Sateella on suuri vaikutus kadulla kulkeviin ihmisiin: askeleet muuttuvat konemaisemmiksi, ihmiset kiiruhtavat määrätietoisemmin kohti päämääriään, päät painuvat hieman kumaraan ja sateenvarjot avautuvat varjostaen kantajiensa inhimillisiä piirteitä. Vaikka sade tuntuu hävittävän yksilöt, ei se kuitenkaan tee katunäkymästä pelkästään tylsää, päinvastoin: sateen ja lätäköissä loiskivien askelten rytmi, sateenvarjojen alle piiloutuneiden henkilöiden salaperäisyys, kiire, kaikkea syleilevä tumma märkyys – ei ihme, että sateiset katunäkymät ohikulkijoineen näyttävät usein elokuvissa niin hyviltä, elokuvallisilta.
Kun luin viime viikolla Pasi Ilmari Jääskeläisen romaania Harjukaupungin salakäytävät (Atena, 2010), taivas oli pilvessä ja silloin tällöin tuli sadekuuroja. Nyt kun selailen kirjaa uudelleen, maisema on edelleen harmaa ja sataa. Sopii tunnelmaan, sillä romaanissakin tuntuu vettä tulevan tasaista tahtia. Paistaa välillä aurinkokin, mikä sopii rakkaustarinan luonteeseen – sillä kertomus rakkaudesta tämäkin teos on, kuten hyvät romaanit yleensä. Kirjan esittelemisen kannalta tilanne on kuitenkin hankala, sillä Jääskeläisen romaanissa ideana on asioiden vähittäinen avautuminen lukijalle, joten en halua kirjan tarinasta juurikaan kertoa – yksittäisiä juttuja on vaikea ymmärtää ilman kokonaisuutta, ja kokonaisuuden paljastaminen taas pilaisi lukunautinnon. Joten pysytellään yleisellä tasolla, sivussa kirjan juonesta ja tapahtumista.
—–
Päähenkilö on Olli Suominen, jyväskyläläinen kustannustoimittaja, joka ostaa jatkuvasti uusia sateenvarjoja hukkaamiensa tilalle. Ja käy elokuvakerhossa. Sateenvarjot ja elokuvat tuntuvatkin olevan Ollin häilyviä kiinnekohtia elämässä. Niihin hän ripustautuu, kun perhe-elämä monotonisuudessaan tuntuu menettävän merkityksensä ja oma identiteettikin vaikuttaa olevan hukassa. Olli alkaa elää entistä vahvemmin kuvitelmissaan, arki lipuu huomaamatta ohi.
Vieraantuneisuuden vaikutelmaa korostaa kirjan kerronta. Lyhyen lauseen käyttö ja kertojan roolin korostaminen tuntuvat paikoitellen jopa hivenen kömpelöltä kerronnan kannalta – tai sitten nerokkaalta ratkaisulta, sillä yksitotiset lauseet sävyttävät kohtauksia omalla lempeällä huumorillaan, mitä ulottuvuutta proosallisempi kerronta ei saisi aikaan. Esimerkiksi stereotyyppinen kuvio ”koti-iltana seksiä Kymmenen uutisten jälkeen” huipentuu hurmaavasti:
Aino kellistyi Ollin syliin. Olli katsoi Ainon kaula-aukkoon. Hänen vaimollaan oli mukavat rinnat. Ne tuoksuivat pyyhekumilta. Olli silitti Ainon reittä tiedustellen, kiinnostaisiko vaimoa ehkä harrastaa seksiä. Aino sanoi olevansa väsynyt mutta lupasi palata asiaan seuraavana iltana, jos vain Olli olisi kotona. Sitten uutiset loppuivat. Aino toivotti hyvää yötä ja nousi yläkertaan. Olli jäi sohvalle. Kaikilta kanavilta tuli vain ikäviä ohjelmia. Hän sulki television, nousi yläkertaan, meni työhuoneeseen, asettui tietokoneen ääreen ja avasi Facebookin.
