipun voisi nostaa salkoon yhtä kunnioittavasti kuin aina muulloinkin, mutta lippulauluksi sopisi suomalaisen huumorin päivänä jokin iloinen ralli, vaikkapa Porsaita äidin oomme kaikki. Siihenhän löytyy valmiit ja kaikille tutut sanat myös toisella kotimaisella kielellä.

Koska tällaista erityistä huumoripäivää ei vielä ole, on otettava ilo irti näistä perinteisistä juhlapäivistä. Esimerkiksi tänään, Aleksis Kiven päivänä, voi lueskella Seitsemää veljestä ja etsiä sieltä jonkin hauskan kohdan. Niitä kyllä riittää.

Huumoritunnelmaa luodakseni valitsen tähän katkelman, jossa jo ajat sitten lukemaan oppinut Eero, tuo veljessarjan hännänhuippu, opettaa pirtissä muita ja samalla piruilee heille – rivien välissä  kylläkin, mutta edes yksinkertaisille veljeksille ei tarkoitus jää epäselväksi.

Eero: Niin, A on ensimmäinen aapiston kirjain ja Ö sen viimeinen. ”A ja Ö, alku ja loppu, ensimmäinen ja viimeinen”, seisoo jossain raamatunkappaleessa. Mutta niinköhän koskaan olette kuulleet tai nähneet viimeisen ensimmäisenä, Ö:n A:na? Onhan se hieman sukkelaakin, kun tuo , pikkuinen, tuo ennen viimeinen vaivainen on äkisti parven ensimmäisenä kukkopoikasena, jonka puoleen muut katsovat ylös niinkuin hunöörillä ja kunnioituksella, niinkuin jotakin isällisyyttä kohden, vaikka tapahtuukin se vähän ympyrjäisillä silmillä. Mutta miksi poikkeen asioihin, joista ei ole meidän tekemistä nyt? Niin lukekaapas taas.

Eeron velmuilut ovat romaanin huumoriosaston parhaimmistoa ja luovat näyttämösovituksiin mainioita kohtauksia. Ja niin käy tässäkin, että Eero lopulta saa selkäänsä. Toki aivan ansaitusti, itsepähän tuota kerjäsi.

– En kuitenkaan kirjoita edellistä lainausta pidemmälle, sillä kurituskohtauksen kuvailu ei  taitaisi nyt olla oikein korrektia: tänään ollaan rauhan asialla!

Read Full Post »

Le Clezio?

Eipä ole juurikaan rahkeita kirjoittaa postausta tänään jaetusta Nobelin kirjallisuuspalkinnosta, sillä yleissivistyksessäni vaikuttaisi olevan Ranskan kokoinen aukko.

Tai ainakin Jean-Marie Gustave Le Clezion kokoinen.

– Toisaalta nyt olisi hyvä testata Pierre Bayardin kirjassa Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut esitettyjä vinkkejä. Valitettavasti olen ennättänyt vasta aloittaa kyseisen opuksen, eikä ainakaan teoksen alkupuolella kerrota, miten puhua kirjailijoista joista ei ole koskaan kuullut …

Read Full Post »

Lukukirja

Lukiessa tulee usein mieleen jokin toinen, aiemmin luettu kirja. Yhdistävä tekijä voi olla yhteinen aihe, näkökulma, tunnelma tai vaikkapa pieni yksityiskohta. Tällaiselle aiempia lukukokemuksia mieleen palauttavalle prosessille löytynee hienompiakin nimityksiä – omassa jargonissani kutsun sitä arkisesti ’kirjahyppelyksi’.

Itse harrastan melko tietoista kirjahyppelyä, sillä omien lukukokemusten yhdistelyssä toimii hyvin tuo vanha totuus: 1 +1 on enemmän kuin kaksi. On harrastuksessa varjopuolensakin: toisinaan luetun kirjan herättämät assosiaatiot ja kysymykset saattavat muodostua rasitteeksi, jopa pakkomielteeksi, josta voi pelastua vain tiukalla itsehillinnällä. Jos siinä ei onnistu, on lähdettävä kirjastoon etsimään vastausta usein johonkin aivan naurettavaan yksityiskohtaan (esim. onko jonkin dekkarisarjan päähenkilöllä silmälasit vai ei – ja tietysti laajempana jatkokysymyksenä: ketkä lukemistani dekkarisankareista käyttivätkään silmälaseja?).

Termi ’kirjahyppely’ ei kepeydessään ja epämääräisyydessään ehkä tee aivan oikeutta Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen kirjoista kertovalle teokselle Lukukirja (2008, Otava), mutta käytän sitä silti. Lukukirjassa kirjahyppely ei tosin ole samanlaista mielivaltaista ajatuspoukkoilua kuin omat lukukokemukseni parhaimmillaan/pahimmillaan, vaan se on tarkkaan harkittu ja jäsennelty opas kirjavinkkejä etsivälle lukijalle. Teos on jaettu kymmeneen lukuun, joissa jokaisessa esitellään kirjoja johonkin teemaan, aiheeseen tai näkökulmaan liittyen. Kunkin luvun aihe (esim. syntymä, rakkaus, kuolema, kauhu, suomentajat) tarjoaa punaisen langan, jota seurailemalla esitellään nopeita väläyksiä kirjoista. Siirtymät teoksesta toiseen herättävät mielenkiintoa ja pitävät sitä myös yllä, sillä Lukukirjan kirjoittajat rinnastavat kirjoja yllätyksellisesti – tuntuu siltä, että perinteisiä asetelmia vältetään tarkoituksellisesti, välillä ehkä liikaakin.

