Sattumuksia Brooklynissa

Kertomus alkaa tyylikkäästi:

Etsin rauhallista paikkaa jossa kuolla. Joku suositteli Brooklynia, ja niin minä lähdin seuraavana aamuna Westcheristä sinne tunnustelumatkalle.

Paul Austerin romaanin Sattumuksia Brooklynissa  (2005, suom. Erkki Jukarainen 2008, Tammi) päähenkilö, kuusikymppinen Nathan Class, on eronnut vaimostaan, sairastunut keuhkosyöpään ja rikkonut välinsä tyttäreensä. Silti hän ei ole katkeroitunut, elämänsä kolhuja valittava vanheneva (ja pian ehkä kuolevakin) mies, vaan päinvastoin: sympaattinen kertojahahmo, joka toivottomalta vaikuttavasta tilanteestaan huolimatta alkaa saada tarinan edetessä elämänlangoista kiinni. Eikä vain omalta osaltaan, sillä hän auttaa myös muita. Muutettuaan Brooklyniin Nathan nimittäin huomaa, ettei olekaan yksin. Hänen elämäänsä ilmestyy mm. sisarenpoika Tom, joka on luopunut unelmistaan ja jumittunut paikoilleen, Tomin kirjakauppaa pitävä työnantaja Harry, jonka menneisyys on hyvin kuoppainen ja joka vaikuttaa taas ajautuvan vaikeuksiin, sekä Nathanin nuori sisarentyttärentytär Lucy, joka ilmestyy kuin tyhjästä eikä suostu aluksi puhumaan mitään eikä kertomaan edes äitinsä olinpaikkaa.

Vähitellen asiat muuttuvat paremmiksi ja ihmiset löytävät toisensa ja itsensäkin. Nathanin siipien suojassa Tom ja Lucy saavuttavat onnen, osittain kohtalon oikkujen ansiosta, eikä Nathan itsekään jää onnesta osattomaksi. Austerin romaani henkiikin kokonaisuudessaan niin suurta positiivisuutta ja optimismia, että se pakottaa minut lukijana pohtimaan, millainen koira kirjaan on haudattu.  – Ja kyllähän se koira lopulta löytyykin, mutta vasta kirjan viimeiseltä sivulta: tarina loppuu vain muutamia kymmeniä minuutteja ennen kuin New Yorkin ja koko maailman rauha järkkyy. Eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

– – – – –

Auster on kuulunut suosikkikirjailijoihini siitä saakka, kun luin lukioikäisenä hänen New York -trilogiansa. Siinä Auster leikitteli (tai vakavoitteli, riippuu miten asiaa haluaa tarkastella) kertojan ja kerronnan välisillä suhteilla, rakenteli metafiktiota, jossa lukija  ei voi – eikä myöskään tarinan henkilöt – koskaan olla varma siitä, keikahtaako koko kerronnallinen kuvio jossakin vaiheessa täysin päälaelleen. Samaa velmuilua Auster on harrastanut myöhemmissäkin teoksissaan, esimerkiksi romaanissa Oraakkeliyö, josta olen aiemmin kirjoittanut täällä. Uusin suomennos, Sattumuksia Brooklynissa, ei kuitenkaan ole mikään metafiktiinen romaani. Vaikkakin juonen kylkiäisiksi on ripoteltu lukuisia pieniä sivupolkuja ja kertomuksenpätkiä, eivät ne kyseenalaista itse perustarinaa. Nuo kertomukset ovat nimittäin osa Nathanin aloittamaa projektia, Ihmiselämän mielettömyyden kirjaa, johon hän aikoo koota kaikki epäonnistumiset ja nolot sattumukset -niin omansa kuin kohtaamilleen ihmisille sattuneet. Hyvä idea, varsinkin lukijan kannalta, sillä sattumusten kuvailu tuo kerrontaan mukavasti huumoria.

Toista tavaramerkkiään, intertekstuaalisuutta, Auster kuitenkin käyttää, ja romaanissa onkin sekä viittauksia kirjoihin että pari mainiota kirjallista anekdoottia liittyen Edgar Allan Poeen ja Franz Kafkaan. – Niistä jälkimmäinen on hyvin koskettava, lähes epäuskottava kertomus siitä, kuinka Kafka lohduttaa puistossa tapaamaansa nukkensa kadottanutta tyttöä viemällä tälle parin viikon ajan ”nuken kirjoittamia” kirjeitä. Ajatus siitä, kuinka Kafka käyttää viimeisten elinkuukausiensa kallisarvoisia hetkiä nuken haamukirjoittajana, on yhtä aikaa kaunis ja järkyttävä – kaunis eleenä, surullinen maailmankirjallisuuden kannalta (olisihan Kafka voinut kirjoittaa silläkin ajalla vielä yhden loisteliaan novellin …).