Tuntuu siltä, että Olli ja Aino eivät olisi täysin läsnä kotisohvallaan, ikään kuin he vain esittäisivät ”Ollia” ja ”Ainoa”. Ensin tilanne etenee lupaavasti: Aino kellistyy, Olli katsoo Ainon kaula-aukkoon ja silittää tämän reittä. Mutta sitten ulkopuolisen kertojan näkökulma vahvistuu: ”… tiedustellen, kiinnostaisiko vaimoa ehkä harrastaa seksiä. Aino sanoi olevansa väsynyt, mutta lupasi palata asiaan seuraavana iltana …” – Jos tämän kirjoittaisi dialogiksi, niin tuskin Olli kysyisi: ”Vaimo, kiinnostaisiko sinua ehkä harrastaa seksiä?” Ja tuskin Aino vastaisi: ”Olen väsynyt, mutta palaan huomenna asiaan, jos vain olet silloin kotona.” Kertoja onkin tilanteessa yhtäkkiä läsnä omaa rooliaan painottaen ikään kuin kolmantena henkilönä, selittämässä kohtausta. Väliintulo on harkittu ja estää lukijaa tekemästä omia johtopäätöksiään Ollin ja Ainon dialogista ja heidän suhteestaan juuri silloin, kun liikutaan intiimille ja paljastavalle alueelle – sillä kyllä tapa, jolla seksistä tehdään aloite, ja toisaalta vastaus, jolla siitä kieltäydytään, jotakin parin elämästä kertovat. Kertoja haluaa hallita tilannetta. Vaikka tyyli kieltämättä toimii tässä romaanissa, en silti ole aivan varma, pidänkö siitä.
Kohtaus loppuu, kun Olli avaa Facebookin. Kuvaavaa: läheisyyden kaipuussaan torjutuksi tullut pakenee sosiaaliseen mediaan. Sopii hyvin elokuvia harrastavalle ja nuoruutensa haavekuvia mielessään hellivälle romantikolle. – Facebook onkin tärkeässä roolissa romaanissa, mikä sopii hyvin vieraantuneisuuden teemaan. Onhan Facebook maailma, jossa identiteetit ovat omituisia, vääristyneitä karikatyyrejä ja pelkkiä heijastuksia käyttäjien todellisista henkilöistä. Facebookissa aikuiset ihmiset hoitavat farmillaan lehmiä ja tykkäävät ”Haluan lisää seksiä”-ryhmästä. Sosiaalisen median ystävyyssuhteetkin ovat suurimmalta osin pelkkää small talkia, lumetta.
—–
Jääskeläinen ei ole rakentanut tarinaan ainoastaan yhtä tai kahta väylää Ollin tapaisen romantikon eskapismille. Jyväskylän fyysisen kaupunkikuvauksen lisäksi romaanin maailma aukeaa Olli Suomisen uniin, nostalgisiin ja kipeisiinkin nuoruuden muisteloihin, Facebookin sosiaaliseen mediaan, elokuviin ja maagisiin paikkoihin. Ja toisaalta kaikki nämä tasot heijastuvat takaisin Ollin elämään, vaikuttavat häneen ja hänen tapaansa nähdä, tuntea, ajatella. – Maagiset paikat ja niihin lukeutuvat Jyväskylän salakäytävät ovat romaanin kiehtovinta osuutta, mutta suotakoon mahdollisen lukijan kokea itse yllätyksellisyyden riemut, kun maaginen tunkeutuu realismiin ja kutsuu seikkailuun. Elokuvien roolia ja erityisesti romaanissa esiteltyä Elokuvallista elämänopasta sitä vastoin voi tarkastella turvallisesti, ”spoilaamatta”.
Menestyskirjailija Kerttu Kara on kirjoittanut kansainvälisen bestsellerin Elokuvallinen elämänopas, jossa ideana on oman elämän estetisoiminen, elokuvallistaminen. Jos elokuvassa joku kuuluisa näyttelijä käy ostamassa kaupasta ruokaa ja maitoa, hän vaikuttaa kassajonossa seistessäänkin erityiseltä, muuttaa arkiset tilanteet läsnäolollaan draamallisiksi. Mutta kun itse raahustaa lähikaupassa hyllyltä toiselle, glamour on kaukana. Niin ei kuitenkaan tarvitse olla. Elokuvallinen elämänopas auttaa löytämään oman elokuvallisen elämäntavan. Vinkkejä löytyy mm. elokuvalliseen ruokailuun, lomailuun, eroon ja pukeutumiseen. Voi muokata omaa elokuvallista rooliaan jonkun ohjaajan, genren, elokuvan tai näyttelijän tyylin mukaiseksi. – Koska Jääskeläisen romaanissa Karan teos on suosittu, alkaa Jyväskylänkin katukuvassa näkyä pyrkimystä elokuvallisuuteen:
Harjun kiviportaat haarautuivat kaksiksi kapeiksi portaiksi juuri ennen laskeutumistaan Yliopistonkadulle. Niiden väliin jäi sopukka, jossa oli sininen allas, pari penkkiä ja jäätelökioski. Lähtiessään nousemaan portaita Olli näki yhden kaupungin lukuisista Grace Kellyistä. Tämä oli ostamassa kioskista jäätelöä kolmelle pienelle pojalleen. Naisella oli aurinkolasit, sortsit ja vaalea paita ja hän keskittyi näyttämään siltä kuin olisi astunut ulos Varkaitten paratiisista.