Joka luvusta löytyy tuttuja teoksia ja omia kirjasuosikkejanikin. Esimerkiksi syntymää käsittelevässä luvussa on kuvattu yksi Hemingwayn tunnetuimmista novelleista, Intiaanileiri. 1900-luvun alkuun sijoittuvassa tarinassa poika on lähtenyt lääkäri-isänsä mukaan intiaanileiriin, jossa köyhän intiaaninaisen synnytys on pitkittynyt. Novellissa esitetty keisarinleikkaus alkeellisissa olosuhteissa rinnastetaan Neimalan ja Papinniemen kirjassa Kerstin Ekmanin romaanin Herran armo vastaavanlaiseen episodiin, jossa nuori kätilö joutuu kiperään tilanteeseen ruotsalaisessa erämaakylässä. Hemingwayn tuotannosta olen valtaosan lukenut, mutta Ekman on vieras: nyt kuitenkin kiinnostuksen kipinä syttyi. – Kirjahyppely suoritetaan tyylillä: näiden kahden rujon synnytyskuvauksen jälkeen lisätään joukkoon hiven huumoria, kun kerrotaan, kuinka Anna-Leena Härkösen romaanin Heikosti positiivinen moderni kertoja meikkaa vielä ennen sektioon lähtöä. Ei ilman ripsiväriä voi synnyttää. Ero Hemingwayn ja Ekmanin kuvauksiin on melkoinen.

Parhaimmillaan yllätyksellisyys ja näkökulman terävyys on luvussa Lue ja kauhistu, joka alkaa klassisten kauhukertomusten kuvauksilla. Edgar Allan Poen Kootut kertomukset ja Robert Louis Stevensonin Tohtori Jekyll ja herra Hyde ovat kuitenkin vain johdatusta aiheeseen, sillä kauhua löytyy Lukukirjan mukaan muualtakin kuin 1800-luvun kauhuromantiikasta:

Mutta pimeyden voimien esiin astumiseen ei tarvita taikajuomaa tai täysikuuta, vaan kauhu on kauhistuttavimmillaan silloin, kun lukija joutuu vastatuksin tavallisessa ihmisessä piilevän pimeän ulottuvuuden kanssa. Inhimillinen pimeys johtaa sotiin, kansanmurhiin, kenties koko maailman loppumiseen. Näistä koko ihmiskuntaa koskettavista aiheista kertoviin kirjoihin palataan tämän luvun loppupuolella. Sitä ennen paneudutaan kauheuksiin, jotka ovat mittakaavaltaan pienempiä mutta kokemuksellisesti kaikkein kauhistuttavimpia – siihen, kun oma läheinen osoittautuu pahaksi.

Tämän pohjustuksen jälkeen esitelläänkin sarja varsin tylyjä, mutta teemaan oivallisesti sopivia lukuvinkkejä, kuten Lionel Shriverin Poikani Kevin, William Goldingin Kärpästen herra, Arto Salmisen Kalavale, José Saramagon Kertomus sokeudesta, Juha Seppälän Hyppynaru, Minna Canthin Anna-Liisa … – Näkökulma kauhuun on hyvä: mitään Stephen Kingiä en jää kaipaamaan – no, ehkä Hohtoa hiukan.

Kauhussa tällainen ”toisenlainen” tapa tarkastella aihetta on hyvä ratkaisu, mutta sitä kaikkein klassisinta kirjallisuuden teemaa tarkastelevassa luvussa Lue perusasioista: rakkaus yllätyksellisyys herättää minussa kapinahenkeä. Luku nimittäin alkaa melko karuilla rakkauskuvauksilla: Juhani Ahon Yksin (jossa päähenkilö päätyy hakemaan lohtua yksinäisyyteensä bordellista), Märta Tikkasen Kaksi (omakohtainen, ei kovinkaan ruusuinen parisuhdekuvaus), Juhani Ahon Juha (suomalainen kolmiodraama synkimmillään) ja Sofi Oksasen Puhdistus (olen tosin lukenut vain näytelmäversion, mutta siinä ainakin rakkaus sai varsin julmia, ahdistavia sävyjä). – Yllätyn purnauksestani itsekin: minäkö jään kaipaamaan jotakin perinteisempää? Paljastuuko kyynisestä jätkästä sittenkin romantiikan nälkä ja hempeyden kaipuu?

