Edellisen postaukseni jatkeeksi otan Jorge Luis Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirjasta (1967, suom. Sari Selander 2009, Teos) esille vielä toisenkin otuksen: madragoran, jota hyvällä syyllä voi kutsua taruolennoksi, sillä vanhojen uskomusten mukaan se on puoliksi kasvi ja puoliksi ihminen. Lemmenmarjaksikin kutsuttu ikivanha lääkekasvi tunnetaan Suomessa myös saksan/ruotsin kielestä juontuvalla nimellä alruuna, englanniksi kasvi on mandrake. Sinikka Piipon ja Ulla Salon teoksessa Mielen ja rakkauden kasvit (2005, WSOY) kerrotaan mandragoran kasvavan Euroopassa ”luonnonvaraisena Pohjois-Italiasta Balkanille viljelemättömillä pelloilla ja kivisillä jättömailla”, joten lähimetsistä sitä ei kannata lähteä etsimään.
Itse kiinnostuin mandragorasta melko tarkalleen seitsemän vuotta sitten lukiessani J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan toisen osan, Salaisuuksien kammio (1998, suom. Jaana Kapari 2001, Tammi). Siinä seurataan pienenä sivujuonena, kuinka Tylypahkan velhokoulun professori Verso kasvattaa alruunoita, joita velholääketiede käyttää palauttamaan muodonmuutoksen kokeneet tai kirouksen uhriksi joutuneet ihmiset ennalleen. Minuun teki romaanissa vaikutuksen Rowlingin oivaltavuus hyödyntää mandragoraan liittyviä legendoja. Niistä tunnetuimpia, ihmismäistä ulkonäköä ja kammottavaa huutoa luonnehtii myös Borges:
Mandragora-niminen kasvi sijoittuu Borametzin tavoin kasvi- ja eläinkunnan välimaastoon: se huutaa, kun sen juuri kiskotaan maasta. Tuo huuto voi tehdä ihmisen hulluksi (Romeo ja Julia, IV:3). Pythagoras määritti tämän kasvin ”antropomorfiseksi” eli ihmisen muotoiseksi, ja roomalainen maatalousoppinut Lucius Colomella ”semihomoksi” eli puoli-ihmiseksi. Albert Suuri kirjoitti, että mandragorassa on ihmislajille tyypillisiä piirteitä, kuten jako kahteen sukupuoleen.
Tylypahkan kasvihuoneessa professori Verso kehottaa oppilaita suureen varovaisuuteen: täysikasvuisen alruunan huuto tappaa, ja hyvin nuorienkin alruunoiden parulta pitää suojata kuulo, muuten menettää tajuntansa moneksi tunniksi. – Jos karmea huuto olisi Tylypahkan alruunoiden ainoa legendoista napattu ominaisuus, en vielä nostaisi Rowlingille hattua. Mutta kirjailija käyttää mielikuvitustaan ja kehittää alruunan antropomorfisuutta niin pitkälle, että luo kasville ihmismäiset kehitysvaiheet – vauvaiän, lapsuuden, murrosiän ja aikuisuuden (kolme katkelmaa kirjasta):
Harry napsautti laput korvilleen. Ne sulkivat äänet kokonaan pois. Professori Verso pani pinkin pörröparin omille korvilleen, kääri kaapunsa hihat, tarttui lujasti yhteen kasvitupsuun ja nykäisi voimakkaasti.
Harrylta pääsi hämmästynyt ähkäisy, jota kukaan ei kuullut.
Juurten sijaan mullasta putkahti pikkuinen, likainen ja kamalan ruma vauva.
Verso ilmoitti tyytyväisenä, että alruunat olivat ruvenneet oikukkaisiksi ja salamyhkäisiksi, mikä tarkoitti että niiden lapsuus jäi kovaa kyytiä taakse.
”Siinä silmänräpäyksessä kun niiden finnit kuivuvat, ne voidaan siirtää taas uusiin ruukkuihin.”
Maaliskuussa alruunat järjestivät meluisat ja riehakkaat hipat kasvihuone kolmosessa. Siitä professori Verso ilahtui suuresti.
”Heti kun ne yrittävät ruveta siirtyilemään toistensa ruukkuihin, ne ovat kypsiä”, hän sanoi Harrylle.