Todellisuudessa gracekellyjen määrä Jyväskylän katukuvassa on melko vähäinen – tosin mistäpä minä sen tiedän, en ole koskaan ajatellut asiaa. Periaatteessa tässä olisi otollinen tilaisuus sivistyneeseen (ja sivistävään) tarkkailuun: valitsisi tarkoitukseen sopivan terassin keskustan kävelykadulla, tilaisi tuopin olutta rekvisiitaksi ja alkaisi tehdä laskentaa. Ehkä järkevintä olisi valmiiksi rajata katselmus muutamaan kiinnostavaan näyttelijättäreen, mieluummin jokunen vuosikymmen sitten ilmestyneisiin elokuviin, sillä silloin tietäisi mitä etsiä ja ero keskimääräiseen ohikulkijaan olisi riittävän suuri: Kim Novak, Grace Kelly, Ingrid Bergman, Jeanne Moreau, Audrey Hepburn …
Tarkkailun onnistuminen vaatisi perusteellista pohjatyötä ja avointa mieltä. Olisi katsottava melkoinen määrä elokuvia ja tärkeimpiä kohtauksia useaan kertaan. Ulkonäkö ei saisi olla liian hallitseva kriteeri tunnistamisessa, vaan painoarvoa olisi annettava olemukselle, tyylille, vaatetukselle, liikkumiselle, persoonallisuudelle, mahdollisesti syntyvälle jännitteelle jne. Ja aivan yhtä hyvin voi tarkkailla miehiäkin: Gary Grant, Errol Flynn, James Cagney, Henry Fonda, Peter Lorre – nojaa, jos näkee terassilla istuessaan ilmetyn Peter Lorren hiipivän pitkin katua, silloin on todennäköisesti olut maistunut jo liiankin hyvin ja kannattaa lähteä kotiin. – Apuna näyttelijöiden karakterisoinnissa voisi käyttää vaikkapa Peter von Baghin (Tähtien kirja, 2006, Otava) luonnehdintoja:
Grace Kellyn elokuvaura kesti vain viisi vuotta ja käsitti 11 roolia. Vuonna 1956 elokuvayhtiön mainoskuvat vaihtuivat kuviin Monacon postimerkeissä. Kuitenkin hän oli vuosikymmenensä perustähti, vähemmän omaperäinen kuin Audrey Hepburn mutta käsite hänkin: viileä vaaleaverikkö jonka sisässä oli seksuaalinen tulivuori. Määritelmä on Hitchcockin, kuten sitä asteen karkeampi tokaisu: ”Todelliset leidit joista tulee huoria kun he pääsevät makuuhuoneeseen.”
Muistettava on, että arviotaan tekevän henkilön omat mielikuvat – jopa fantasiat ja toiveet – vaikuttavat lopputulokseen. Koko ajan on moraalinen velvollisuus tiedostaa, että tarkasteltavan kohteen gracekellymäisyys ei ole hänen tietoisesti itselleen valitsema rooli, muille suunnattu viesti, vaan ainoastaan elokuvallisuudesta innostuneen tarkkailijan tulkinta. Tilanne muuttuisi tietysti täysin, jos olisi oikeasti olemassa teos nimeltä Elokuvallinen elämänopas, kuten Jääskeläisen romaanin maailmassa.
