Kirjailijoiden juhlavuosista on lukuisten menneeseen kurottavien puheiden ja kirjoitusten lisäksi konkreettista iloakin: vanhoista teoksista otetaan vihdoin uusia painoksia. Toki onhan tietysti oma fiiliksensä lukea kirjaston hyllystä poimittua vanhaa kirjaa, jonka sivut ovat vuosikymmenten aikana kuluneet monien lainaajien käsissä. Silloin tuntee jonkinlaista etäistä veljeyttä itselleen täysin tuntemattomien ihmisten kanssa: vaikka kirjaa ei olisi lainattu vähään aikaan, huokuu edellisen lukijan lämpö silti sivuilta – samankaltainen tunne syntyy silloin, kun talvella hiihtoreissulla löytää yleiseltä nuotiopaikalta hiipuvan hiilloksen, jonka jatkeeksi on mukavan vaivatonta sytyttää tuli uudelleen.
Vannoutuneet kierrätyksen kannattajakin kuitenkin varmasti myöntävät, että jos kirja on LIIAN sympaattiseksi selattu, ei lukukokemus enää tee oikeutta teokselle. – Tänä vuonna 19. syyskuuta tulee kuluneeksi 100 vuotta Mika Waltarin syntymästä, mikä onkin näkynyt paitsi moninaisten kirjallisuustapahtumien yhteydessä niin myös lukuisina uusintapainoksina. Niiden joukossa on yksi tämän kesän nautittavimmista lukukokemuksistani: Lähdin Istanbuliin (2008, ens. painos 1948, WSOY).
Kirja kertoo Mika Waltarin matkasta sodan runteleman Euroopan halki Istanbuliin loka-joulukuussa vuonna 1947 – matkan aikana käydään Istanbulin lisäksi mm. Pariisissa, Sveitsissä, Roomassa ja Venetsiassa. Matkakirja alkaa kuvailulla kaikkensa antaneesta kirjailijasta, joka tuotteliaan luomiskautensa päätyttyä on joutunut univaikeuksien takia sairaalahoitoon. Sairaalassa ollessaan Waltari saa ajatuksen lähteä Istanbuliin, keräämään aineistoa seuraavaa kirjaansa varten: uuteen kirjaan paneutumisen Waltari mainitsee hyväksi lääkkeeksi toipumisessa edellisen kirjoitusprosessin rasituksista. Ei kuulosta aivan nykyisten ”eroon burnoutista”-oppien mukaiselta toiminnalta, mutta selittänee osaltaan Waltarin tuotannon laajuutta.
Teos on jonkinlainen jatke Waltarin ensimmäiselle idän matkan kuvaukselle Yksinäisen miehen juna (1929), joka sijoittuu vuoteen 1929. Se kertoo eurooppalaista modernismia, matkaamisen romantiikkaa ja idän eksotiikkaa etsivästä kirkasotsaisesta nuorukaisesta. Matkojen välillä on 18 vuotta: sinä aikana Eurooppa on ajautunut järjettömään sotaan ja rampautunut pahasti – ja 21-vuotiaasta elämän janoa potevasta etsijästä on tullut keski-ikäinen, itseironinen, perheellinen ammattikirjailija. Lähdin Istanbuliin onkin enemmän kuin pelkkä kertomus aineistonkeruumatkasta: sitä voi lukea – hieman kliseisesti – keski-ikäistyvän miehen kaipuuna omaan nuoruuteen ja aikaan ennen sotaa; aikaan, jolloin niin Waltari itse kuin koko Eurooppakin oli vielä täynnä tulevaisuudenuskoa. Paljon ei kuitenkaan ole enää jäljellä: rauniot, materiaalipula, epävarmuus, suru, arvet – Waltari kohtaa matkallaan synkkyyttä ja kurjuutta, ja nuoruuden kiihkostakin on ainakin ensisilmäyksellä katsottuna vain rippeet jäljellä.