Alruunan muihin käyttötarkoituksiin viitataan ainakin sarjan viimeisessä osassa Kuoleman varjelukset (2007, suom. Jaana Kapari-Jatta 2008, Tammi). Kun Voldemortin joukot hyökkäävät Tylypahkaan, yhtenä puolustuskeinona professori Verso apureineen vie täysikasvuisia alruunoita muurille. – Kirjassa niiden vaikutus on tietenkin tappava, mikäli lähistölle osuvat viholliset eivät ole suojanneet kuuloaan, mutta alruuna saattaa olla pimeyden voimilta suojautumista ajatellen muutenkin. Teoksessa Mielen ja rakkauden kasvit nimittäin mainitaan, että mandragoraa hallussaan pitävän uskottiin olevan mm. pahojen manauksien ulottumattomissa ja että pahat henget eivät pitäneet kasvin hajusta. Näitä ominaisuuksia alruunaruukkua kuljettava Neville ehkä tarkoittaakin huutaessaan Harrylle: ”Alruunoita! Heitellään ne muurien päälle – ne eivät tykkää näistä!”
Borges viittaa kirjassaan myös Raamattuun, 1. Mooseksen kirjaan, jonka 30. luvussa kerrotaan mandragoran eli lemmenmarjan käyttämisestä lääkkeenä lapsettomuuteen. Jaakob on mennyt naimisiin kahden sisaruksen kanssa, joista Lea on vanhempi ja Raakel nuorempi. Alun perin hän oli ihastunut vain Raakeliin, mutta sisarusten isä huijasi hänet ottamaan ensin puolisokseen Lean. Koska Jaakob suosi enemmän nuorempaa vaimoaan, tasaa Jumala tilejä suomalla poikalapsia aluksi ainoastaan Lealle. Ruubenin, Simeonin ja Leevin synnytettyään alkaa hän kuitenkin ilmeisesti olla jo siinä iässä, ettei lasten saaminen ole enää kovin helppoa. – Ruuben löytää vehnänleikkuun aikaan vainiolta lemmenmarjoja (1. Moos. 30:14) . Hän vie ne äidilleen Lealle. Myös Raakel, joka on joutunut turvautumaan orjattarensa Bilhan apuun saadakseen miehelleen perillisiä, kiinnostuu marjoista:
Silloin Raakel sanoi Lealle: ”Anna minullekin poikasi tuomia lemmenmarjoja.” Mutta Lea vastasi hänelle: ”Eikö riitä, että sinä olet jo vienyt minulta mieheni, kun nyt vielä tahdot poikani lemmenmarjat?” Raakel sanoi: ”Olkoon menneeksi, Jaakob saa ensi yönä maata sinun kanssasi, kunhan minä saan poikasi lemmenmarjat.” Ja kun Jaakob illalla palasi laitumelta, Lea meni häntä vastaan ja sanoi: ”Sinun on nyt maattava minun kanssani, sillä minä olen ostanut sinut itselleni poikani löytämillä lemmenmarjoilla.” Jaakob makasi sinä yönä hänen kanssaan.
Jakeen 30:14 alaviitteessä kerrotaan, että lemmenmarja on ”hedelmällisyyden edistämiseen käytetty kasvi, luultavasti Mandragora officinarum”. – Lemmenmarjoista tuntuisi olevan erityisesti hyötyä Lealle, sillä hän tulee raskaaksi ja synnyttää Isaskarin. Luultavasti hän ei antanutkaan kaikkia lemmenmarjoja kilpasiskolleen, vaan käytti osan itse. Sellaisesta ei kyllä Raamatussa mainita mitään, mutta kyllä nämä siskokset ovat aivan varmasti tottuneet juonimaan toisiaan vastaan ja käyttämään kaikki konstit päästäkseen Jaakobin suosioon.
Tämän jälkeen Lea synnyttää vielä yhden pojan ja yhden tyttären: no, jos Ruuben kerran löysi lemmenmarjojen kasvupaikan, niin siellähän ne kasvavat seuraavinakin vuosina. Raakelille marjoista ei tuntuisi olevan välitöntä hyötyä, sillä vaikka hän synnyttääkin Jaakobille kaksi poikaa, Joosefin ja Benjaminin, tapahtuu se vasta Lean saatua tuon nuorimmaisen poikansa.