—–
Koska Kerttu Karan kirja on Jääskeläisen romaanissa myös bestseller, voi elokuvallista rooliaan esittävä olla melko varma siitä, että kadulla aina joku vastaantulijoista tai terassin asiakkaista tunnistaa, mistä on kyse. Varsinkin, jos liittää tilanteeseen ääneen lausuttuja sitaatteja ja kohtauksellista dramatiikkaa. – Korkealla Vesilinnan terassilla Olli todistaa yhden naisen ja kahden miehen kohtausta:
Nainen kaivoi käsilaukustaan taskumatin, avasi korkin ja nuuhkaisi sisältöä merkitsevästi hymyillen.
– Mitä siinä on? pitkä mies kysyi.
– Rikkihappoa, nainen henkäisi dramaattisesti. – Valehtelevien miesten silmille.
Lyhyt mies naurahti ja tökkäsi pitkää kylkeen. – Huomaatko. Hänestä on taas tulossa Catherine. Ja sinä onneton olet kaiketi Jim.
Truffaut’n ohjaama Jules ja Jim (1962) on ranskalaisen elokuvan kuuluisa (kuuluisin?) kolmiodraama. Jules ja Jim ovat ystävykset, joiden ystävyyttä edes Catherine ei saa murrettua, vaikka hän menee naimisiin Julesin kanssa ja vaihtaa sitten Jimiin. Vesilinnan terassilla show’taan pyörittävä Catherine-kopio todellakin on omaksunut roolinsa, sillä repliikki on suoraan elokuvasta, jossa Catherine heiluttelee happopulloaan. – Kun elokuvan Catherinea jäljittelevä nainen heittäytyy rooliinsa, ei hän flirttaile pelkästään kahdelle seuralaiselleen vaan myös kaikille läsnäolijoille. Syntyy mielikuva vapaamielisen seksuaalisesta, vaarallisestakin naisesta. Onko hän valmis kolmen kimppaan? Onko hän valmis tappamaan? Jos nainen on vielä hakenut vaatteillaan ja kampauksellaan samaa tyyliä kuin elokuvassa Catherinea näyttelevä Jeanne Moreau, mielikuva vahvistuu. Peter von Bagh (Tähtien kirja) Moreausta:
Moreau on vakava, arvoituksellinen, puhtaan rakkauden aito ruumiillistuma sen karsimattomassa alkutilassa, täydellisesti ennalta-arvaamattomana. Kuvaus rehellisyyden ambivalenssista pelkistyy Catherinen hahmoon, mukaan lukien se vivahde, että seksuaalinen vapaus on kuolettava juttu. Moreau itse sanoi, että hänen hahmonsa on ”amoraalisin kuviteltavissa oleva”.
Vesilinnan terassilla nainen leikittelee draamalla. Jules ja Jim päättyy kohtaukseen, jossa Jimistä mustasukkainen Catherine pyytää tämän autoonsa, huudahtaa paikalle jääneelle Julesille ”Katso meitä tarkasti, Jules!” ja ajaa auton jokeen. Catherine ja Jim kuolevat. – Jimiksi nimetty pitkä mies ei ole katsonut elokuvaa, joten hän on yhtä viattoman tietämätön tarinan onnettomasta lopusta kuin autoon astuva Jim:
Jimiksi päätynyt mies pyöritteli päätään. – Ihan sama. Minä en katso koskaan niitä teidän vanhoja ranskalaisia mustavalkotaide-elokuvianne. Elämä on liian lyhyt.
Nainen hymyili salaperäisesti, lähti kiskomaan pitkää miestä kaiteen ääreen ja huudahti: – Katso meitä tarkasti, Jules!
Lyhyt mies naurahti. – Meidän Julesimme ei ehkä seuraisi sinua noin lauhkeasti, jos hän olisi nähnyt sen vanhan ranskalaisen mustavalkotaide-elokuvan. Ainakaan hän ei lähtisi enää sinun kyytiisi ennen kuin olet heittänyt sen hullun elämänoppaasi roskikseen.
(Romaanissa pieni kauneusvirhe: lyhyen miehen pitäisi varmaankin todeta ”Meidän Jimimme …”). Ei nainen tietenkään tyrkkää miestä kaiteen yli kuolemaan, mutta riski on olemassa: elokuvallisuudella tyylittely saattaa pahimmassa tapauksessa johtaa todellisuuden ja fiktion sekoittumiseen.