Rauhoituttuani ja asiaa hetken harkittuani mietin, että ei olisi järkevää ryhtyä esittelemään tällaisessa ”kirjahyppely”-teoksessa maailmankirjallisuuden suuria rakkauskertomuksia: sellaiseen pystyy kuka tahansa kirjallisuusbloggaajakin. Lukukirjassa ei tavoitella kokonaisvaltaisia tulkintoja, vaan syntymä, rakkaus ja kuolema esitetään monisäikeisinä teemoina, joista hyväkin teos pystyy esittämään vain pienen palan kerrallaan. – On lukuvinkeissä yksi suuria rakkauskertomuksiakin omalla tavallaan lähestyvä teos: A. S. Byattin Riivaus, joka edelleen odottaa lukemistaan kirjahyllyssäni. On odottanut jo pari kuukautta, ja pian saattaakin käydä niin, että en uskalla sitä enää edes aloittaa. Kirjaa on kehuttu niin paljon, että en haluaisi pettyä.

Ristiriitaisia ajatuksia herättää myös viimeinen luku, jonka otsikkona on Lue ja häikäisty. Pidin muuten melko neutraalista otteesta, jolla Lukukirjassa kirjoja käsitellään. Viimeinen luku kuitenkin poikkeaa kaavasta, sillä se arvottaa, ja vieläpä suhteessa täysin subjektiiviseen kokemukseen, jota ei oikein voi tarkastella millään esteettisellä asteikolla. Lukuun on valittu 12 sinänsä hienoa kirjailijaa, joiden tuotannosta kyllä itsekin olen löytänyt häikäiseviä paloja. Mutta en esimerkiksi Sirkka Turkalta, jonka tuotannosta Lukukirjaan ”häikäiseväksi esimerkiksi” valittu runo Vaikka on kesä ei minua juuri häikäise. Ja Veijo Mereltä lainatusta romaanikatkelmasta en tällä kertaa/tässä mielentilassa tavoita kauneutta, jonka häikäisevään vaikutukseen kirjoittajat viittaavat (loppu Meren romaanista Everstin autonkuljettaja):

Taivaalla oli pilviä. Tämä oli tyypillinen keskikesän päivä. Aamulla ei ollut pilvenhattaraakaan. Joskus kahdeksan aikaan näki ensimmäiset pilvet, ne olivat pieniä ja lähellä horisonttia. Aamupäivän kuluessa ne lisääntyivät. Yhdentoista aikaan niitä oli kolme neljä kehää ja ne olivat isompia. Keskitaivas oli vielä vapaa. Puolen päivän jälkeen niitä on tasaisesti yli koko taivaan. Iltaan mennessä ne katoavat, niin ettei jää kuin yksi nyrkinkokoinen pilvi auringonlaskun eteen. Se tummuu illan hämärtyessä. Taivas kukkii.

Lukukirjassa katkelmaa kuvataan ”liikuttavan kauniiksi” lopetukseksi. Joskus nuorempana ihailin Merta ja vannoin lyhyen lauseen nimeen. Välillä vieläkin, mutta nyt kuitenkin piru iskee: tekisi mieleni lukea lainaus lyhyine lauseineen jonkinlaisena suomalaisen modernin proosan parodiana. Mutta kun se ei ole parodiaa, vaan sitä itseään. Kauneutta ja liikuttavuutta tekstissä henkii ainoastaan nuo kaksi pilkkua, joiden merkitystä ja sanomaa jään pohtimaan: varsinkin tuota ensimmäistä, joka tuntuu hauraalta yritykseltä rikkoa pisteiden rytmittämä takova tyyli. – Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että vaikka tällä hetkellä pitkä virke soljuu tajunnassani sulavammin ja kutittelee lonkeroillaan aivonystyröitäni ihastuttavammin, lyhyen lauseen aika koittaa vielä uudelleen. Silloin Meri koukuttaa taas – ja häikäiseekin, luultavasti.

Vaikka viimeisen luvun ”häikäistymisen” näkökulma ärsyttääkin, pidän siitä, että kirjoittajat kirjan lopussa tavallaan paljastavat itsensä. Superlatiivien käyttö tuo kirja-alan ammattilaisina ja kriitikkoina tunnetut kirjoittajat lähemmäksi lukijaa: kriitikkokin nauttii ja kokee kirjallista hurmosta eikä pelkästään kylmän analyyttisesti kääntele sivuja. Tosin Neimala ja Papinniemi häikäistyvät Lukukirjassaan lähinnä hyvistä, nimekkäiden laatukirjailijoiden teoksista. Jäinkin kaipaamaan joukkoon marginaalisempaa häikäistymisen kohdetta, jotakin ”epäsopivaa” teosta, jota kavahtaisivat niin akateemiset kirjallisuussalongit kuin vaihtoehtorunoilijoiden seurueet. Vai voiko senkin ajatella olevan jonkinlaista rohkeutta, että myöntää kirjallisuusmakunsa noudattelevan kotimaisen laatukirjallisuuden huippua?

Kaiken kaikkiaan Lukukirja on mainio opus kirjallisuuden harrastajalle. Erityisenä ansiona pitäisin sitä, että päähuomio on uudemmassa kirjallisuudessa – klassikoita tarjoillaan vain mausteeksi. Niinpä Neimalan ja Papinniemen kirjahyppelyssä on ajankohtainen, tuore näkökulma lukemiseen.

Read Full Post »