Mandragoran käyttö sekä hedelmällisyyden lisääjänä että yleensäkin seksuaalisen halukkuuden innostajana on ollut laajalti tunnettu. – Niccolo Machiavelli käsitellyt aihetta vuonna 1518 kirjoittamassan komediassa Mandragola. Callimaco on näytelmän juonikas päähenkilö, joka on ihastunut naimisissa olevaan Lucreziaan, ja haluaa vietellä tämän. Kaunis Lucrezia on naimisissa itseään paljon vanhemman Nician kanssa, mutta hän ei hyveellisenä naisena ole mikään helppo saalis. Jokaisella on kuitenkin heikkoutensa: Lucrezia ja Nicia ovat edelleen lapsettomia, vaikka he ovat olleet jo monta vuotta naimisissa.
Callimaco tekeytyy lääkäriksi ja lähtee kaupittelemaan Nicialle ratkaisua ongelmaan. Hän kertoo mandagorasta tehdystä juomasta, jonka nauttiminen auttaisi Lucreziaa tulemaan raskaaksi. Lääke ei kuitenkaan ole täysin vaaraton: ensimmäinen mies, joka harrastaa seksiä lääkkeen ottaneen naisen kanssa, kuolee. Callimaco ehdottaakin, että ensimmäiseksi rakastajaksi Lucrezialle järjestettäisiin joku ulkopuolinen. – Nicia lankeaa ansaan ja suostuu suunnitelmaan.
Lucrezian taivutteleminen erikoiseen järjestelyyn on paljon hankalampaa, mutta lopulta Lucrezia myöntyy, sillä hän ei halua asettua aviomiehensä tahtoa vastaan. Ja kuten voi arvatakin, tuon ”ulkopuolisen” rakastajan rooliin astuu Callimaco itse. Näytelmä päättyy tavallaan onnellisesti, sillä Lucrezia ihastuu nuoreen rakastajaansa ja haluaa heidän jatkavan suhdetta, ja toisaalta taas Nicia saa perillisen, sillä Lucrezia tulee raskaaksi.
Hedelmällisyyden parantamisen ja seksuaalisen himon kiihdyttämisen lisäksi mandagoraa on jo antiikin aikana käytetty narkoottisiin tarkoituksiin, kuten koviin kipuihin ja ennen amputaatioita. Teoksessa Mielen ja rakkauden kasvit mainitaan tähän liittyen eräs erityisen kiinnostava asia:
Roomassa tunnettiin myös ”kuoleman viini”, jota annettiin ennen ristiinnaulitsemista ja kidutuksia. Ajanlaskumme alussa Roomassa oli sääntö, että ristiinnaulittujen ruumiit piti silpoa ennen omaisille luovuttamista, koska mandraken tiedettiin tuovan myös kuolemankaltaisen unen.
Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta on esitetty spekulaatioita ja vaihtoehtoisia teorioita luultavasti jo heti hänen kuolemansa jälkeen. Olisiko mahdollista, että Jeesus ei kuollutkaan ristillä, vaan ainoastaan vaipui kuolemankaltaiseen uneen? – Kuulostaa melko mahdottomalta, mutta näkökulma muuttuu, jos asetellaan kysymys hieman toisin. Eli, kumpi on todennäköisempää: herätä kuolleista vai herätä syvästä narkoosista?
Kysymyksenasettelu on sikäli hauska, että jos joku uskoo tunnetut luonnolait kumoavaan kuolleista heräämiseen, ei hän voi täysin kyseenalaistaa tuota toista vaihtoehtoa: vaikka vaipumisessa narkoosiin ristillä ja siitä selviämisessä on omat ongelmansa, on jokaisen pakko myöntää sen olevan huomattavasti loogisempi selitys. – Spekulaatiot narkoosista johtuvat ainakin osaksi Raamatun kuvauksista Jeesuksen viimeisistä hetkistä ristillä. Sekä Markus, Matteus että Johannes kertovat Jeesuksen juoneen jonkinlaiseen sieneen imeytettyä hapanviiniä juuri ennen kuin hän ”antoi henkensä”. Hapanviiniksi kutsuttiin viiniä, johon oli sekoitettu etikkaa. Oliko Jeesukselle tarjottuun viiniin sekoitettu jotain muutakin, esimerkiksi mandragoraa tai jopa oopiumia – tai mahdollisesti molempia?