—–
Jos tällainen elokuvallisuus valtaisi alaa, kaupungin sisälle syntyisi lukuisia roolipelejä, joista selvillä olisivat parhaiten elokuvallisen elämäntavan harrastajat. He muodostaisivat oman sisäpiirin, joka toisi katukuvaan uutta ilmettä ja mielenkiintoa. Ja tietysti olisi erilaisia genre-osastoja: 20-luvun komedia, ranskalainen uusi aalto, kaurismäkeläisyys (tosin sitä osastoa löytyy nytkin runsaasti), b-luokan kauhuelokuvat, femme fatalet, scifi jne. – Olisi varmasti mielenkiintoista, mutta toisaalta lopputulos saattaisi olla melkoinen kakofonia, ärsyttävä.
Elokuvallisuutta paljon käsittelevän Jääskeläisen romaanin loppuratkaisu on DVD:n aikakaudelta – tai siis loppuratkaisut, sillä niitä on kaksi. Kirjan ostaja saa sattumanvaraisesti jommankumman lopun luettavakseen, ja toisen voi lukea kustantajan sivuilta netissä. Joissakin elokuvissa on DVD-llä samanlainen jippo, eli elokuvaa tehtäessä on kuvattu parikin loppuratkaisua, joista toinen on valittu levitykseen. Toisen voi katsoa DVD:n lisämateriaalista, kuten muutkin poistetut kohtaukset.
Kun lukee kaksi lopetusta, ne alkavat vaikuttaa toisiinsa, halusi tai ei. Omassa kirjassani lopetuksena oli rouge (toinen vaihtoehto on nimeltään blanc). Pidin rougea ensin liian teatraalisena, mutta kun luin toisen lopetusversion, tulkintani muuttui. Rouge hieman paradoksaalisesti herätti minussa uskoa ihmiseen ja alkoi vaikuttaa hyvältä, romaanin elokuvallisuusteemaa ajatellen. Mutta jokainen päättäköön itse.
Kiitos tästä, Pee!
Jatkat elokuvallisuuden ajatuksella leikkimistä herkullisesti, ja tätä oli ilo lukea muutenkin. Olen samaa mieltä noista lopuista. Minulla myös oli rouge.
Linkitin tämän kirjoituksesi huomiseen blogitekstiini, toivottavasti ei haittaa.
Kiitos itsellesi!
Ja linkittelyhän on pelkästään ilo, sitä vartenhan tänne joristaan että joku voi lukea.
En ole (ainakaan vielä) muokannut Jääskeläisen romaanin innoittamana omaa elämääni elokuvallisemmaksi, mutta jonkinlaisen kipinän klassikkoelokuvien katseluun kirja kyllä antoi. Joskus nuorempana tuli käytyä elokuvakerhossakin ja sittemmin satunnaisesti joissakin elokuva-arkiston näytännöissä, viime vuosina elokuvaharrastus on jäänyt retuperälle.
Olenkin yrittänyt tehdä ryhtiliikkeen. Siinä auttaa sopivasti esim. nuo Teeman keskiviikkoiset film noir – illat.
Tässä linkki Teeman sarjan esittelysivulle:
http://teema.yle.fi/ohjelmat/ohjelmapaikat/film-noir
Eivät nuo kaikki välttämättä mitään elämää suurempia elokuvia ole, mutta dramatiikkaa ja elokuvallisuuden tunnetta varmasti löytyy.
Se vielä, että tuohon samaan Ollin ja Ainon suhdetta selventävään reidenhivelemiskohtaan kiinnitin itsekin huomiota: dialogi on niin hulvaton, että siihen tarvitaan tämä etäännyttävä kertoja. Ei se ole kömpelö, se on nerokas.
Ja jotenkin sekin vielä, että jos kertoja ei olisi tällä tavalla etäinen ja jättäisi parin suhdetta tälle tolalle, Ollia olisi helppo moralisoida. Ihan liian helppo, suorastaan, vaikka hän heti alussa tekeekin selväksi, että häntä ahdistaa ajatus joutua eroottisiin seikkailuihin vieraiden naisten kanssa. Melkoinen vinkki sivulla 12.
Kiitos Teeman linkistä. Tosielämä on nyt sillä tolalla, että uni voittaa elokuvan aina, mutta muutenhan olen tämän oman kaupunkini gracekelly. Tosin olen ehkä ainoa, joka sen tietää. :)
Ehkä se riittääkin, kun itse tietää.