Romaanissa on myös pelkkää ripausta suurempi annos poliittisuutta ja yhteiskunnallisuutta. Paul Auster ja hänen vaimonsa Siri Hustvedt ovat julkisuudessa ilmaisseet tukensa demokraateille ja näissä vaaleissa Obamalle. Jostakin luin Hustvedtin sanoneen edellisten (muistaakseni edellisten) presidentinvaalien yhteydessä, että jos Bush voittaa, hän muuttaa Norjaan. Ei muuttanut, mutta joka tapauksessa kannanotto oli selkeä. – Sattumuksia Brooklynissa sijoittuu vuoden 2000 presidentinvaalien aikoihin, ja kirjassa keskeiset henkilöt kannattavat demokraatteja. Nathanin sisarenpojan Tomin suuhun asetellaan kovaa kritiikkiä:

Sitten puhe kääntyy väistämättä politiikkaan ja marraskuussa pidettäviin vaaleihin. Tom paasaa oikeistolaisten vallananastuksesta. Hän mainitsee siitä esimerkkeinä melkein onnistuneen Clintonin tuhoamisen, abortin vastaisen liikkeen, tuliaselobbaajat, radion puheohjelmissa levitetyn fasistisen propagandan, lehdistön pelkuruuden, kiellon opettaa kehitysoppia joissakin osavaltioissa. ”Me marssimme taaksepäin”, hän sanoo. ”Menetämme joka päivä palasen maastamme. Jos Bush valitaan, jäljelle ei jää mitään.”

– En ehkä nostaisi tätä poliittista näkökulmaa kirjassa niin vahvasti esiin, ellen olisi sattunut kirjaa lukiessani vilkaisemaan netistä, onko Auster viime aikoina julkaissut uutta kirjaa. Löysinkin esittelyjä ja kritiikkejä tuoreesta, nyt syksyllä ilmestyneestä romaanista The Man in the Dark (esim. Literary Review), jossa myös nostetaan esille vuoden 2000 presidentinvaalit. Austerin uusimmassa romaanissa unettomuudesta kärsivä August Brill alkaa kehitellä yön pimeinä tunteina tarinaa vaihtoehtoisesta USAn historiasta: vuoden 2000 presidentinvaalien jälkeen ei olisikaan tapahtunut terrori-iskua WTC:n torneihin eikä Irakin sotaa olisi syttynyt. Sen sijaan 16 osavaltiota on irtautunut Bushin johtamasta USAsta, ja maa on ajautunut veriseen sisällissotaan.

Mielenkiintoinen visio, jossa on hiven totuuttakin: jos terrori-iskua ei olisi tapahtunut, Bush ei olisi saanut koottua vaalien takia kahtia jakautunutta valtiota yhteiseen rintamaan, vaan kritiikki hänen ajamaansa sisäpolitiikkaa kohtaan olisi kasvanut. Tuskin se sisällissotaan olisi johtanut, mutta yön pimeinä tunteina mielikuvitus saa siivet. Joka tapauksessa kirjan aiheen voisi ajatella näin vaalien alla herättävän USAssa kiinnostusta ja ajatuksia – ja ainakin Austerin on haastatteluissa helppo tuoda esille oma näkemyksensä siitä, millainen Yhdysvaltojen poliittinen tulevaisuus pitäisi olla.

Eikä tässä vielä kaikki: tuon erikoisen vaihtoehtohistorian lisäksi Auster esittää uudessa romaanissaan vanhoja kunnon metafiktio-temppujaan, joista aiemmin mainitsin. Pimeässä tarinaansa kertovan Brillin tarinan päähenkilö on nimittäin Owen Brick, jonka tehtävänä on lopettaa sota surmaamalla sen aloittanut henkilö. – Siis presidentti Bush? Ehei, vaan tietenkin August Brill, mies joka istuu pimeässä ja kertoo tarinaa …

– Pitää ehkä lukea The Man in the Dark englanniksi, sillä tuskin maltan noin kiinnostavalta kuulostavan romaanin suomennosta odotella yhden/kahden vuoden verran.

Read Full Post »

Lähdin Istanbuliin

Kirjailijoiden juhlavuosista on lukuisten menneeseen kurottavien puheiden ja kirjoitusten lisäksi konkreettista iloakin: vanhoista teoksista otetaan vihdoin uusia painoksia. Toki onhan tietysti oma fiiliksensä lukea kirjaston hyllystä poimittua vanhaa kirjaa, jonka sivut ovat vuosikymmenten aikana kuluneet monien lainaajien käsissä. Silloin tuntee jonkinlaista etäistä veljeyttä itselleen täysin tuntemattomien ihmisten kanssa: vaikka kirjaa ei olisi lainattu vähään aikaan, huokuu edellisen lukijan lämpö silti sivuilta – samankaltainen tunne syntyy silloin, kun talvella hiihtoreissulla löytää yleiseltä nuotiopaikalta hiipuvan hiilloksen, jonka jatkeeksi on mukavan vaivatonta sytyttää tuli uudelleen.

Vannoutuneet kierrätyksen kannattajakin kuitenkin varmasti myöntävät, että jos kirja on LIIAN sympaattiseksi selattu, ei lukukokemus enää tee oikeutta teokselle. – Tänä vuonna 19. syyskuuta tulee kuluneeksi 100 vuotta Mika Waltarin syntymästä,  mikä onkin näkynyt paitsi moninaisten kirjallisuustapahtumien yhteydessä niin myös lukuisina uusintapainoksina. Niiden joukossa on yksi tämän kesän nautittavimmista lukukokemuksistani: Lähdin Istanbuliin (2008, ens. painos 1948, WSOY).