– Lisäksi Johanneksen evankeliumissa on mielenkiintoinen yksityiskohta, joka paljastaa, että ristiinnaulitut otettiin alas tavallaan ”kesken toimituksen” ja että Jeesusta kohdeltiin eri tavalla kuin kahta muuta (Joh. 19: 31-34):
Silloin oli valmistuspäivä, ja alkava sapatti oli erityisen suuri juhla. Jotta ruumiit eivät jäisi sapatiksi ristille, juutalaiset pyysivät Pilatukselta, että ristiinnaulituilta lyötäisiin sääriluut poikki ja heidät otettaisiin ristiltä alas. Niinpä sotilaat katkaisivat sääriluut niiltä miehiltä, jotka oli ristiinnaulittu Jeesuksen kanssa, ensin toiselta ja sitten toiselta. Jeesuksen luo tultuaan he huomasivat hänen jo kuolleen eivätkä siksi katkaisseet hänen sääriluitaan. Yksi sotilas kuitenkin työnsi keihään hänen kylkeensä ja haavasta vuoti heti verta ja vettä.
Jos yksi Jeesuksen läheisimmistä opetuslapsista on lahjottavissa, niin miksei roomalainen vartiosotilaskin? Jeesuksen sääriluita ei katkottu, ja haavan aiheuttaminen keihäällä on saattanut olla vain paikalle kerääntyneelle yleisölle suunnattua teatteria. Nukutusjuoman paras mahdollinen nauttimisajankohtakin on ollut helppo määrittää, sillä juutalaisten sapatti alkoi jo perjantai-iltana, ja koska sapattina ei saanut tehdä työtä, sotilailla oli todennäköisesti tietty määräaika, jolloin ristiinnaulitut otettiin alas ristiltä. Sääriluut katkaistiin kuoleman nopeuttamiseksi.- Sopiva määrä oopiumin ja mandragoran sekoitusta etikkaviiniin lisättynä vie tajun ja hidastaa ruumiintoimintoja, mm. hengitystä – mutta aikaa ei tämän jälkeen varmaankaan ole paljon, sillä tajuttomuus todennäköisesti jouduttaa ristiinnaulitun loppua, koska hän ei voi enää kannatella painoaan jaloilla.
Kuolemankaltainen uni on oleellisessa osassa myös maailmankirjallisuuden tunnetuimmassa rakkaustarinassa, William Shakespearen näytelmässä Romeo ja Julia. Välttääkseen hänelle järjestetyn avioliiton Julia ottaa isä Laurencen hänelle antamaa valekuolleeksi tekevää lääkettä, johon on uutettu mandragoraa. Julian nukkuessa kuin kuollut isä Laurencen on tarkoitus lähettää Romeolle kirje, jossa hän pyytää tätä saapumaan paikalle. Yhdessä he sitten menisivät hautaholviin, jonne Julian ”kuollut ruumis” viedään. Suunnitelma on muuten hyvä, mutta valitettavasti se menee pieleen: nuorten rakkaustarinan loppu on traaginen. – Tätä isä Laurence ei tietenkään vielä tiedä kertoessaan Julialle lääkkeen vaikutuksista (suom. Marja-Leena Mikkola, 2006, WSOY):
Mikään ei ilmaise, että yhä elät,
ei hengitys, ei ruumiin lämpö;
harmaaksi tuhkaksi kohta kuihtuvat
ruusut huulillasi ja poskillasi,
silmien luukut laskeutuvat alas,
niin kuin kuolema ne sulkee
päättäessään elämämme päivät.
Jäsenet vailla voimaa, notkeutta
ovat kuin kuolleella, kankeat ja kylmät;
ja neljäkymmentäkaksi tuntia
pysyt kuihtuneessa kalmon hahmossasi,
ja sitten unestasi heräät virkeänä
Elintoimintojen hidastuttaminen 42 tunnin ajaksi kuulostaa riskialttiilta. Jos esimerkiksi Jeesus vaipui ristillä narkoosiin, todennäköisesti häntä ei edes viety hautaan vaan elvytettiin mahdollisimman nopeasti: liian pitkä aika elintoiminnot hidastettuina saattaa aiheuttaa pysyviä aivovaurioita. Hautakammioon olisi siinä tapauksessa päätynyt aivan eri ruumis, käärinliinoihin peitettynä. – Mutta kaunokirjallisuudessa kaikki keinot ovat sallittuja. Ja jotta mahdollinen lukija uskoisi, että Julian nauttimassa rohdossa todellakin on mandragoraa, lainattakoon vielä katkelma Julian mietteistä ennen lääkkeen juomista:
entä jos herään ennen määräaikaa –
keskellä tuota löyhkää, parkua,
joka kuin lemmenmarjan kauhunkiljaisut
vie järjen valon kuolevaisilta
Kuten jo aiemmista esimerkeistä on käytynyt ilmi, myyttisen mandragoran ominta aluetta ovat nuo kaksi niin ihmiselämän kuin kirjallisuudenkin järisyttävintä voimaa: rakkaus ja kuolema. Lemmenlääkkeeksikin käytetyn kasvin synkempää puolta selittävät vanhat uskomukset, jotka liittyvät sen syntyyn ja kasvupaikkoihin. Borges kertoo Kuvitteellisten olentojen kirjassaan:
Se että mandragora muistuttaa erehdyttävästi ihmistä, on levittänyt taikauskoista käsitystä, että mandragorat kasvaisivat hirsipuiden läheisyydessä. Browne (Pseudodoxia Epidemica, 1646) kirjoittaa, että hirtetyistä tihkuva rasva saa ne itämään; populaari kirjailija Hanns Heinz Ewers (Alraune, 1913) puhuu puolestaan hirtettyjen siemennesteestä.