Mietin itsekin, mihin elokuvahahmoon minulla olisi parhaat edellytykset. Ehkä jossakin klassikkokohtauksessa lyhyen aikaa taustalla kävelevä tuimakatseinen mies – tyydyn mieluusti sivuosiin.
Tai joku joka kuolee melkein heti alussa. Paljon dramatiikkaa, mutta katsoja ei kuitenkaan ehdi kiintyä liikaa.
Lajityyppi on kuitenkin film noir, siitä olen melko varma.
Hei sivuosamies,
palaan tähän ja linkitän vielä huomenna uudelleen. En pääse gracekellyvaiheesta yli. :)
Kävin katsomassa josko edes yksi mies olisi kirjoittanut Harjukaupungista eli menin Jorille. Hän ei ollut vielä ja ohjasi minut tänne. Tämän jälkeen en enää ikinä tunne kirjoittavani pitkästi ja/tai laveasti;-)
Takuulla kaikki ovat takertuneet tuohon sohvakohtaukseen. Se on väistämätöntä. Sitä voi katselle niin monelta kantilta. Yksi on juuri tuo mainittu etäännyttäminen, jolloin Ollia ei tarvitse alkaa moralisoida. Sitten se on myös ehdottomasti tyylikeino. Kolmanneksi: Se voi olla váikka totta!
Olen esiintynyt kerran Kim Novak -kopiona suoraan elokuvasta Vertigo. Toisaalta Grace Kelly on suuri idolini, jota myös Hitchcock jumaloi. Gracesta on tullut hieno elämänkerta tänä syksynä Seurapiirien kuningatar – Grace Kelly / Donald Spoto (Helsinki-kirjat). Olen tehnyt kirjan blogiini. Teen äärettömän mielelläni filmitähtein elämänkertoja.
Pee, Harjukaupungin salakäytävät on niin suomalaisten mieskirjailijoiden tyylistä poikkeava teos, että jopa minä luin sen ja hullaannuin. Tämä on ilmiö ja elämässä on vielä toivoa, jos Harjukaungilla vaeltaa Olli Suominen!
Leena:
Laveus on tämän blogin pahimpia syntejä – valitettavasti juttu ei edes ole ihan pisimmästä päästä, vaikkakin on yli keskimääräisen sanamäärän. Kun ei osaa kirjoittaa lyhyesti, on pakko kirjoittaa pitkästi.
Jos Jääskeläisen realismin rajoja rikkova kirjoittaminen lumoaa, niin voisin melkein suositella vilkaistavaksi tuota Jonathan Carrollin romaania Naurujen maa. Itse pidin siitä kovasti, sai minut lukemaan Carrollia englanniksikin (on käännetty vain kaksi teosta suomeksi).
Grace Kelly on upea hahmo, harmi vain, että prinssi tuli ja vei, loppui tuo näyttelijän ura niin lyhyeen.
Penjami, en siis pahjasti valittanut, olen vain tähän päivään asti pitänyt eräitä omia kirjaelämyksiäni hieman pitkinä. Nyt en enää ollenkaan;-)
Sanoihan Mark Twainkin: ”I didn’t time to write you a short letter, so I wrote you a long one instead.”
Siis minusta Pasi Ilmari on Irvinginsä lukenut ja David Lynch fani kuten minäkin eli ihanaa, hulvatonta menoa ja surrealismia. Osin kuin hullua unta…
Kiitos vinkeistä ja linkeistä!
Grace Kellystä samaa mieltä.
Menen lukemaan: Pitää pistää pökköä pesään, kun on törmännyt Titaniciin. Ja mun piti ottaa tämä viikko ’slow’ ja ’flow’…;-)
PS. Kaunein kuva Gracesta on mun runoblogissa eli http://www.lumikarpalo.blogspot.com kerään siis sinne myös kauniita kuvia runojen lisäksi. Se on voittoa ja kunniaa tavoittelematon paikka, jossa sielu saa levätä. Mika Waltarikin sanoi, että on kaksi tärkeää asiaa: Suvaisevaisuus ja kaunis turhuus.
Kiitos tuosta Twain-sitaatista, vetoan siihen aina jatkossa, jos tulee pitkiä postauksia ; )