Kirja kertoo Mika Waltarin matkasta sodan runteleman Euroopan halki Istanbuliin loka-joulukuussa vuonna 1947 – matkan aikana käydään Istanbulin lisäksi mm. Pariisissa, Sveitsissä, Roomassa ja Venetsiassa. Matkakirja alkaa kuvailulla kaikkensa antaneesta kirjailijasta, joka tuotteliaan luomiskautensa päätyttyä on joutunut univaikeuksien takia sairaalahoitoon. Sairaalassa ollessaan Waltari saa ajatuksen lähteä Istanbuliin, keräämään aineistoa seuraavaa kirjaansa varten: uuteen kirjaan paneutumisen Waltari mainitsee hyväksi lääkkeeksi toipumisessa edellisen kirjoitusprosessin rasituksista. Ei kuulosta aivan nykyisten ”eroon burnoutista”-oppien mukaiselta toiminnalta, mutta selittänee osaltaan Waltarin tuotannon laajuutta.

Teos on jonkinlainen jatke Waltarin ensimmäiselle idän matkan kuvaukselle Yksinäisen miehen juna (1929), joka sijoittuu vuoteen 1929. Se kertoo eurooppalaista modernismia, matkaamisen romantiikkaa ja idän eksotiikkaa etsivästä kirkasotsaisesta nuorukaisesta. Matkojen välillä on 18 vuotta: sinä aikana Eurooppa on ajautunut järjettömään sotaan ja rampautunut pahasti – ja 21-vuotiaasta elämän janoa potevasta etsijästä on tullut keski-ikäinen, itseironinen, perheellinen ammattikirjailija. Lähdin Istanbuliin onkin enemmän kuin pelkkä kertomus aineistonkeruumatkasta: sitä voi lukea – hieman kliseisesti – keski-ikäistyvän miehen kaipuuna omaan nuoruuteen ja aikaan ennen sotaa; aikaan, jolloin niin Waltari itse kuin koko Eurooppakin oli vielä täynnä tulevaisuudenuskoa. Paljon ei kuitenkaan ole enää jäljellä: rauniot, materiaalipula, epävarmuus, suru, arvet – Waltari kohtaa matkallaan synkkyyttä ja kurjuutta, ja nuoruuden kiihkostakin on ainakin ensisilmäyksellä katsottuna vain rippeet jäljellä.

Lähdin Istanbuliin ei kuitenkaan ole pelkkää synkistelyä, päinvastoin: kerronnan pelastaa huumori, jolla Waltari maustaa havaintojaan kohtaamistaan ihmisistä ja sattumuksista – itseään säästämättä. Ja vaikka tullessaan esimerkiksi Pariisiin Waltari aluksi kokeekin pettymyksen huomatessaan sen muuttuneen kovasti nuoruusvuosista, onnistuu hän kuitenkin jonkin ajan kuluttua taas innostumaan ja nauttimaan kaupunkikokemuksestaan. – Alkumatkalla Waltarilla on mukana vaimonsa, jonka lähtöä matkalle hän perustelee viisumeita hakiessaan mm. taloudellisilla syillä. Omasta mielestään Waltari nimittäin kuluttaa rahaa vähemmän matkustaessaan vaimonsa kanssa. Näkemys saa lukijassa vahvistusta, kun vaimo lähtee kesken matkaa takaisin Suomeen. Yksin ollessaan Waltari mm. yltyy pelaamaan rulettia kasinolla Venetsiassa ja kustantaa uudet kengät italialaiselle nuorelle neidolle Roomassa.  Yksinään matkaavan Waltarin moraali pitää kuitenkin tilanteet hallinnassa: uhkapeliin hän ei tuhlaa aivan kaikkia rahojaan, ja vaikka roomatar tarjoaisi lahjoituksille mielellään vastinetta, ilmoittaa Waltari tälle tulleensa sodassa impotentiksi, joten turha toivoa enempiä liiketoimia. 

Tilanteisiin heittäytymisen aste erottaakin nämä kaksi matkakuvausta toisistaan. Nuori, elämää etsivä ja velvoitteista vapaa Waltari hakee romantiikkaa ja toteuttaakin sitä; keski-ikäinen Waltari taas tuntuu kyllä katselevan arvostavasti vieraiden maiden naiskauneutta ja hieman leikittelevän mielessään erilaisilla ajatuksilla, mutta pitäytyy kuitenkin sivustaseuraajan roolissaan (tai ainakin niin hän kokemuksistaan kertoo). Faktan ja fiktion suhde tässäkin kohdin jää epäselväksi ja kertojan luotettavuus arvoitukseksi. – Epäluuloista lukijanmieltäni järisyttää erityisesti Lähdin Istanbuliin -teoksen kohtaus, jossa Waltari kertoo Istanbulissa sijaitsevan Londra Bar -nimisen yökerhon emännästä. Kauniin kreikkalaisen naisen nimi on nimittäin Meri. Näin Waltari kertoo Merin esitelleen itsensä:

”Minun nimeni on Meri. Kun miehet sen ensimmäisen kerran kuulevat, niin he sanovat: Merikö? Mutta toisen kerran minut nähdessään he sanovat: Ah Meri. Ja kolmannella kerralla he eivät voi enää muuta kuin huokaista: Voi, voi, Meri!”