Kauhukirjallisuutta kirjoittaneen saksalaisen Hanns Heinz Ewersin romaania Alraune ei valitettavasti ole suomennettu – Ewers on ollut kustannusmaailman hylkimä 1940-luvulta saakka natsisympatioidensa takia. Suurin yksittäinen ”rike” hänen kirjailijaurallaan on ehkä kansallissosialistien vuonna 1930 kuolleen marttyyrin ja sankarin Horst Wesselin elämäkerran kirjoittaminen. Teoksen suomensi Mika Waltari (Horst Wessel, eräs saksalainen kohtalo, WSOY, 1933). Panu Rajala kertoo Mika Waltari -elämäkerrassaan Unio Mystica (2008, WSOY) nuoren Waltarin olleen hyvin kiinnostunut Hanns Heinz Ewersin kauhuromantiikasta ja ottaneen siitä vaikutteita nimimerkillä Kristian Korppi julkaisemaansa kauhunovellikokoelmaan Kuolleen silmät.
Ewersin romaanissa mandragora-myyttiä sovelletaan hätkähdyttävän erikoisella tavalla. Olen tosin lukenut kirjasta vain alkuosan (löysin netistä blogin, jossa Ewersin tuotantoa englanniksi kääntävä Joe E. Bandel tarjoilee maistiaisia tulevasta julkaisusta), mutta siitäkin sai jo aika hyvän kuvan kirjan luonteesta. – Frank Braun ja hänen tiedemiesenonsa professori Ten Brinken ovat vierailulla eräässä kodissa, kun seinältä putoaa alas outo esine. Se paljastuu alruunaksi, mandragoran kuivuneeksi juureksi, joka on ollut suvussa jonkinlaisena talismaanina jo ainakin kahdensadan vuoden ajan. Frank Braun ja hänen enonsa saavat kuulla seikkaperäisen selvityksen alruunasta ja erityisesti sen synnystä: tarinan mukaan keskiajalla rikolliset hirtettiin alasti, ja kun hirtetyn niska katkesi, tapahtui siemensyöksy ja sperma lensi maahan. Näistä siemenistä kasvoi alruunoita, mies- tai naispuolisia.
Professori kiinnostuu kasvista ja pyytää sen mukaansa. Mutta vielä enemmän aiheesta innostuu sisarenpoika, joka ehdottaa keinosiemennystä tutkineelle enolleen huikeaa tieteellistä tutkimusta: oikean alruunan luomista, myytin muuttamista todeksi. Sperman saaminen ei ole hänen mukaansa ongelma, sillä rikollisia hirtetään jatkuvasti. Ja Äiti Maa pitää tietysti ymmärtää symbolisesti: millainen on nainen, joka auliisti antautuu kenen tahansa siemennettäväksi? – Vastaus: prostituoitu tietenkin.
Professori ryhtyy tuumasta toimeen. Vaikka Äiti Maan korvike houkutellaankin mukaan suunnitelman toteuttamiseen aluksi melkoisella rahasummalla, tulee hän katumapäälle, jolloin toimenpide tehdään laboratoriossa vastoin hänen tahtoaan. Äiti kuolee synnytettyään tytön, josta kehittyy täysin moraaliton ja seksuaalisuudessaan holtiton – isä kun on murhaaja ja äiti prostituoitu. Lopulta professorin adoptoima tyttö saa selville keinotekoisen taustansa, ja niin hän päättää kostaa kasvatti-isälleen.
– Mandragoralle ei taida löytyä Suomen luonnosta vastinetta. Toki meilläkin kasvaa myyttisiä lääkekasveja, kuten esimerkiksi hullukaali. Mutta se olisikin jo ihan oman postauksensa aihe.