Lähdin Istanbuliin ei kuitenkaan ole pelkkää synkistelyä, päinvastoin: kerronnan pelastaa huumori, jolla Waltari maustaa havaintojaan kohtaamistaan ihmisistä ja sattumuksista – itseään säästämättä. Ja vaikka tullessaan esimerkiksi Pariisiin Waltari aluksi kokeekin pettymyksen huomatessaan sen muuttuneen kovasti nuoruusvuosista, onnistuu hän kuitenkin jonkin ajan kuluttua taas innostumaan ja nauttimaan kaupunkikokemuksestaan. – Alkumatkalla Waltarilla on mukana vaimonsa, jonka lähtöä matkalle hän perustelee viisumeita hakiessaan mm. taloudellisilla syillä. Omasta mielestään Waltari nimittäin kuluttaa rahaa vähemmän matkustaessaan vaimonsa kanssa. Näkemys saa lukijassa vahvistusta, kun vaimo lähtee kesken matkaa takaisin Suomeen. Yksin ollessaan Waltari mm. yltyy pelaamaan rulettia kasinolla Venetsiassa ja kustantaa uudet kengät italialaiselle nuorelle neidolle Roomassa. Yksinään matkaavan Waltarin moraali pitää kuitenkin tilanteet hallinnassa: uhkapeliin hän ei tuhlaa aivan kaikkia rahojaan, ja vaikka roomatar tarjoaisi lahjoituksille mielellään vastinetta, ilmoittaa Waltari tälle tulleensa sodassa impotentiksi, joten turha toivoa enempiä liiketoimia.
Tilanteisiin heittäytymisen aste erottaakin nämä kaksi matkakuvausta toisistaan. Nuori, elämää etsivä ja velvoitteista vapaa Waltari hakee romantiikkaa ja toteuttaakin sitä; keski-ikäinen Waltari taas tuntuu kyllä katselevan arvostavasti vieraiden maiden naiskauneutta ja hieman leikittelevän mielessään erilaisilla ajatuksilla, mutta pitäytyy kuitenkin sivustaseuraajan roolissaan (tai ainakin niin hän kokemuksistaan kertoo). Faktan ja fiktion suhde tässäkin kohdin jää epäselväksi ja kertojan luotettavuus arvoitukseksi. – Epäluuloista lukijanmieltäni järisyttää erityisesti Lähdin Istanbuliin -teoksen kohtaus, jossa Waltari kertoo Istanbulissa sijaitsevan Londra Bar -nimisen yökerhon emännästä. Kauniin kreikkalaisen naisen nimi on nimittäin Meri. Näin Waltari kertoo Merin esitelleen itsensä:
”Minun nimeni on Meri. Kun miehet sen ensimmäisen kerran kuulevat, niin he sanovat: Merikö? Mutta toisen kerran minut nähdessään he sanovat: Ah Meri. Ja kolmannella kerralla he eivät voi enää muuta kuin huokaista: Voi, voi, Meri!”
Meri tekee Waltariin niin suuren vaikutuksen, että vielä ennen lähtöään Istanbulista hän käy tervehtimässä tätä Londra Barissa, jossa nähtävästi on viettänyt aikaansa useampanakin iltana. Suorapuheinen ja kaunis Meri tuo minulle – ja varmasti monelle muullekin lukijalle – mielleyhtymän toiseen lähes samannimiseen kapakanpitäjään, Krokotiilinpyrstön emäntään Meritiin Sinuhe egyptiläisessä, joka esittäytyy Sinuhelle näin:
”Mikä on nimesi kaunotar?”
Hän vastasi matalalla äänellä ja sanoi: ”Nimeni on Merit eikä minua ole tapana puhutella kaunottareksi, kuten ujot pojat tekevät saadakseen aiheen ensimmäistä kertaa koskettaa kädellään tarjoilutytön kupeita. Toivon, että muistat sen, jos joskus uudelleen kunnioitat käynnilläsi taloamme, lääkäri Sinuhe, Sinä, joka olet yksinäinen.”