Meri tekee Waltariin niin suuren vaikutuksen, että vielä ennen lähtöään Istanbulista hän käy tervehtimässä tätä Londra Barissa, jossa nähtävästi on viettänyt aikaansa useampanakin iltana. Suorapuheinen ja kaunis Meri tuo minulle – ja varmasti monelle muullekin lukijalle – mielleyhtymän toiseen lähes samannimiseen kapakanpitäjään, Krokotiilinpyrstön emäntään Meritiin Sinuhe egyptiläisessä, joka esittäytyy Sinuhelle näin:

”Mikä on nimesi kaunotar?”
Hän vastasi matalalla äänellä ja sanoi: ”Nimeni on Merit eikä minua ole tapana puhutella kaunottareksi, kuten ujot pojat tekevät saadakseen aiheen ensimmäistä kertaa koskettaa kädellään tarjoilutytön kupeita. Toivon, että muistat sen, jos joskus uudelleen kunnioitat käynnilläsi taloamme, lääkäri Sinuhe, Sinä, joka olet yksinäinen.”

Hmmm… – Onkohan Meri edes oikeasti olemassa? Vai alkavatko Waltarin teosten henkilöhahmot jo sekoittua häntä ympäröivään todellisuuteen? Joka tapauksessa Londra Bariin Waltari palaa vielä vuosia myöhemmin, vuonna 1968, käydessään taas Istanbulissa. Londra Barin nimi tosin on vaihtunut, siitä on tullut Folies Bergere. Emäntä on kuitenkin sama, mikä Waltarin mukaan (reportaasi tästä matkasta julkaistu alun perin Suomen Kuvalehdessä 1968, löytyy teoksesta Matkakertomuksia, 1988, WSOY) ”todistaa hänessä rautaista terveyttä ja kuparilla vuorattua vatsalaukkua”. Sellainen olisi voinut olla Meritinkin tulevaisuus – ikääntyä tyylikkäästi Krokotiilinpyrstön ja sen asiakaskunnan mukana – mutta kohtalo ja Sinuhen hulluudeksi kasvava jääräpäisyys päätti toisin. – Taas kerran Waltaria lukiessani ajatus palaa Sinuhe egyptiläiseen: mutta miksi niin on, sitä en osaa varmasti sanoa. Ehkä hänen pääteoksensa kokoaa jollakin tavoin uran alkuvaiheen aiheita ja teemoja – ja toisaalta useissa myöhemmissä teoksissa näkyy sen vaikutus, varjo. Tai sitten Sinuhe yksinkertaisesti on jättänyt minuun lukijana niin voimakkaan jäljen, että en osaa nähdä Waltarin muuta tuotantoa vertaamatta sitä tietoisesti+alitajuisesti Sinuheen.

Tietysti mielleyhtymään voi vaikuttaa myös kerronta: Waltari käyttäää vahvaa minä-kertojaa niin matkakertomuksissaan kuin monissa romaaneissaankin. Ja kyllä Waltari varmasti sijoittaa minä-kertojiensa suuhun paljon omia ajatuksiaankin, esimerkiksi Sinuhen syvämietteiset pohdinnot voivat yleispätevyydessään kuvata niin muinaista Egyptiä kuin nykyaikaakin. Lähdin Istanbuliin -teos keskittyy enemmän ihmiskuvauksiin ja erilaisten sattumusten havainnointiin, mutta kyllä kertoja silloin tällöin luo laajempiakin ihmiselämää koskevia katsauksia. Erityisen tuoreelta vaikuttaa pohdiskelu työtehosta ja elämänlaadusta, jota Waltari miettii katsellessaan Istanbulin käsityöläisten verkkaista elämänrytmiä, joka ehkä ulkoisesti näyttää tehottomalta mutta joka ei toisaalta stressaakaan:

Ruotsi on työtehon ja teknillisen edistyksen johtavia maita Euroopassa, mutta tuloksena on tuskaneuroosin hallitseva asema 40-luvun nuoren kirjailijapolven aiheiden valinnassa. Jo kysymys siitä, että vapaa-aikojen vietosta on tullut sosiaalinen ongelma, johon keksitään erilaisia ratkaisuja, osoittaa, että joko ihmisessä tai järjestelmässä on jotakin vikaa. Kuta määräävämmin yhteiskunta suhtautuu ihmisen työhön ja vapaa-aikojen viettoon, sitä yksitoikkoisemmaksi muuttuu elämä ja sitä enemmän lähestymme kaikesta yksilöllisestä vastuusta vapaan laumaihmisen ihannetta.

Näin kirjoittaa Mika Waltari 60 vuotta sitten – lainauksen pääpointti sopisi erittäin hyvin monen nyky-yhteiskunnan kiihkeää tahtia arvostelevan yhteiskuntatieteilijänkin suuhun. Työtehokkuus ja elintaso lisääntyvät, mutta onnellisuus ei kuitenkaan lisäänny samaa vauhtia, päinvastoin. Kuitenkin lainauksessa näkyy myös asenneilmapiirin muutos: 60 vuotta sitten vapaa-aika tuotti ihmisille päänvaivaa, koska siihen ei ollut totuttu. Waltari ajatteleekin parannuskeinon löytyvän hitaammasta työtahdista, jolloin vapaa-aikaa olisi vähemmän eikä työkään stressaisi. Nykyisin kuitenkin suurempi ongelma on se, että työteho lisääntyy, mutta vapaa-aika ei: jatkuvan kasvun ihanne syö työtehokkuuden suoman edun – kiinnostavasti aihetta ruotii mm. Osmo Soininvaara kirjassaan Vauraus ja aika (Teos, 2007). Joka tapauksessa syy ongelmiin on sama, länsimaisen kulttuurin vaalima tehokkuusajattelu.

Molemmat matkakertomukset, niin Yksinäisen miehen juna kuin Lähdin Istanbuliin, saavat onnellisen lopun. Kun nuori Waltari palaa matkaltaan, hän on onnellinen huomatessaan, että itse asiassa Helsinki on kaikista hänen näkemistään kaupungeista modernein. Ja kun keski-ikäinen Waltari palaa matkaltaan, hän on onnellinen siitä, että pääsee kotiin (loppumatkassa tulee odottamattomia esteitä, joten paluu viivästyy).

Read Full Post »

Poimintoja syksyn kirjoista

Viikonlopun Hesareissa (lauantaina ja sunnuntaina kulttuurisivuilla) julkaistiin taas jokavuotinen klassikko: syksyn uutuuskirjat – kaunokirjallisuutta listattiin lauantaina ja tietokirjallisuutta sunnuntaina. En tiedä, mitä järkeä on julkistaa yksittäisen ihmisen lukulistaa, mutta teenpä sen kuitenkin. Kokemukseni mukaan ”ennakkolistani” pystyn yleensä lukemaan melko kattavasti – toki jos kirja ei tunnu toimivan, jätän sen kesken. Lisäksi syksyn uutuuksista katsastan yleensä esikoiskirjailijoita, mutta heidän kirjojensa hankinnassa suon sattumalle ilon. Tuntemattomia kirjailijoita kun yleensä saa melko helposti kirjaston uutuushyllystä – ennakkovarauksia ei tarvitse tehdä.

Kotimainen kaunokirjallisuus
Pauli Kohelo: Ohessa tilinumeroni. Siltala
Armas Alvari ja Jarkko Tontti toim.: Miehen rakkaus. Gummerus
Joel Haahtela: Lumipäiväkirja. Otava
Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos. Otava
Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia. Otava
Markku Pääskynen: Vastaavuuksia. Tammi
Juha Seppälä: Paholaisen haarukka. WSOY
Johanna Sinisalo: Linnunaivot. Teos
Petri Tamminen: Mitä onni on. Otava

(Pauli Koheloa lukuun ottamatta nimet edustavat ns. kotimaista kärkikaartia, joiden teoksista olen aiemmin pitänyt. Suurimmalta osin kaunokirjallisuuden valtavirtaa ( = palkintoja, haastatteluja naistenlehdissä jne.), mutta ei kai se haittaa, jos kirjat ovat hyviä.)

Käännöskirjallisuus:
Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa. Tammi
Vladimir Bartol: Alamut. Mansarda
Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia. Otava
Marina Lewycka: Muu maa mansikka? Sammakko
Catherine Sanderson: Petite Anglaise. Tammi

(Näistä odotan Bartolin Alamutia kaikkein innokkaimmin. Sanderson kiinnostuksen vuoksi, muut kolme ovat vakuuttaneet aiemmin.)

Runot:
Kari Aronpuro: Lehmän henkäys. Tammi
Silja järventausta: Liputettu päivä. Teos
Markus Jääskeläinen: Lentokala. Otava
Jouni Tossavainen: Kuusikirja. Like
Kaarina Valoaalto: Avantgarderob ja muuta irtaimistoa. Tammi

(Runokokoelmia tulee luettua yleensä sitä mukaa, kun niitä on kirjastossa saatavilla, hetken mielijohteesta. Joten varmasti siis muitakin kuin nämä.)

Tietokirjat:
Peter Ackroyd: Edgar Allan Poe – lyhyt elämä. Atena
Doris Lessing: Ihon alla. Otava
Panu Rajala: Unio Mystica. WSOY
Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi: Lukukirja. Kirja kirjoista. Otava
Juri Nummelin: Unohdettu Waltari. BTJ Kustannus
Umberto Eco: Kauneuden historia. WSOY
Timo Airaksinen: Hulluuden houkutus. Johny Kniga
Liisa Huhta ja Rosa Meriläinen: Kilttien kapina. Edita
Desmond Morris: Vauva. Tammi
Alan Weisman: Maailma ilman meitä. Atena

(Kaikki kiinnostavat kovasti etukäteen, minulle ilmeisiä valintoja.)

Muutamista lukukokemuksista voisi tietysti kirjoittaa blogiinkin, mutta nykyään tuntuu olevan niin vähän aikaa käytössä, että valitettavasti voi jäädä vähemmälle. Onneksi tämä kirjallisuusblogi on täysin harrasteluontoinen, vapaaehtoinen projekti, joten ei tarvitse luvata mitään :)

Read Full Post »

Pendragonin legenda

Walesissa, Cumbriassa, sijaitsee ikivanhan Pendragonin linnan rauniot. Tarinan mukaan linna on kuningas Arthurin isän Uther Pendragonin rakentama. Tuohon tarunhohtoiseen ympäristöön sopiikin hyvin Antal Szerbin goottihenkinen romaani Pendragonin legenda (1934, suom. Juhani Huotari, 2008, Atena). Rauniolinna ja sen vieressä oleva vanha, kolkko sukukartano kummituksineen, kuutamokävelyt, kartanon isännän epämääräiset laboratoriokokeet, öiset maisemat ja salaperäinen Keskiyön ratsastaja kuvittavat lähes kliseisen miljöön omituiselle seikkailulle, johon romaanin kertoja János Bátky joutuu.

Eletään vuotta 1933. Unkarilaissyntyinen mystiikasta kiinnostunut tutkija Bátky saa Pendragonin sukukartanon isännältä kutsun saapua tutkimaan kartanon kirjaston okkultismia ja alkemiaa käsitteleviä vanhoja teoksia. Tutkimus johdattaa Bátkyn ruusuristiläisyyden jäljille: Pendragonin linnaan kätkeytyy salaisuus. – Suomalainen kustantaja mainostaa romaanin olevan ” Da Vinci -koodi kuusikymmentä vuotta ennen Da Vinci -koodin kirjoittamista”. Samaa salaseuraperinnettä molemmat romaanit toki hyödyntävät, mutta Pendragonin legenda kuitenkin pitäytyy perinteisemmissä ruusuristiläisissä teemoissa: alkemiassa ja ikuisen elämän salaisuuden etsinnässä.

Pendragonin legendaan ei siis liity Da Vinci -koodista tuttu Siionin luostari suurmestareineen, vaikka eräs Pierre Plantardin (sepitti tarinan Siionin luostarista ja siitä, että olisi itse Merovingien jälkeläinen – myöhemmin hänen juttujensa pohjalta kirjoitettiin kirja Pyhä veri, pyhä Graal, jonka ideoita taas Dan Brown hyödynsi menestysteoksessaan) kehittelemän Siionin luostarin suurmestarit -luetteloon kuuluva henkilö legendassa onkin olennaisesti mukana: Robert Fludd, yksi merkittävimmistä englantilaisista alkemisteista. – Toisaalta, mainitaanhan ensimmäisessä Harry Potter -romaanissakin (Viisasten kivi) Nicolas Flamel, jonka Plantard myös nimeää Siionin luostarin suurmestariksi – näin todelliset historian henkilöt alkavat fiktiossa elää omaa elämäänsä: tässä tapauksessa ihan omasta syystään, sillä alkemistien toiminta kieltämättä ruokkii mielikuvitusta. Flamel onkin kiinnostava alkemisti, sillä mystikko-piireissä hänestä on kerrottu tarinoita, joiden mukaan hän todella löysi ”viisasten kiven” ja sen avulla ikuisen elämän salaisuuden. Mainiossa alkemian historiaa yleistajuisesti esittelevässä kirjassa Mystiikan maailma – alkemistien salaisuudet kerrotaan, että vielä niinkin myöhään kuin 1761 (Nicolas Flamel syntyi jo vuonna 1330) Flamel ja hänen vaimonsa Pernelle nähtiin Pariisin oopperan yleisössä!

– – – – –

Ruusuristiläinen veljeskunta on vanha salaseura – niin salainen, että ”alkuperäisen” järjestön jäseniä ei tiedä kukaan. Todennäköisesti koko järjestöä ei ole varsinaisesti ollutkaan: on vain eri maissa toimivia satelliittijärjestöjä, jotka ovat syntyneet Ruusuristiläisen veljeskunnan idean innoittamina. Innostus sai alkunsa renessanssin aikaan, alkemistien vielä etsiessä kiivaasti ”viisasten kiveä” ja kullanvalmistustapoja (valistuksen aika oli jonkinlainen kuolinisku alkemialle). 1600-luvun alussa julkaistiin muutama Ruusuristiläisen veljeskunnan nimissä kirjoitettu kirjoitus, joissa esiteltiin veljeskunnan toimintaa ja päämääriä. Nämä kirjoitukset löytyvät tietysti myös Pendragonin kartanon kirjastosta – niistä tärkeimpänä Fama Fraternitatis (Veljeskunnan puhe), jonka kirjoittajaksi on arveltu mm. – ketäpäs muutakaan kuin Francis Baconia (!), jonka nimiin on usein lykätty myös ainakin osa Shakespearen tuotannosta.

Nerokkainta veljeskunnassa on sen jäsenten ehdoton nimettömyys: järjestöön pääsee ainoastaan niin, että siihen kutsutaan – ja silloinkin kutsutaan vain sellaisia henkilöitä, jotka ovat osoittaneet olevansa veljeskunnan periaatteiden arvoisia. 1600-luvulla monet oppineet ja mystiikasta kiinnostuneet etsivätkin Ruusuristiläisten veljeskuntaa pitkin Eurooppaa sitä kuitenkaan löytämättä – tai jos löysivät, niin eiväthän he tietenkään kertoneet kellekään. – Kun veljeskuntaa ei löytänyt, jotkut alkoivat perustaa omia ruusuristiläisiä veljeskuntiaan. Niin teki juuri Pendragonin legendassakin mainittu Robert Fludd. Romaanissa hänen kerrotaan pitäneen Pendragonin kartanoa alkemististen tutkimustensa pääpaikkana, ”toisena kotinaan” – tätä tietoa ei siis ole juuri levitelty, koska yleisesti Fluddin ajatellaan asustaneen ja työskennelleen Lontoossa …

Toinen erittäin kiinnostava Pendragonin legendassa mainittu alkemisti on Paracelsus, sveitsiläissyntyinen lääkäri, joka hylkäsi vanhat kuluneet lääketieteen opit ja yliopistomaailman, ja pyrki sen sijaan löytämään parannuskeinonsa luonnosta ja kansanparantajien keskuudessa. – Mika Waltari on kirjoittanut hänestä näytelmän Paracelsus Baselissa (1943), jonka päähenkilössä on havaittavissa samaa lääkäri-idealismia kuin esimerkiksi Waltarin Sinuhessa: Paracelsus on köyhien lääkäri, jonka luokse tulevat ne, joilla ei ole riittävästi kultaa mennä muiden lääkärien luokse. Ja Paracelsus on myös matkaaja, joka tutkii ja opiskelee eri maiden ja seutujen parannuskeinot kohotakseen aikansa parhaaksi lääkäriksi. Paracelsus-nimi tuleekin antiikin kuuluisasta roomalaisesta lääkäristä Celsuksesta. (Paracelsus on siis Celsuksen vertainen, parempikin.)