Onpa kiinnostava juttu sulla taas, mandragora on siis sama kuin alruuna. Katsoin ”Ensyclopedia of Flora and Fauna” englantilaisen kirjallisuuden sitaatteja, josta mulla on kopiot, ja sieltä löytyi hieman lisää spekuloitavaa.
Kasvi joka on puoliksi ihminen viittasi sen mukaan siihen, että kun mandragoran vetää maasta se muistuttaisi ihmistä. Maagisessa käytössä se on varmaan olennainen pieni juttu.
Kiinnostavampaa on se, että lemmenyrttinä mandragora olisi ennen kaikkea ehkäisy-yrtti. Siihen viittaa John Donnen runossa esitetty okrymoron eli periaatteellinen mahdottomuus ottaa mandragoraa ja tulla raskaaksi.
”Get with a child with a mandrake root” John Donne, Song.
Roomalaisille Mandragoritis oli Venus jumalattaren toinen nimi, ja keisari Juliuksen sanottiin nauttineen sitä joka ilta.
Muita lisäsitaatteja olivat Shakespearen Anthony ja Kleopatra, jossa Kleopatra pyytää ”mandragora … that I might sleep this great gap of time my Anthony is away” (i,5)
Sekä Salomonin laulu, jossa mandragoran tuoksu on mainittu (vii,3).
Tuo mandragoran ihmismäisyys johtunee siitä, että kun katselee mandragorasta kuvia (googlen kuvahaulla), niin kasvin haarautunut juuri näyttää ikään kuin jaloilta.
Toinen näkökulma hybridiin lienee juuri tuo myytti hirsipuiden lähistöistä kavsupaikkoina.
Löytämäsi Donne-sitaatti kyllä sotkee pakkaa: esimerkiksi tuossa Mielen ja rakkauden kasvit -teoksessa (suosittelen, hieno teos, löytyy kirjastostakin) kerrotaan mandragoraa käytetyn laajasti sekä tuomaan hedelmällisyyttä että lisäämään lemmenkipinää.
Kirjassa kyllä mainitaan, että mainittavia lääketieteellisiä vaikutuksia seksuaalisen halun lisäämiseen kasvilla ei välttämättä ole, mutta se auttaa poistamaan estoja.
– Voisi kuvitella, että mandragora on ollut Shakespearen ajan Englannissa kohtalaisen tunnettu kasvi, jos siihen viitataan useammassakin näytelmässä.
Mandragoraa käytettiin myös amulettina: ajateltiin sen tuovan kantajalleen valtaa, rakkautta, rikkautta jne. – Pitänee seuraavalla reissulla Etelä-Eurooppaan käydä tonkimassa joutomaita ja vanhoja hirttäjäispaikkoja …
Tämä on kyllä aivan uskomaton postaus. Haarautuu niin moniaalle että tässä riittää pureskelemista.
Tällaisia pitäisi olla kirjallisuuslehdissä ja isommissa lehdissä joita nyt vielä voisi kutsua kulttuuripitoisiksi.
Eli siis se sarjakuvahahmo, Mandrake, on nyt siis sukua tämän noita-kasvin tuottamille tarinoille?
Ripsa:
Hieman venähti pitkäksi kirjoitus, myönnettäköön.
Mandrake-sarjakuvaa (Taika-Jim) tuli luettua isovanhempien luona käydessä 80-luvulla – heille tuli muistaakseni Apu (tai Seura, en ole aivan varma), ja siinä oli Taika-Jim.
Sarjakuvahahmon nimen yhteys kasviin vaikuttaisi todennäköiseltä. – Ja kun juuri kommenttiasi lukiessani ihmettelin asiaa ja hain googlella ”origin mandrake the magician”, niin yhdeksi ensimmäisen sivun linkeist’ tuli tämä:
http://potrzebie.blogspot.com/2009/08/mandrake-magician.html
– Yllättävää kyllä, tämän perusteella Lee Falk olisi ottanut nimen juuri tuosta Donnen runosta, johon Risto kommentissaan (yllä) viittasi! Toinenkin selitys tarjotaan: 30-luvulla esiintynyt taikuri Leon Mandrake, johon Falk tutustui.
Eikös Monte Criston kreivissäkin ole samanlainen jakso, jossa neito vaivutetaan yrtillä kuolemankaltaiseen uneen, ja sitten on jokin arkkuunpano mistä kreivi käy tytön pelastamassa. Oliko se nyt äitipuolen juonia tässäkin – taas kerran, äitipuoli yritti myrkyttää tytön belladonnalla. Mutta tuo kuolemankaltaisen unen tuottavan kasvin nimeä ei taidettu mainita.