Hmmm… – Onkohan Meri edes oikeasti olemassa? Vai alkavatko Waltarin teosten henkilöhahmot jo sekoittua häntä ympäröivään todellisuuteen? Joka tapauksessa Londra Bariin Waltari palaa vielä vuosia myöhemmin, vuonna 1968, käydessään taas Istanbulissa. Londra Barin nimi tosin on vaihtunut, siitä on tullut Folies Bergere. Emäntä on kuitenkin sama, mikä Waltarin mukaan (reportaasi tästä matkasta julkaistu alun perin Suomen Kuvalehdessä 1968, löytyy teoksesta Matkakertomuksia, 1988, WSOY) ”todistaa hänessä rautaista terveyttä ja kuparilla vuorattua vatsalaukkua”. Sellainen olisi voinut olla Meritinkin tulevaisuus – ikääntyä tyylikkäästi Krokotiilinpyrstön ja sen asiakaskunnan mukana – mutta kohtalo ja Sinuhen hulluudeksi kasvava jääräpäisyys päätti toisin. – Taas kerran Waltaria lukiessani ajatus palaa Sinuhe egyptiläiseen: mutta miksi niin on, sitä en osaa varmasti sanoa. Ehkä hänen pääteoksensa kokoaa jollakin tavoin uran alkuvaiheen aiheita ja teemoja – ja toisaalta useissa myöhemmissä teoksissa näkyy sen vaikutus, varjo. Tai sitten Sinuhe yksinkertaisesti on jättänyt minuun lukijana niin voimakkaan jäljen, että en osaa nähdä Waltarin muuta tuotantoa vertaamatta sitä tietoisesti+alitajuisesti Sinuheen.
Tietysti mielleyhtymään voi vaikuttaa myös kerronta: Waltari käyttäää vahvaa minä-kertojaa niin matkakertomuksissaan kuin monissa romaaneissaankin. Ja kyllä Waltari varmasti sijoittaa minä-kertojiensa suuhun paljon omia ajatuksiaankin, esimerkiksi Sinuhen syvämietteiset pohdinnot voivat yleispätevyydessään kuvata niin muinaista Egyptiä kuin nykyaikaakin. Lähdin Istanbuliin -teos keskittyy enemmän ihmiskuvauksiin ja erilaisten sattumusten havainnointiin, mutta kyllä kertoja silloin tällöin luo laajempiakin ihmiselämää koskevia katsauksia. Erityisen tuoreelta vaikuttaa pohdiskelu työtehosta ja elämänlaadusta, jota Waltari miettii katsellessaan Istanbulin käsityöläisten verkkaista elämänrytmiä, joka ehkä ulkoisesti näyttää tehottomalta mutta joka ei toisaalta stressaakaan:
Ruotsi on työtehon ja teknillisen edistyksen johtavia maita Euroopassa, mutta tuloksena on tuskaneuroosin hallitseva asema 40-luvun nuoren kirjailijapolven aiheiden valinnassa. Jo kysymys siitä, että vapaa-aikojen vietosta on tullut sosiaalinen ongelma, johon keksitään erilaisia ratkaisuja, osoittaa, että joko ihmisessä tai järjestelmässä on jotakin vikaa. Kuta määräävämmin yhteiskunta suhtautuu ihmisen työhön ja vapaa-aikojen viettoon, sitä yksitoikkoisemmaksi muuttuu elämä ja sitä enemmän lähestymme kaikesta yksilöllisestä vastuusta vapaan laumaihmisen ihannetta.
Näin kirjoittaa Mika Waltari 60 vuotta sitten – lainauksen pääpointti sopisi erittäin hyvin monen nyky-yhteiskunnan kiihkeää tahtia arvostelevan yhteiskuntatieteilijänkin suuhun. Työtehokkuus ja elintaso lisääntyvät, mutta onnellisuus ei kuitenkaan lisäänny samaa vauhtia, päinvastoin. Kuitenkin lainauksessa näkyy myös asenneilmapiirin muutos: 60 vuotta sitten vapaa-aika tuotti ihmisille päänvaivaa, koska siihen ei ollut totuttu. Waltari ajatteleekin parannuskeinon löytyvän hitaammasta työtahdista, jolloin vapaa-aikaa olisi vähemmän eikä työkään stressaisi. Nykyisin kuitenkin suurempi ongelma on se, että työteho lisääntyy, mutta vapaa-aika ei: jatkuvan kasvun ihanne syö työtehokkuuden suoman edun – kiinnostavasti aihetta ruotii mm. Osmo Soininvaara kirjassaan Vauraus ja aika (Teos, 2007). Joka tapauksessa syy ongelmiin on sama, länsimaisen kulttuurin vaalima tehokkuusajattelu.
Molemmat matkakertomukset, niin Yksinäisen miehen juna kuin Lähdin Istanbuliin, saavat onnellisen lopun. Kun nuori Waltari palaa matkaltaan, hän on onnellinen huomatessaan, että itse asiassa Helsinki on kaikista hänen näkemistään kaupungeista modernein. Ja kun keski-ikäinen Waltari palaa matkaltaan, hän on onnellinen siitä, että pääsee kotiin (loppumatkassa tulee odottamattomia esteitä, joten paluu viivästyy).
Saat kyllä nämä Waltarin matkakirjat kuulostamaan kovin kiinnostavilta.
Erityisesti tuo Lähdin Istanbuliin on hyvä matkakuvaus ja ajankuva – ja kertojan tyylissä on sekä rehtiyttä että komiikkaa, mikä tekee siitä antoisan ja jopa mukaansatempaavan luettavan. Yleensä en matkakirjoja lue kovin nopeasti, mutta tämä oli sellainen ”parin illan juttu”.
Yksinäisen miehen juna on vielä nuoren kirjailijan kirjoittama; Waltari pyrkii siinä muuhunkin kuin vain matkakertomukseen – jo nimi kertoo jonkinlaisesta romantisoidusta näkökulmasta. Lähdin Istanbuliin on taas nimenäkin enemmän jonkinlainen paljas toteamus. – Mutta Yksinäisen miehen juna oli mukava lukea täydennykseksi – joskus nuorena sitä tuli luettua, mutta en silloin muistaakseni ollut kovin innostunut. Voi johtua siitä, että minua matkakärpänen on purrut vasta aikuisiällä.
Waltari on minulla jäänyt vähälle lukemiselle, mutta syksyksi on valmisteltava Waltariin liittyvä vinkkaus, jonka rajausta juuri pohdiskelen.
Kiitos tästä, kerrassaan innostava ja inspiroiva kirjoitus! En ole pitkään aikaan lukenut mitään Waltaria, mutta juttusi herätti oikein ikävän hänen kirjoihinsa. Lähdin Istanbuliin on lukematta kokonaan, mutta voisin kyllä ensin kerrata Yksinäisen miehen junan… Hyviä kirjoja talven nojatuolimatkoihin.
Itse olen näin juhlavuoden kunniaksi lueskellut Waltarin matkakertomusten lisäksi hänen pienoisromaanejaan ja näytelmiään. Niihin ei silloin nuorempana tullut tartuttua, historialliset romaanit kyllä kiinnostivat.
Waltarin ulkomaanmatkoihin antaa yhden näkökulman Musa Silverin, joka toimi Suomen Milanon konsulina, muistelmakirja ”Matka muistoihini”. Luin siitä pari vuotta sitten Waltaria koskevan osan ja käsittääkseni Silver kertoo myös tästä reissusta. Ainakin hän kertoo miten vaimo jätti Waltarin yksin keskelle Eurooppaa ja Silver hoiti kirjailijan lopulta parantolaan toipumaan kotimatkakuntoon ;)
En ole tuohon Silverin kirjaan tutustunut, mutta Suomen kuvalehdessä on julkaistu artikkeli Kammion aika (34/2007), jossa viitataan tuohon Silverinkin muistelemaan Italian reissuun. Kyse ei ole siis tästä vuoden 1947 matkasta, vaan myöhemmästä, 1953 tapahtuneesta matkasta.
– Artikkelin mukaan Waltari alkoi 50-luvulla sekoilla pahemman kerran: vuoden 1950 Pariisin-matkalla hän yksinkertaisesti katosi – lähti Espanjaan etruskien jäljille ja jätti muun seurueen noin vain. Ja vuonna 53 Waltarin ollessa aamukävelyllä torilla Milanossa, hänen käteensä leijaili sulka: hän piti sitä jonkinlaisena merkkinä tai symbolina ja romahti täysin henkisesti. Niinpä joutui viettämään Italiassa kuukauden parantolassa.
Pari vuotta tuon jälkeen ilmestyi Turms, kuolematon, jota työstämässä Waltari oli Italiassa. Sen syntyvaiheisiin viitataan pienoisromaanissa Koiranheisipuu. Hieman samalla tavalla kuin Neljä päivänlaskua liittyy Sinuhe egyptiläiseen. – Hyviä ”lisiä”lukukokemuksiin – ja kiinnostavia silmäyksiä kirjailijantyöhön – kaikille Waltarista kiinnostuneille.
Neljä päivänlaskua olen lukenut, mutta tuo Koiranheisipuu on jäänyt väliin. Pitää lisätä lukulistalle :)
Löysin tämän Waltari-kirjan tänään Lauttasaaren Emmaukselta, ja luen sitä parhaillaan. Kiitos hienosta tiivistelmästä, joka tuo lukemiseen lisää iloa.