Jotta Pendragonin legenda ei muodostuisi aivan pelkäksi poikain salaseura-seikkailuksi, on juonessa mukana kaksi kertojaa hämmentävää naista: todelliset aikeensa hyvin piilossa pitävä Eileen St. Claire (vaikka ihan kaikki muu ei piilossa pysykään …) ja Pendragonin jaarlin tytär Cynthia, joka on Bátkyn lailla tutkija ja kiinnostunut vanhoista legendoista. Eileen St. Claire edustaa syntiä ja lihallista nautintoa, Cynthia taas jonkinlaista korkeampaa ihannetta. – Tämäkin kuulostaa hieman kliseiseltä, mutta Szerb kehittelee juonta ja henkilöitä niin mukaansatempaavasti, ettei tuo juuri haittaa, päinvastoin.                                            

– – – – –

Kirjailija Antal Szerb kuoli natsien vankileirillä 44-vuotiaana vuonna 1945. Pendragonin legendan hän kirjoitti vietettyään vuoden Englannissa. Unkarilainen näkökulma englantilaiseen ja walesilaiseen elämänmenoon putkahtaakin romaanissa esiin silloin tällöin. Szerb hallitsi kirjallisuuden perinteen, sillä hän oli kirjallisuudentutkija. Vanhojen käsikirjoitusten, legendojen ja salaseurojen kudelma onkin romaanissa taitavasti viritelty ja jonkinlaiseen ”ghost story”/goottiromaani-lajityyppiin hyvin sommiteltu.

Read Full Post »

Epätavallinen lukija

Alan Bennettin napakanlyhyessä teoksessa Epätavallinen lukija  (2007, suom. Heikki Salojärvi 2008, Basam Books) kirjojen lumovoiman löytänyt Englannin kuningatar pohdiskelee:

Lukemisen viehätys, hän ajatteli, kätkeytyi sen puolueettomuuteen: kirjallisuudessa oli jotain ylevää. Kirjat eivät piitanneet siitä, kuka niitä luki vai lukiko kukaan. Kaikki lukijat olivat tasavertaisia, hän itse muiden mukana. Kirjallisuus oli hänestä kansainyhteisö, kirjaimet tasavalta.

Lukijoina kaikki ihmiset ovat samanarvoisia – jopa kuningatar, joka kirjan alussa sattumalta päätyy palatsinsa vierelle pysäköityyn kirjastoautoon. Koko kansan käyttöön tarkoitettu sivistyslaitos saa siis vierailijan luokkayhteiskunnan huipulta (niin huipulta, että on jo tavallaan sen ulkopuolella). Vaikka suomalaisena lukijana en kykene selkäytimessäni oivaltamaan kuningasperheen erityislaatuisuutta, niin silti kuningattaren ja kirjastoauton kohtaaminen on jollakin tavalla kutkuttava. Kotoperäistä vertailukohtaa on kylläkin vaikea keksiä … ehkä mielikuva Björn Wahlroosista tai jostakin muusta äveriäästä henkilöstä odottamassa kirjastoautoa pysäkillä pari palautettavaa dekkaria kassissa …

Kuningatar, joka aiemmin on ollut velvollisuudentuntoinen hallitsija, hurahtaa kirjoihin. Ja pahasti. Lukeminen vie niin paljon aikaa, että se alkaa vaikuttaa hänen päivärutiineihinsa ja työtehtäviinsä – rakkaus kirjallisuuteen sammuttaa lopulta motivaation kuningattarelle kuuluviin edustustehtäviin. – Kirjoittaessaan kuningattaren lukuinnosta Bennett irvaileekin hovi-insituution kankealle toimintakulttuurille: kirjat ovat kuningattarelle tervetullutta eskapismia tyhjänpäiväisten seremonioiden ja pitkästyttävien virkatehtävien lomassa. Tosin tarkennettakoon: nuo tehtävät eivät tuntuneet kuningattaresta tyhjänpäiväiseltä ennen kuin hän alkoi tosissaan harrastaa kirjallisuutta. Kirjallisuus on siis vaarallista työmoraalin suhteen – mutta toisaalta ehkä positiivinen harrastus yksilön itsensä kannalta.