Totta, kuvio on ihan sama – sillä erotuksella, että suunnitelma onnistuu eikä pääty traagisesti kuten Shakespearen näytelmässä. Niin kauan on kyllä kulunut aikaa tuon kirjan lukemisesta, että ei voi yksityiskohtia muistaa mitenkään.
Ja pelastuuhan Monte Criston kreivi itsekin eräänlaisen ”valekuoleman” ansiosta vankilastaan, tosin siihen temppuun ei tarvita yrttejä.
Jeesus – kuoleman voittaja ”huumausteorian” näkökulmasta
(lyhennetty, vapaa käännös websivustosta A Lawyer Examines The Swoon Theory)
1. Jeesus ei kuollut ristillä. Hän oli vankkarakenteinen nuori puuseppä, joka kykeni kestämään niin roomalaisen ankaran ruoskinnan, ristin kantamisen, piikkikruunun, mukiloinnin sekä käsien ja jalkojen lävistykset nauloin. Lisäksi hän oli syömättä ja juomatta yli puoli vuorokautta ja lopulta keihäskin tuikattiin hänen oikeaan kylkeensä. Kaikesta tästä hän lopulta pyörtyi, joutui shokkiin ja vaipui jonkinlaiseen koomaan.
2. Roomalainen teloitusvartiosto harhautui kuvittelemaan hänet kuolleeksi ja antoi sukulaisten vapaasti nostaa hänet alas ristiltä ja viedä haudattavaksi. Lähellä oli uusi kalliohauta, jonka tunnettu ja varakas jerusalemilainen neuvosmies, Joosef Arimatialainen, omisti. Oli perjantai-ilta ja pääsiäissapatti. Jeesus asetettiin hautalavitsalle tässä puolikuolleessa tilassa käärinliinoihin kiedottuna. Sitten hautakammio suljettiin ja sinetöitiin. Sen edustalle määrättiin sotilasvartiosto, koska epäiltiin, että opetuslapset saattaisivat varastaa rabbinsa ruumiin.
3. Tähän aikaan vuodesta yöllä oli vielä kylmää. Ja vielä kalseampaa oli hautakammiossa. Ja tästä kylmyydestä johtuen Jeesus meni yhä syvemmälle koomaan. Merkillistä kylläkin, hän oli yhä jotenkuten hengissä. Kului koko seuraavakin päivä, lauantai, ja yhä kehossa oli kipinäinen elämää. Siitäkin huolimatta, että pienen hautakammion happi oli käytännöllisesti katsoen kulutettu loppuun ja ilma oli täynnä hiilidioksidia.
4. Varhain kolmantena päivänä aamuyöllä tapahtui ihme: elintoiminnot alkoivat vähitellen palata ja voimistua. Pilkkopimeässä ja lähes hapettomassa kolossa Jeesus nousi istumaan laverilleen ja alkoi hitaasti riisua kääreitä yltään. Joka paikkaa särki aivan jumalattomasti. Hän oli kuitenkin säntillinen juutalainen ja jaksoi viikata käärinliinat siistisi laverille ennen kuin alkoi valmistautua poistumaan tästä ahdistavasta paikasta. Eikä auttanut muu kun lähteä sieltä ihmisten ilmoille aivan alastomana. Se olikin pahinta, koska juutalaiset jos ketkä häpeävät silmittömästi alastomuutta.
5. Ensin piti kuitenkin vierittää hautakammion sulkeva kivi pois tieltä. Siihen tuhrautuikin aikaa, koska kivi oli monta tonnia painava, eikä sisäpuolella ollut kerrassaan mitään ripaa tai uloketta mistä kierittää sitä sivuun. Eikä siinä kaikki, hautakammioiden sulkevat kivet oli tehty vieritysuraan, joka vietti alaspäin oviaukon eteen. Vaikka joka paikkaa särki aivan jumalattomasti, onnistui Jeesus lopulta parin tunnin ähellyksen jälkeen ja aivan epäinhimillisin ponnistuksin vierittämään kiveä sivuun sen verran, että pääsi kierittämään kehonsa oviaukosta ulos. Hän puuskutti vimmatusti ja lysähti haudan edessä olevaan portaikkoon.
