11.7. keskiviikko
On mukavaa herätä kerrankin pehmeästä vuoteesta parin viikon telttailun jälkeen. Tiistaina ajoimme Veneton alueelle, viehättävään italialaiseen kaupunkiin Monseliceen. Matkaa rannikolle Venetsian kupeeseen on noin 60 kilometriä. Colli Euganei -kukkuloilla sijaitsevaa Monselicea eivät turistilaumat ole vielä kansoittaneet, ja olemme rauhassa päässeet tutustumaan italialaisen kulttuurin ihmeellisyyksiin: suurin osa pikkuputiikeista oli auki myöhään illalla ja iltatorikin avautui vasta yhdeksän aikoihin. Suomessa näkee iltayhdeksältä kaupungin keskustassa lähinnä baarikansaa, mutta täällä ihmiset harrastavat sosiaalista elämää kokoontumalla torille ja ruokapaikkoihin. Ja kaikki ovat iloisia, keskustelevat ja nauravat keskenään – ihmeellistä.
Aamulla jätämme retkeilymajamme (voin suositella, ok paikka: Venetian Hostel) ja ajamme lähellä sijaitsevaan Arqua Petrarcaan.
Keskiaikaisen ilmeensä säilyttänyt pikkukaupunki on saanut nimensä runoilija Petrarcan (1304-1374) mukaan. Kävelemme ylös kukkulalle, rinteeseen rakennettujen talojen lomitse kulkevaa katua pitkin. Sieltä löytyy Petrarcan talo, jossa runoilija asui viimeiset elinvuotensa. Se on vankka rakennus, kivestä tehty, ja jo noustessa portaat ylös avautuu komeat näkymät kukkuloille. Talo ei ole Petrarcan itsensä rakennuttama, vaan hän sai sen lahjaksi, tavallaan eläkepäiviä varten. Vanha talo on kokenut muutoksia reilun 600 vuoden aikana, mutta ”aitoa” tunnelmaa kyllä löytyy. Talon myöhemmät omistajat ovat kunnioittaneet Petrarcaa, ja niinpä huoneisiin on jo 1500-luvulla tehty Petrarcan runojen aiheisiin liittyviä maaluksia – myös se maalaus Petrarcasta (kuva alempana). Alkuperäistä esineistöäkin on säilytetty (tai ainakin niin väitetään – olen ikuinen skeptikko, myönnetään …): runoilijan työhuoneessa on Petrarcan itsensä käyttämä tuoli ja hänen kirjakaappinsa.
Vaikka talossa onkin työhuone, on Petrarca kuitenkin kirjoittanut tunnetut runonsa jo nuorempana, muualla. Taitavan sonetin sorvaajana kunnostautuneen Petrarcan runot eivät kuitenkaan taivu kovinkaan helposti suomeksi. Sonetti on alun perin varsin kurinalainen runomuoto: se koostuu 14 säkeestä, jotka italialaisessa sonetissa ryhmitellään säkeistöiksi periaatteella 4+4+3+3. Shakespeare taas kirjoitti sonettinsa kaavalla 4+4+4+2. Lisähaastetta tuo mitta: perinteisen sonetin runomittana on nimittäin jambi, joten runojalkojen pitäisi olla nousevia. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että sonetti-suomennoksissa säkeet pyritään aloittamaan yksitavuisella tai kolmitavuisella sanalla – ja paino tulee säkeessä joka toiselle tavulle, säkeen toisesta tavusta alkaen.
Jotta asia olisi vielä monimutkaisempi, on joka säkeessä 10-11 tavua (usein sonetit on kirjoitettu esim 11-tavusiksi, mutta silloin niistä tulee rytmiltään monotonisia – sonettia voi elävöittää kirjoittamalla samaan sonettiin myös 10-tavuisia säkeitä). Ja kuten Ostos-tv:ssä sanottaisiin: Eikä tässä vielä kaikki! – Säkeissä nimittäin käytetään aivan tietynlaisia, tosin hieman järjestykseltään vaihtelevia loppusointukuvioita. Esimerkiksi Petrarcalla loppusointukaava voi olla vaikkapa abba abba cdc dcd (kirjaimet symboloivat loppusointua tyyliin a = änä, b = uumiin). Esimerkkinä yksi säkeistö Elina Vaaran suomentamasta Petrarcan kokoelmasta Sonetteja Lauralle:
Ei liekki liekkiin koske nääntäjänä,
ei kuivattain lyö sade virran uumiin:
ilmiöt yhtyy, usein kylmät kuumiin,
käy vasta-aine toisen kerkeänä.
Kuten esimerkistä huomaa, runossa kyllä toimii rytmi, mutta sisältö uhkaa jäädä muotonsa vangiksi. Ehkä Elina Vaaran käännös kaipaisi päivittämistä. Ei sonetti kuitenkaan mikään kuollut laji ole, sillä sitä voi viritellä hauskastikin, kuten Juice Leskinen kokoelmassaan Sonetteja laumalle (1975) – ensimmäinen säkeistö runosta Sonetti numero 11:
Ei mikään taasen millään lailla luista.
On kynä kädessäin, ja käsi jäässä.
Ja taitaa, piru, kusta olla päässä.
Tää vaiva on jo melko vakituista.
Tuttu tunne todennäköisesti monelle muullekin kirjoittamista harrastaneelle…
Tarpeeksi Petrarcan taloa ihmeteltyämme palailemme omia jälkiämme pitkin alas ja poikkeamme vielä kuvaamassa runoilijan haudan, joka sijaitsee kaupungin keskeisellä paikalla, kirkon edustalla. Täysin rauhassa Petrarca ei ole haudassaan saanut maata: kaupungin historiaa esittelevässä kirjassa kerrotaan, että 27.3.1630 joku rikkoi haudan ja varasti runoilijan toisen käsivarren! Tarina ei kerro, kumpi käsi oli kyseessä, mutta asiansa tunteva henkilö todennäköisesti valitsisi kirjoituskäden. Kättä ei koskaan löydetty. Hauta on sen jälkeen aukaistu ainakin kolmasti, viimeksi vuonna 1944, jolloin Petrarcan maalliset jäännökset kuljetettiin turvaan Venetsiaan pommitusten pelossa. Sodan jälkeen luut siirrettiin takaisin hautaansa.
(kuvat: tinkatinka)
Hei, tuolla Monselicessä mekin olttiin elokuussa; tosin pysähdyttiin vain eväitä syömään, kun oli proosallinen kiire rannalle.
Aina on ohi ajaessa tuumattu, että pitäisi pysähtyä, mutta ehkä sitten ensi kerralla…
Colli Euganein alue vaikutti mielenkiintoiselta. Ihailtavaa oli myös panostus, joka matkailuun on tehty: vaikka Monselice oli pieni paikka, oli kaupungin informaatiopiste palveluhenkinen ja hyvin organisoitu. Ja alueen esitteitä oli runsaasti saatavilla, laadukasta työtä ja painettu vaivoja säästelemättä. Vakuutti, tekisi mieli mennä joskus toistekin tuonne, ja yleensäkin Veneton alueelle.
Juice oli kyllä ihan huippu sanan taitaja! Muuten pitäisikö tuossa Petrarca/Vaaran alimmassa säkeessä olla sana ”toiseen” eikä ”toisen”?
Eivätkö kuvat ole teidän ottamianne?
Totta, tuntuisi sekä paremmin sointuvan että sisällisestikin järkevämmältä. Valitettavasti ei ole tuota Vaaran käännöstä kotona, se on ollut kirjastosta lainassa. Täytyisi tarkistaa …
Kuvat ovat omia, tuo ”tinkatinka” on linkki vaimon Flickr-sivuille. Hän on kaikki kuvat ottanut.