– – – – –

Bennettin teosta mainostetaan satiirina Englannin hovista ja lukemisen voimasta (ainakin kirjan takakannessa). Satiiri kirjassa on tosin melko kesyä, ehkä parempi olisi puhua huumorista. Mutta lukemisen voima kyllä on keskiössä, ja kirja sisältääkin paljon lukemisen luonteeseen liittyvää pohdiskelua. Lukeminen ja kirjallisuus ei ole aiemmin kuulunut kuningattaren ja hänen hovinsa arvohierarkiassa kovinkaan korkealle. Niinpä kun kuningatar asettaa lukemisen ensisijaiseksi elämässään, syntyy arvoristiriita. Hovielämän rutiinit järkkyvät – jopa kuningattaren koirat alkavat vihata kirjoja, sillä lukemisen takia niiden emännällä ei ole enää aikaa heitellä keppiä. Suurimman muutoksen kokee kuitenkin kuningatar itse: hallitsijana, syntyperänsä velvoittamana, hän on tottunut tekemään päätöksiä ja yleensäkin toteuttamaan asioita, siis luonteeltaan hän on tekijä ja toteuttaja. Mutta onko lukeminen tekemistä?

Hovin mielestä lukeminen ei ole tekemistä, ei ainakaan hyödyllistä, eikä oikeastaan kuningatarkaan niin ajattele. Lukeminen on jotain muuta. Kuningatar kutsuukin sitä yksinkertaiseksi nautinnoksi.  – Itse huomaan usein pohtivani lukemisen luonnetta ja oikeutusta omassa elämässäni lähinnä siksi, että käytettävissä oleva aika on rajallinen. Ollakseen puhtaasti nautinto lukemiseen kuitenkin liittyy melko lailla ponnisteluakin. Ja siihen kuluu uskomattoman paljon aikaa, mikä taas aiheuttaa sen, että jokin hyötyä tuottava tekeminen jää vähemmälle (ja tuottaessaan hyötyä tuo tekeminen myös lisäisi jossain määrin tyytyväisyyteni/onnellisuuteni määrää). Toisinaan lukeminen alkaa olla melkeinpä enemmän työtä kuin nautintoa, esimerkiksi syksyisin kotimaisen uutuusproosan sesonkikautena. Silloin sen mielekkyyyttä alkaa vakavasti epäillä.

Myös Bennettin kirjassa kuningattaren harrastuksen tuottamaan nautintoon ilmaantuu harmiakin tuottavia asioita, jotka lienevät tuttuja kirjallisuuden suurkuluttajille:

• Mitä suuremmaksi kasvaa kiinnostus kirjallisuuteen, sitä vähemmän lukija on kiinnostunut enää kaikesta muusta. (Tuttu tunne, erityisesti arjen rutiinien kohdalla ja ikävä kyllä myös sosiaalisissa suhteissa. Lukeminen eristää maailmasta.)

• Liian paljon kirjoja, liian vähän aikaa. (Kuningatarta surettaa erityisesti se, että hän kokee kirjallisuusherätyksensä vasta ”eläkeiässä”. Aika ei riitä kirjallisen sivistyksen kaikkien mustien aukkojen umpikuromiseen. Mutta valitettavan ohueksi kirjallinen sivistys jää silloinkin, vaikka lukisi lapsesta saakka ja koko ajan: kirjoja julkaistaan niin valtavat määrät.)

• Surumielisyys oman elämän arkisuuden takia. (Kuningatar kokee Lauren Bacallin elämäkertaa lukiessaan kateutta, sillä hänestä tuntuu, että Bacallille on jaettu elämässä paljon paremmat kortit kuin kuningattarelle itselleen.) 

Lopulta kuningatar alkaa kokea pelkän lukemisen riittämättömäksi. Itse asiassa lukijan rooli on nakertanut liikaakin hänen luontaista hallitsijapersoonaansa:

Ennen hän oli ollut itsevarma, määrätietoinen nainen, joka tiesi velvollisuutensa ja aikoi noudattaa niitä niin kauan kuin kykeni. Nyt hän aivan liian usein epäröi mitä pitäisi tehdä. Lukeminen ei ollut tekemistä, se siinä oli aina ollut vikana. Ja korkeasta iästään huolimatta hän oli yhä toiminnan ihminen.

Niinpä hän päättää ryhtyä kirjoittamaan. Kuningattaren mielestä lukija on melkein kuin katsoja, passiivinen vastaanottaja, mutta kirjoittaminen on tekemistä. Hän myöntää saaneensa lukemisesta paljon, mutta on aika ottaa seuraava askel, kehittyä lisää. – Tässä kohtaa esitin lukijana äänettömän vastalauseeni: kyllä lukijan roolikin on aktiivista toimintaa, sitä voisi kutsua jopa luovaksi prosessiksi, jota voisi verrata vaikkapa henkisiä toimintoja vaativaan työtehtävään. Ei kirjaa voi lukea pelkästään ”katsellen”.

Kirjan loppu on mainio, hieman yllätyksellinenkin.                                           

– – – – –

Siirtyminen lukijasta kirjoittajaksi on varmasti ajatus, jota moni lukija hellii mielessään – ja toteuttaakin, esimerkiksi pitämällä päiväkirjaa, sillä eihän kirjoittamisen tarvitse olla julkaisuun tähtäävää. Ja ehkä tuossa lukijan roolin passivoivassa vaikutuksessakin on perää: kirjallisuuden kautta tutustuu niin moniin vaihtoehtoisiin näkemyksiin elämästä (sama pätee tietenkin myös esimerkiksi elokuviin), että oman elämän valinnatkin alkavat hämärtyä.

Tosin se ei välttämättä ole huono asia: yksioikoinen määrätietoisuus tuntuu kovin ahtaalta näkemykseltä, vaikka voimaa siinä kieltämättä on.

Read Full Post »