6. Kun Jeesus hirvittävästi särkevin jaloin nousi ylös, hän näki, että vartijat nukkuivat. Mikä tuuri. Riemuiten hän lähti klenkkaamaan eteenpäin, vain kaatuakseen vähän väliä. Pari vartijaa kuuli jotakin kun hän kaatui ulvahtaen. Silmäluomiaan raottaen he näkivät ruhjoutuneen ja alastoman hahmon liikkuvan nytkähdellen eteenpäin. Näyn täytyi olla unta ja he jatkoivat kuorsaamistaan.
7. Alaston Jeesus lähti harhailemaan jonnekin Emmauksen tielle päin. Hän oli yhä alasti, verinen ja äärimmäisen heikossa kunnossa muutenkin. Kaikkein vaikeinta oli kuitenkin käveleminen, koska molemmat jalkapöydät olivat naulojen lävistämät. Lopulta hänen ei auttanutkaan muu kuin ottaa tien pielestä pitkät kepakot kainalosauvoiksi ja lähteä niillä eteenpäin. Jonkin matkaa edettyään hän tavoitti kaksi matkamiestä, jotka keskustelivat hänestä, mutta eivät kuitenkaan tunnistaneet HÄNTÄ. Ilmeisesti haavoittuneet ja alastomat kainalosauvoilla eteenpäin klenkkaavat kulkurit eivät olleet mikään järin epätavallinen näky, koska hänet hyväksyttiin muina miehinä näiden matkamiesten seuraan aina Emmaukseen saakka. Siellä he kävivät yhdessä aterialle ja siellä, aivan yks’ kaks nuo matkalaiset tajusivat, että hei, ei voi olla TOTTA, sinähän olet Jeesus! Tuossa kunnossa ja yhä hengissä! Niin he kirmasivat saman tien kertomaan tämän ilosanoman Jerusalemiin opetuslapsille.
Osuva ja hauska kuvaus – todellakin mahdoton ajatella, että tuollainen voisi toteutua.
Mutta hyvä kysymys onkin: onko kuolleista herääminen yhtään mahdollisempaa?
Mutta viisastellaanpa vielä Mandragora officinarumista.
Borgesin teoksen suomenkielisen laitoksen mukaan kasvi suomennetaan useimmiten lemmenmarjaksi, alruunaksi tai – hulluruohoksi.
Hulluruoho (Datura stramonium) on kuitenkin kokonaan eri otus, yksivuotinen koisokasvi. Joskin myös siitä on tiedossa hyvät vibat, nimenomaan sen siemenistä , marin ja/tai viinan kanssa. Näin kerrotaan.
Ja jos jatketaan sekakäyttölinjalla. niin tässä vielä yksi viittaus kirjallisuuteen: Nostradamuksen eräässä ennustuksessa (jolle tosin ei ole löytynyt tulkintaa, vielä) sanotaan ”Le pertinax Oppi & Mandragora”, eli ”Kestävä Oopium ja Lemmenmarja”. Mitään sen tolkumpaa tässä ennusteessa tai näyssä ei ole. Ehkäpä ennustaja-lääkäriltä olikin vain pujahtanut resepti kirjaamiensa havaintojen joukkoon…
Ihmettelin itsekin tuota ”hulluruoho”-käännöstä. Sekaannukseen voi olla osasyynä se, että näille tunnetuille velhokasveille on eri kielissä ja kulttuureissa monia erilaisia nimityksiä. Suorat käännökset kielestä toiseen saattavatkin aiheuttaa sekaannuksia.
Siitä huolimatta nimitys on outo, juuri sen takia, että hulluruoho on niin tunnettu kasvi.
Pakko kommentoida vanhaan keskusteluun. Muistanko ihan väärin, eikö Mikael Karvajalka puuhastellut mandragoran parissa? Kenties siinä kohtaa kertomusta jossa Mikael oli naimisissa punatukkaisen naisen kanssa, joka joutui roviolle…
Nyt en kyllä muista. Muistan tuon roviojutun ja sitä edeltäneet kuulustelut mutta en mandragoran käyttöä. – On se mahdollistakin, kyllähän tuossa romaanissa muistaakseni kasvejakin kerättiin.
Mahdollista on myös se, että Waltari on käyttänyt mandragora-aihetta toisaalla. Esimerkiksi näytelmässään Paracelsus Baselissa, joka kertoo kuuluisasta alkemistista. Hän teki kaikenmoisia litkuja ja keitoksia, alruunaakin hyödyntäen.
Lyhyesti viittaan tuohon näytelmään Pendragonin legenda -arviossani: