Tämä postaus on viides osa runojännäristä, jossa tehdään paljastuksia Mari Kosken runokokoelman Sch (Poesia, 2011) herättämistä ajatuksista.
Mari Kosken kokeelliseen runokokoelmaan voi tutustua PDF-muodossa Poesian sivuilla.
– – – – –
Tuli&Savu-lehden nettiarkistosta löytyy syksyltä 2008 Henriikka Tavin kirjoittama artikkeli, jossa esitetään vaatimus: koska lyriikka hakee uusia muotoja, myös kritiikin on uudistuttava. Tavi referoi kriitikko Daniela Flomanin Helsingin Poetiikkakonferenssissa 16.8.2008 pitämää esitelmää. Siteeraan Tavin juttua pitkästi, kokonaisuudessaan se löytyy täältä: Runous saa yhä moninaisempia muotoja – pysyykö runokritiikki perässä?
– – – – –
Floman viittasi Halmbergin lisäksi esitelmässään Charles Bernsteinin ajatukseen, jonka mukaan kritiikin tehtävä on tulkitsemisen tai selventämisen sijaan vahvistaa runouden kokemusta. Tällöin kritiikki on Flomanin sanoin ”paikka, jossa runous jatkaa kirjoittautumistaan, jossa se laajentuu ja jatkaa vaikuttamistaan. On kuin assosiaatioiden tavoin yhteenlinkittyvät internetin merkitysten verkostot olisivat kulkeneet runouden läpi ja alkaisivat nyt vaatia samankaltaisten rakenteiden luomista myös kritiikille.”
Flomanin mukaan yksi tapa ymmärtää Hallbergin ja Bernsteinin vaatimus on ajatella, että kritiikissä pitää tehdä jonkinlainen lavastus (iscensättning): runo/teos on asettava johonkin paikkaan, kriitikon on tehtävä runolla jotain tai asettauduttava ”jollain muulla näkyvällä tavalla runon vaikutuksen kohteeksi”. Tällaisessa kritiikissä kritiikin ja kirjallisuuden välinen roolijako hämärtyy ja äärimmilleen vietynä ”kriitikon on oltava kirjailija”, kuten esimerkiksi Ulrika Nielsen on todennut (Kritiker 2/2006).
– – – – –
Viisiosaisessa kritiikkisarjassani Mari Kosken kokoelmasta Sch (Poesia, 2011) en ole yrittänyt ruveta kirjailijaksi kirjailijan paikalle. Mutta jonkinlaiseen runokokemusta vahvistavaan lavastukseen olen pyrkinyt: tulkintoja tärkeämmäksi on muodostunut niiden mahdollisuuden/mahdottomuuden pohtiminen, kokonaisvaltaista analyysia oleellisemmaksi yksittäisten seikkojen nostaminen esille ja hetkistä nauttiminen. On kurkisteltu tähtiin, auottu ikkunoita myytteihin ja ihmetelty persiankielisiä sanoja. On luettu, koettu – ja on luettu ja koettu uudelleen. On vaihdettu näkökulmaa ja kirjoitettu samasta asiasta hieman eri sävyyn myöhemmässä jaksossa – ihan vain siksi, että käsitys Kosken runokokoelmasta on matkan varrella muuttunut.
Nyt on käsillä sarjan viides osa, finaali, ja minun on tehtävä tunnustus: en ole varma, ymmärränkö Kosken kokoelmaa Sch yhtään paremmin kuin aloittaessani. Mutta tavallaan niin täytyy ollakin, sillä tämä projekti/prosessi voi onnistua vain epäonnistuessaan. Avoimen runotekstin on jäätävä avoimeksi, sillä jos sen kaikki mysteerit paljastettaisiin, lukija tuntisi itsensä huijatuksi samalla tavalla kuin pikkulapsi, jolle taikuri selittää, miten hän temppunsa teki.
– – – – –
jää vain sivuprofiili siitä mikä oli kaiken tuntemisen elinehto
mykkyys, likoamaan jää vesisankoon vain kuva ja sekin on tässä
pinnalla, ulottuvilla, mihin se ulottaa
– Mari Koski: Sch (Poesia, 2011). Sivu 13.
– – – – –
Mari Kosken runokokoelman kohdalla tällaista vaaraa ei ole olemassa. Tulkinnat, analyysit ja yksittäiset lukukokemuksetkin tuntuvat samankaltaisilta fragmenteilta kuin itse runotekstit. Keskeneräisyys ei silti ole epätoivoista tyhjän haromista: siitä todistaa esimerkiksi yllä oleva sitaatti.
Kolmeen säkeeseen tiivistyy jotakin surumielisen olennaista elämästä, kokemuksellisuuden ja ymmärtämisen rajallisuudesta. Säkeiden voi myös ajatella viittaavan kirjoittamisen ja todellisuuden väliseen suhteeseen, ikiaikaiseen kysymykseen taiteesta jäljittelynä: kuvatessaan vaikkapa rakkautta runo onnistuu luomaan ainoastaan jonkinlaisen kuvan, josta puuttuu todellisen kokemuksen syvyys ja leveys.
Tuleekin mieleen runokokoelman kansikuva, johon on teipeistä, paperinpalasista ja hiuksista sommiteltu ihmishahmon sivuprofiili. Ääriviivoja on korostettu tussilla, ja vasemmassa laidassa erottuu epäselvästi ja tulkinnanvaraisesti sana oigaaa. Oiga on espanjaa, imperatiivimuoto verbistä kuunnella. Sen tarkoitus on herättää huomio, kehottaa kuuntelemaan. Kun käskymuotoon Kuuntele! yhdistää hiljentymiskehotukseksi yleensä mielletyn sihauksen Sch!, niin kokoelman nimen merkitys avautuu jonkinlaisena toiveena/käskynä kuunnella runoja. Tai itseään, sillä lukijan rooli avointen tekstien äärellä on tärkeä. Ei pidä jumittua siihen edellä mainittuun sivuprofiiliin, vaan on kuunneltava, mitä runoilla on sanottavaa, ja katsottava syntyneiden ajatusten siivittämänä kauemmaksi. Valmiita, vesisangossa likoavia runokuvia Mari Kosken kokoelma ei niinkään tarjoa.
Jos todellisuus tuntuu epävarmalta ja mutkikkaalta, onkin turhaa hakea Kosken kokoelmasta tasapainoa. Runojen sisäiset merkityssuhteet muodostuvat erilaisiksi eri lukukerroilla ja tulkinnallinen epävakaus herättää levottomuutta. Mikään ei tunnu ehdottoman varmalta, ja mitä pidempään antaa katseensa viipyä sivuilla, sitä enemmän vaihtoehtoisia lukutapoja sieltä löytää. Lukukokemusta voisikin verrata siihen, miten sympaattisesti kuvattu herra Palomar tarkastelee tähtiä Italo Calvinon teoksessa Herra Palomar.
– – – – –
Jos kirkkaat taivaankappaleet ovat täynnä epävarmuutta, ei auta muuta kuin luottaa pimeyteen, taivaan autioihin alueisiin. Mikä voisikaan olla vakaampaa kuin ei mikään? Tosin tyhjästäkään, ei-mistään, ei voi olla sataprosenttisen varma. Kun herra Palomar huomaa taivaankannessa aukon, tyhjän ja mustan reiän, hän kiinnittää katseensa siihen kuin siirtääkseen itsensä siihen; ja eikös kohta sielläkin ala häämöttää jokin kirkas murunen tai täplä tai kesakko; mutta hän ei voi olla varma onko se todella siellä vai onko hän vain näkevinään sen. Ehkä se on vain sitä välähtelyä joka kieppuu silmissä kun ne puristaa kiinni (pimeä taivas on kuin silmäluomien sisäpuoli kun niihin osuu valoja), ehkä se on heijastusta hänen silmälaseistaan: mutta voi se olla jokin tuntematon tähtikin joka tuikkii etäisimmistä syvyyksistä.
– Italo Calvino: Herra Palomar (1983, suom. Liisa Ryömä 1988, Tammi)
– – – – –
Mutta mitä Sch sitten tarjoaa? Tässä vaiheessa paatunut kirjoittaja punoisi kokoon muutaman korulauseen lukijalle tiivistykseksi, yleispäteväksi vastaukseksi: ”Kokeellisten runojen monitulkintaisuus herättää paljon kysymyksiä mutta vähän valmiita vastauksia. Tuntuu siltä, että tämä onkin koko runokokoelman tarkoitus: haastaa lukijansa. Siinä Mari Koski onnistuu runoillaan erinomaisesti.” Mukavan ympäripyöreä vastaus, joka sopisi hyvin lyhykäisen sanomalehtikritiikin lopetuskappaleeksi.
Kun lukee Kosken kokoelman alun tarkkaan, huomaa, että ehkä sittenkään lukijaa ei ole jätetty haasteen äärelle aivan yksin. Jonkinlaisena opastuksena runojen teemoihin voisi pitää alkulehdellä olevaa ranskankielistä sitaattia Jean-Luc Marionin teoksesta Dieu sans l’être (1982).
– – – – –
L’idole offre, mieux impose au regard son premier visible, quel qu’il soit, chose, femme, idée ou dieu.
– Jean-Luc Marion
– – – – –
En osaa ranskaa, kuten ei varmaan moni muukaan Kosken kokoelman lukijoista. Teos, josta lainaus on peräisin, on onneksi käännetty englanniksi nimellä God Without Being. Suomeksi kirjan nimi ei niin hyvin taivu: Jumala ilman olemassaoloa. Pääajatus Jean-Luc Marionin teologisessa filosofian on se, että Jumalan olemassaolon kysymys ei ole oleellinen Jumalaa tarkasteltaessa: tärkeämpää on rakkaus.
Teoksessa tarkastellaan paljon sitaatissa mainittua idolin (l’idole) käsitettä. Marion kertoo esimerkeissään mm. uskonnollisiin tarkoituksiin tehdyistä veistoksista. Tällaiset palvonnan kohteet, idolit, ovat vain peilejä, jotka heijastelevat katsojien omia käsityksiä. Idoli ikään kuin pysäyttää katseen, ja kuten Marion edellä ranskaksi muotoilee, katsojalle syntyy kuva miehestä, naisesta, ideasta tai Jumalasta – mikä sitten onkaan katseen kohteena. Tätä kuvaa pidemmälle katse ei kuitenkaan yllä.
Jonkinlaiseksi idolin vastapariksi Marion esittää kirjassaan käsitettä ikoni: puhtain esimerkki tällaisesta ikonista, joka ei pysäytä katsetta eikä heijasta sitä takaisin vaan johdattaa sen itsensä toiselle puolelle, on Jeesus, näkymättömän Jumalan kuva.
– – – – –
Maria, maailman takana vettä,
miten kieli voisi koskaan peittää?
”Hänet on pantu merkiksi jota ei tunnu/isteta”, miten kieli
voisi koskaan peittää tämän: Itse lakkaa
Maria, kuinka voin itseni ymmärtää?
– Mari Koski: Sch (Poesia, 2011). Sivu 9.
– – – – –
Kokoelman ensimmäisen runon alussa viitataan Luukkaan evankeliumiin, jossa kerrotaan (2: 25–40), kuinka Joosef ja Maria vievät pienen poikansa temppeliin ensimmäistä kertaa. ”Hurskas ja jumalaapelkäävä” Simeon lausuu silloin enteellisesti: ”Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.”
(Kosken avausrunon ensimmäiset säkeet ovat siinä mielessä hauskat, että niiden voi ajatella puhuvan tavallaan myös runoilijasta itsestään: Mari/a, kuinka voin itseni ymmärtää.)
– Ikonin käsite ei kuitenkaan ole Mari Kosken kokoelmassa niin oleellisesti esillä kuin idoli. Runoissa esitellään aivan konkreettisestikin joitakin palvovan katseen kohteita: Troijan hevonen, Troijan kaunis Helena ja Homeros heksametreineen. Idolia voi kuitenkin tarkastella uskonnollisia ja myyttisiä yhteyksiään laajempana ilmiönä, sillä siitä avautuu mielenkiintoinen näkökulma yleensäkin havaitsemiseen ja ilmiöiden kokemiseen.
Luultavasti viimeistään tässä vaiheessa moni lukija nostaa kätensä pystyyn ja huudahtaa: ”Apua, menee liian vaikeaksi, en ymmärrä! En halua lukea runoja, joita tajutakseen pitää tutustua ranskalaisiin nykyfilosofeihin tai pohtia käsitteitä ja teorioita!” – Ei huolta: runoja voi lukea sellaisenaankin. Jean Luc-Marionin teokseen tutustuminen ei tuo Mari Kosken kokoelmaan mitään sellaista sisältöä, joka ei siinä olisi läsnä jo muutenkin.
Mutta viittausten tunteminen muokkaa lukukokemusta, tulkintaa. Jos en olisi tutustunut Jean-Luc Marionin kirjaan, lukisin Mari Kosken peilejä käsittelevän runon mahdollisesti toisin.
– – – – –
Peilit suojelevat hajoavaa äärtä, tuolin jalkaa
eivät ne miltään, piirryt tarkkana sateen pudotessa höyryten käännyt
tarkkana
El () ie,
kävelee ympyrää vaan kaivelee koloja hampaissaan
ei se mitään, hän ei näe peilejä ympärillään
jokaisessa askelessa liu’ussa jalka kasvaa maahan kiinni ja tuimasti
taas katkeaa Hän näkee varjonsa kasvavan hänestä
Ymmärtäisi peilit jos äkisti tulisi pilkkopimeää
– Mari Koski: Sch, sivu 41.
– – – – –
Peilit voi tässä ajatella todellisiksi tai vertauskuvallisiksi – tai sitten ne ovat peilejä samassa mielessä kuin mitä Jean-Luc Marion puhuu idoleista. Tavallaan kaiken, johon katse osuu, voi nähdä peileinä, jotka heijastavat katseen takaisin. Ihminen rakentaa identiteettiään suhteessaan maailmaan: kokemuksiensa, havaintojensa ja tuntemustensa kautta. Ne ovat jokaisella yksilöllisiä, ja havainto itsessäänkin on yksilöstä riippuvainen, sillä kaikki havainnot syntyvät pään sisällä: maailmassa sinänsä ei ole mitään havaintoja, siellä on vain objekteja, jotka vastaavat katseeseen. Peilejä.
Katse on persoonallinen ja sisältää ennakko-oletuksia, toiveita, pelkoja, haluja jne. Joten mitä tahansa asiaa, esinettä tai ilmiötä voi tarkastella ikään kuin minuuden peilinä, vaikka emme tietenkään niin koko ajan ajattele. Paitsi jos tulisi pilkkopimeää (koskien muitakin aisteja kuin näköä): silloin tajuaisi, kuinka vaikeaa on muodostaa käsitystä itsestään, kun yhteydet ulkomaailmaan olisivat poikki.
Hieman toisenlaisen näkökulman peileihin luo Jorge Luis Borges runossaan Peilit (1960), joka kuuluu omiin suosikkeihini Borgesin teksteistä.
– – – – –
Kummallista että on unia, että on peilejä,
että joka päivän tavanomaiseen
kuluneeseen ohjelmistoon sisältyy vielä
heijastusten luoma syvä harhamaailma.
Jumala (olen tuuminut) tukee vakaasti
kaikkea tuota kajoamatonta arkkitehtuuria
jonka valo rakentaa näkyville lasin
sileydestä ja varjo unesta.
Jumala on luonut yöt jotka pukeutuvat
uniin ja peilikuvien muotoihin
jotta ihminen tuntisi olevansa heijastus
ja turhuus. Siksi ne säikyttävät meitä.
– Jorge Luis Borges: Peilit (suom. Pentti Saaritsa. Kokoelmassa Peilin edessä ja takana. Runoja vuosilta 1923-1985. WSOY, 1998.) Viimeiset kolme säkeistöä.
– – – – –
Peileihin ja heijastuksiin Borges paneutuu muuallakin tuotannossaan. Kiinnostava ja samalla tietysti traaginen sävy aiheeseen syntyy siitä, että Borges alkoi sokeutua 1930-luvulla. Täysin sokea hänestä tuli 1960-luvulla. Myöhempää tuotantoaan kirjailija joutuikin rakentamaan muistikuviensa, siis eräänlaisten todellisuuden heijastusten varassa. Ehkä osittain siksi Borgesin tekstit ovat niin omalaatuisia.
Borgesin runossa peilit eivät jäljittele todellisuutta – ne vain vääristävät sen luomalla keinotekoisen toisen, harhakuvan. Ja näitä peilejä on kaikkialla: vedessä, astioissa, kiillotetuissa pinnoissa, metallinapeissa, marmoripylväissä, ikkunoissa jne. Peilimaailmassa asiat tapahtuvat samalla tavalla mutta silti toisin.
– – – – –
Kaikki tapahtuu eikä mikään jää muistiin
noissa kristallisissa kabineteissa
joissa me, kuin satumaiset rabbiinit,
luemme kirjaa oikealta vasemmalle.
– Jorge Luis Borges: Peilit (9. säkeistö)
– – – – –
Mari Kosken kokoelmassa tällainen peilien ja heijastusten pohdiskelu tuskin on mitenkään yllättävä näkökulma ainakaan tämän postaussarjan lukijoille. Ensimmäisessä osassa pohdittiin tähtivalokuvausta ja sitä, miten Kosken runoissa ”tähtikaukoputki” tallentaa kuvaan tähtien lisäksi mm. myyttistä hälyää. Toisessa osassa käytiin läpi todellisuuden jäljittelyä ja siitä kieltäytymistä runoudessa ja taiteessa. Kolmannessa osassa kerrottiin visuaalisuuden korostamisen huipentumasta Kosken kokoelmassa, persiankielisestä käännöksestä. Ja neljäs osa esitteli fragmenttien luonnetta todellisuuden kuvaamisessa. Eli jotenkin tuntuu siltä, että samoja asioita on tullut käsiteltyä, hieman eri näkökulmista.
Kritiikkiä kokoelmassa voi esittää sen haastavuudelle – tai ei ehkä niinkään kritiikkiä, vaan parempi olisi todeta, että kokoelman tekstien haastavuuden astetta voi perustellusti problematisoida. On vaikea määritellä rajakohtaa, jossa kokeellinen muoto alkaa viedä liikaa sijaa viestinnällisyydeltä eli siltä, että teksti tulee edes jossain määrin ymmärretyksi. Toki jos kirjoittaja haluaa rajata mahdollista lukijakuntaansa tekemättä mitään kompromisseja, on hänellä siihen täysi oikeus.
Sellaisia kompromisseja olisivat voineet olla muutama alaviite tai vaihtoehtoisesti loppuun liitetty lyhyt selitysosio. Tietysti voi ajatella, että runot selittäkööt itse itsensä. Mutta toisaalta alaviitteet tai loppuselitykset voi nähdä osana kokonaisuutta. Ei kai ole mitään haittaa, jos lukijalle avautuu enemmän mahdollisuuksia tehdä tulkintoja: muuten yksittäiset nimet jäävät pelkäksi materiaksi, runojen sokeaksi ainesosaksi. Selityksineenkin tämänkaltaisessa kokoelmassa arvoituksellisuutta ja avaruudellisuutta jäisi vielä yllin kyllin lukijan vaelleltavaksi.
– – – – –
Jean-Luc Marionin lainaukseen olisi voinut liittää suomennoksen ja kenties selityksen sille, millaista filosofiaa ajattelija edustaa. Samoin olisi voinut laittaa tarkennukset kahteen samaan kohtaan kuin Sch-nimirunon persiankielisessä käännöksessä: Helvi Juvosen runositaattiin ja Sohrab Sepehrin henkilöön. Kenties myös Laokoon olisi kaivannut selitystä, sillä antiikin sankarin asema suhteessa Troijan hevoseen on runojen kannalta oleellinen, ja Hevosenpääsumu – onhan kyseessä hieno, kiinnostava tähtitaivaan ilmiö. Joten miksipä ei? Esimerkiksi Suvi Vallin tuoreessa esikoiskokoelmassa Ohijuoksija (Otava, 2011) on koottu loppuun selitysosio, josta mm. löytyy saksankielisten sitaattien suomennokset ja tärkeimpien henkilönimien tarkenteet. Toimiva ratkaisu, eikä runojen taiteellisuus kärsi lainkaan.
Muuten Kosken tekstien haastavuus luettakoon pikemminkin ansioksi kuin heikkoudeksi. Omaa lukemistaan on syytäkin välillä asettaa koetukselle, vähän niin kuin kroppaa lenkille lähtiessään. Mahdottomia hyvin kokeellisetkaan runot eivät ole. Tilanne ei myöskään ole uusi: runokäsityksiä on haastettu ennenkin. Vertailun vuoksi kannattaa vilkaista, millaisen esipuheen Kai Laitinen on aikoinaan kirjoittanut T.S. Eliotin runokokoelman suomennokseen. Vaikka T.S. Eliotin runot eivät ole samalla tavalla visuaalisesti kokeellisia, on hänen runoissaan joitakin samoja piirteitä kuin Mari Koskella, esimerkiksi fragmentaarisia viittauksia myytteihin. Samat runouden lukuohjeet pätevät Mari Kosken runoihin – oikeastaan kaikkeen runouteen.
– – – – –
Ihminen, joka on etukäteen vuorenvarmasti vakuuttunut siitä, ettei hän ymmärrä Eliotia, tulee todennäköisesti jäämään ymmälle hänen runojensa edessä; sillä kaikki taide, voidakseen tulla vastaanotetuksi, vaatii odottavaa, avointa asennetta, omaksumisen halua. Eliotin runot aukenevat aivan samalla tavoin kuin mitkä muut runot tahansa, ja samoin keinoin: kuuntelemalla, avoinna olemalla, uudelleen lukemalla, kypsyttämällä.
– Kai Laitinen: esipuhe Peilien viidakossa T.S. Eliotin runokokoelman suomennoksessa Autio maa (1988, Otava, 3. painos – 1. painos 1949).
– – – – –
T.S. Eliotin tai Jorge Luis Borgesin asemaa kirjallisuudessa tuskin kukaan kiistää, mutta miten on Mari Kosken laita? Onko Sch onnistunut (esikois)runoteoksena? – Ilman etuliitettäkin vastaisin kyllä: muototietoinen kokoelma sisältää runsaasti erilaisia merkitystasoja, jotka kuitenkin temaattisesti muodostavat kokonaisuuksia. Ja lauseet ovat hienoja, fragmentteinakin niissä on tajuntaa laajentavaa lumoa. Omakohtainen lukukokemukseni on ollut erittäin myönteinen – tuskinpa muuten olisin innostunut tekstejä näin kauan ihmettelemään.
Mutta nyt on viimein tullut aika laittaa Mari Kosken Sch kirjahyllyyn Jukka Koskelaisen kokoelman Erään taistelun kuvaus (Tammi, 1997) ja Juhani Koskisen Äijän (WSOY, 1996) väliin. (Ja heti tuli jotenkin tuoreempi ilme!)
Lopuksi kiitokset kaikille koko pitkän sarjan ajan mukana pysytelleille lukijoille! Ja tietysti postauksia kommentoineille: erityisesti Ketjukolaajalle ja Ripsalle, joiden kanssa syntyi ajatuksia herättäviä keskustelujakin. Kommentoida saa edelleenkin. Nythän se on helpompaakin, kun ei enää tarvitse arvuutella, mihin juttu päätyy…
Minä en saanut selvää, kuka tässä dekkarissa oli syyllinen? Pitääkö nyt sitten katsoa peiliin vai idoliin? Kaukoputkihan taisi hajota viime jaksossa…
Myönnän kernaasti, että Penjamilla on taito sekä avata runoilijan sanomaa että esittää arvionsa siten, että lukijalle jää siitä tyytyväinen mieli. Saattaisin ostaa Penjamilta vähän käytetyt lintukiikarit vaikken välttämättä sellaisia tarvitsisikaan. (Olen tosin aika kova tinkaamaan hinnasta.)
Mutta kiitos nyt, kun minunkin kommenttejani on suvaittu, vaikka en mistään ymmärrä vieläkään mitään. Kyllä minä olisin tarvinnut niitä runoilijan tai runojen julkaisijan toimittamia aputekstejä. Nyt sain ne näistä Penjamin ansiokkaista arvioista. Hyvällä syyllä voi sanoa, että Mari Kosken runokokoelma on saanut Penjamin arvioimana juuri senlaatuisen käsittelyn jota tuossa tämän jakson alussa siteeratussa puheenvuorossa peräänkuulutetaan.
Miten paljon aikaa runokokoelman avautumiselle voi lukija antaa? Asteroidi hujahti ohi viime yönä. Olisiko sekään avautunut minunlaiselleni töllistelijälle vaikka olisin koko yön niska kenossa katsellut taivaalle? Jonkin verran oli pakkastakin. Ehkä muototietoisen runon lukemisessa on kyse siitä, mihin haluaa elämänsä käyttää? Minä nukuin viime yönä. Voihan olla että joskus olen valmis vaikka valvomaan.
Ymmärryksestä viis veisaan, mutta aikas jännä stoori synty. Kiitosta vaan. Lukija täällä elää ihan muita asioita vaan sehän nyt sopii varmaan :)
Ketjukolaaja:
Murhan sijasta ratkottiin runoa, mutta olet oikeassa: moni asia jäi ratkaisematta, esim. motiivi ja tekotapa. Vaikka ”uhrille” tehtiinkin jokseenkin monivaiheinen ruumiinavaus. Vai onko tässä runo laisinkaan se uhri? Ehkä kyse olikin kuulustelusta, jossa kattolampun heiluessa epämääräiset varjot heittyivät kuulusteltavasta ja kuulustelijoista seiniin, alas vedettyihin sälekaihtimiin. Siinäkin tapauksessa ratkaisematta jäi, oliko runo syyllinen rikokseen vai pitäisikö häneen suhtautua pelkkänä avaintodistajana? Vai sittenkin peräti uhrina?
Joka tapauksessa kiitos kauniista sanoistasi: ehkä tämä on hieman samanlainen dekkari kuin Hammettin Maltan haukka (ja nyt mietin enemmänkin sitä Bogartin tähdittämää elokuvaa, sillä se on tuoreempana mielessä). Siinähän yksityisetsivä saa erittäin epämääräisen tehtävänannon ja lähtee kuin sumussa etsimään jotakin, ilman että hän tarkalleen edes tietää mitä.
Vähitellen juoni alkaa kuitenkin kehkeytyä. Sama kaava on Raymond Chandlerinkin kovaksikeitetyissä dekkareissa, joissa alkutilanne on suhteellisen rauhallinen verrattuna siihen, kun Marlowe lähtee suorittamaan tehtäväänsä. Hän tavallaan aiheuttaa tai on ainakin laittamassa liikkeelle tapahtumia, joiden lopputulokset ovat arvaamattomia.
Niin oikeastaan kävi tässä runojännärissäkin. Ehkä tämä on luonteeltaan sellainen epäselvempi, ratkaisematon tapaus, joita Philip Marlowen uralle sattui useita – mutta joista ei kannattanut lähteä kirjoittamaan romaania. Punainen lanka olisi ollut liian hauras.
Hirlii:
Kiitos, ja todellakin, ymmärrys tulee mielestäni vasta hyvänä kakkosena. Tärkeämpää on lukukokemus.
– Ja vielä ajasta: kyllä moni (muukin) käyttää aikaansa kaikkeen sellaiseen, mikä on periaatteessa hyödytöntä. Esimerkiksi penkkiurheilu (ei kaiketikaan johda yhtään mihinkään), yksityisautoilu ruuhka-aikoina (tosin onhan siinä tietynlainen sosiaalinen aspekti, yhdessä tekemisen fiilis), uutisten katselu TV:stä/kuuntelu radiosta (samat asiat ovat joka tapauksessa seuraavan päivän lehdessä) ja palaverit työpaikoilla (ks. ensiksimainittua kohtaa ”penkkiurheilu”).
Jos vertaa Mari Kosken kokoelman lukemista niinkin turhanpäiväisten asioiden kanssa touhuamiseen, ei kiinnostavien runotekstien lukemiseen käytetyt tunnit, päivät, viikot enää tunnukaan haaskaukselta.
Sillä näinhän se on: lukija ikään kuin lahjoittaa kiitokseksi tekstille kallisarvoisinta mitä hänellä on – aikaansa. Itse olen tullut hieman nuukaksi elämäni suhteen: ihan mihin tahansa kirjaan sitä ei välttämättä kannata kuluttaa. Mutta jos teksti on hyvä, en anna hiekan loppua tiimalasista: valukoon niin kauan kuin on tarpeen. Mari Kosken kokoelman Sch kohdalla kävi juuri niin.
Penjami:
Tartun tuohon jumaluus-juttuun. Nimittäin niihin varhaisiin jumaluuksiin, kuten Pallas Athene, Afrodite, Hera. Minusta jossain siellä voi olla jutun juju.
Asia pälkähti päähäni siitä kun siteerasit jutusta Maria-pätkää, Mariahan on jatkumo Välimeren jumalattarien sarjassa. Varhaisin tunnettu taitaa olla Ishtar/Ashtarte.
Olen nimittäin ollut Maltan Gozon saarella, jossa on neoliittinen temppeli. Alimpana on se Ashtarte, sitten tulee Pallas Athene ja viimeksi on Neitsyt Marian kirkko. Ja muoto: se on tismalleen kuin Milon Venus, pyöreä joka kohdasta, paljon synnyttäneen naisen figuuri.
Meillä on Robert Graves’n The White Goddess, jossa käydään läpi noita jumalattaria vähän tarkemmin. Suomen kustannuspolitiikka on mitä on, joten kirjaa ei ole suomennettu. Graves asui Mallorcalla vuosikymmeniä ja käytti siellä elämisensä elämäntyöhönsä, jotka ovat Välimeren mytologian kokoamista.
Valkoinen jumalatar on erittäin tärkeä teos. Joistakin yliopistokirjastoista sitä ehkä saa, en tiedä. Mutta tuo tuntui viittaavan tähän naisketjuun. Voin tietysti olla väärässäkin.
Jaa, kiinnostavaa. Ja kun oikein rupeaa Sch-kokoelmaa tulkitsemaan, voi esimerkiksi Orioninkin nähdä viittauksena Mariaan: en nyt muista missä, mutta jossakin päin katolista maailmaa tähtikuviota on kutsuttu Kolmeksi Mariaksi Raamatun Marioiden mukaan.
Tuota Neitsyt Mariaa edeltävää jumalatar-kulttia on muistaakseni käsitellyt bestselleristi Dan Brownkin siinä hittiteoksessaan, Da Vinci -koodi. Tai sitten joku muu kirjailija.
The White Goddes minulta puuttuukin, täytyy ehkä laittaa tilaukseen. Tämänluonteisia kirjoja on hyvä olla hyllyssä. Tulee sellainen juureva olo.
Joskus olen miettinyt, että millainenkohan on ollut muinainen naisidentiteetti tuolla antiikin Kreikan kulttuureissa: vahvoja naisjumalattaria on ollut monta, ja naiseuskin on luultavasti määrittynyt melko hurjaksikin. Kristinusko on sorvannut sitä yksiulotteisempaan suuntaan, luterilaisuudesta puhumattakaan.
Joka tapauksessa: kiitos niin maan perusteellisesta runoteoksen analyysista. Harva paperilehti tämmöistä ottaisi sivuilleen, niin että me saadaan olla tyytyväisiä kun on tämä Blogistan.
Ajatteleminenhan ei maksa. Se on ilmaista iloa.
Ripsa:
Kiitos kiitoksesta!
Sarja onkin kirjoitettu nimenomaan rönsyileväksi blogitekstiksi: lehtitekstinä sitä olisi pitänyt karsia ja tiivistää niin paljon, että oikeastaan koko idea olisi kuihtunut tyngäksi.
Ja todellakin, onneksi ajattelu kuuluu niihin ihmislajin luontaisetuihin, joita ei ole vielä verolle pantu!