Leena Krohnin romaanissa Valeikkuna (2009, Teos) esitellään kammioonsa vetäytynyt erikoinen päähenkilö, joka pitää kelluntatankistaan käsin filosofin vastaanottoa. Romaanissa häntä kutsutaan valefilosofiksi: filosofian opinnot ovat jääneet kesken eikä hänen vastaanottonsa filosofinen anti ole useinkaan kovin perusteltua. Itse asiassa romaanin valefilosofia voisi kutsua jopa huonoksi filosofiksi, ainakin filosofisen praktiikan pitämisen näkökulmasta. Sen hän myöntää itsekin:
Minulla ei ole metodia, sillä kaikki metodit ovat turhia tai jopa vahingollisia, kun ihmiset kohtaavat. Gaard tosin väittää, että kyllä minullakin on metodi, itse en vain ymmärrä sitä. Tunnustan myös, että olen unohtanut suurimman osan niiden kurssien sisällöistä, jotka aikoinani suoritin. Sokraattinen dialogikaan ei tahdo minulta onnistua. Jos esitän kysymyksiä, en vaadi vastauksia. Jos saan vastauksia, en aina tiedä, miten jatkaa niistä.
Silti tätä valefilosofin vastaanottoa tuskin voi pitää samankaltaisena petkutuksena kuin viime viikolla laajasti uutisoitua valelääkärin tapausta: nuori mies toimi suunnilleen vuoden osastolääkärinä Karkkilassa ilman minkäänlaista alan koulutusta. Lääkärin ammatin harjoittamiseen on tiukat pätevyysvaatimukset, mutta filosofiksi kaiketi voi kutsua itseään kuka tahansa. – Leena Krohnin Valeikkuna ei ole mikään seikkaperäinen esitys filosofin työskentelystä, koska romaani keskittyy lähinnä päähenkilön omaan sisäiseen maailmaan ja yleensäkin maailmasta vetäytymisen tematiikkaan. Kelluntatankilla vierailevat asiakkaat ongelmineen herättävät kuitenkin paljon ajatuksia filosofisen praktiikan mahdollisuuksista ja samalla problematiikasta, vaikka valefilosofi ei työtänsä oikein kunnialla hoidakaan – tietojen ja taitojen puutteen lisäksi hän kärsii narkolepsiasta eli nukahtelee helposti kuunnellessaan asiakkaitaan …
Aivan tyhjästä Krohn ei ole päähenkilönsä ammattia kehitellyt, sillä Suomessakin on muutamia filosofin vastaanottoa pitäviä henkilöitä: netistä löytyy ainakin Antti Mattilan, Elli Arivaaran ja Ville-Matti Vilkan vastaanottojen yhteystiedot sekä samalla muutakin infoa aiheesta. Monet suomalaisista praktisen filosofian harjoittajista ovat myös psykoterapeutteja – filosofinen keskustelu voidaan ottaa mukaan silloin, kun tarvitaan erilaista näkökulmaa asiakkaan ongelmaan. Esimerkiksi parisuhdekriisi tai työuupumus voivat olla tilanteita, joissa ratkaisua kannattaisikin ehkä hakea omien arvojen, tunteiden ja elämänvalintojen laajemmasta pohdiskelusta.
Kynnystä filosofin vastaanotolle nostaa raha. Esimerkiksi Elli Arivaara veloittaa yhdestä tunnista 65 euroa (ensimmäinen kerta 70 euroa) ja Ville-Matti Vilkka 50-65 euroa paikkakunnasta riippuen (Hämeenlinnassa halvempaa kuin Lahdessa tai Tampereella). Suunnilleen saman verran maksaa yleensä psykoterapeutin vastaanottokin. Käytännössä psykoterapian saa paljon halvemmalla, sillä se kuuluu Kela-korvauksen piiriin. Kelan sivujen mukaan enimmäiskorvaus on psykoterapiassa erityistasolla 37 e, vaativalla erityistasolla 45,41 e tunnilta. En tunne käytäntöjä, mutta voisi kuvitella, että omavastuuosuus psykoterapiassa voisi olla siis halvimmillaan 15-20 euroa tunti.
Filosofin vastaanotosta tuskin saa Kela-korvausta, sillä ensinhän pitäisi saada lääkäriltä lähete: ”Muuten melko vireällä 36-vuotiaalla miehellä on ongelmia löytää työstään mielekkyyttä (burnoutis duunicus dasein). Hänellä on myös taipumusta pessimistiseen elämänasenteeseen (croonikus laifsaks eksistentialistum). Hoidoksi keskusteluja filosofin kanssa, annostus 1 tunti kahdessa viikossa, kolmen kuukauden ajan.” Eipä taida tuollaista lappua työterveyslääkäriltäni saada – ja vaikka saisikin, niin tuskin sitä Kelassa hyväksyttäisiin.
Ainakin minun kukkarolleni mieluisampi vaihtoehto on turvautua ”valefilosofeihin” eli soittaa jollekin tutulle ja lähteä puntaroimaan tuopin ääreen elämän peruskysymyksiä – sellainen maksaa anniskelupaikasta, kellonajasta ja janosta riippuen noin 3-8 euroa tunnilta. Pienempiin pulmiin riittänee kahvilassa käynti: jo vitosella saa kahvin, pullan ja santsikupin sekä yli puoli tuntia jutustelua.
Vaikka itse en elämänfilosofisissa pulmatilanteissa hakeutuisikaan filosofin vastaanotolle, en suinkaan väheksy sellaista palvelua tarjoavien ammattifilosofien tarvetta. Laajastakaan ystäväpiiristä ei välttämättä löydy apuja syvällisten peruskysymysten pohtimiseen – tai sitten ei halua syystä tai toisesta omien tuttujen kanssa liian vakavista aiheista puhua. Myös kulttuurinen muutos on lisännyt filosofien tarvetta: ennen luontevin ammattiauttaja kriisitilanteissa oli pappi, mutta nykyisessä tilanteessa uskonnolliset arvot ja vastaukset hyvän elämän kysymyksiin eivät varmastikaan kaikkia tyydytä.
Kaikkiin pulmiin (jos mihinkään …) filosofikaan ei löydä tyydyttäviä ratkaisuja. Etenkin perustavanlaatuisiin kysymyksiin hyvän elämän rakennusaineista ja elämän tarkoituksesta filosofilla on kyllä paljon sanottavaa, mutta jokainen ymmärtää, että mitään valmiita vastauksia niihin ei ole. Silti keskustelu saattaa tarjota apuvälineitä omaan ajatteluun ja oman tilanteen analysoimiseen, selkiyttää omia näkemyksiä ja päämääriä. – Itse kuvittelisin haastavimmaksi asiakkaaksi sellaisen, joka kokee elämänsä niin ahdistavaksi ja merkityksettömäksi, että ei halua enää elää. Juuri tällainen itsemurhakandidaatti saapuu Krohnin romaanissa valefilosofin vastaanotolle:
Nuori mies työntyi kelluntatankkiini ja tervehtimättä, ensimmäisiksi sanoikseen, huomautti: – Aion lähipäivinä tappaa itseni, luultavasti jo huomenna. Minulla on oikeus päättää omasta elämästäni ja kuolemastani.
Siinäpä sain muistutuksen omasta synkkämielisestä nuoruudestani.
– Saanko kysyä, onko sinulla jokin tietty ja pakottava syy olla jatkamatta elämääsi?
– Sanotaanko näin: itse elämä on se syy, hän sanoi. – Olemassaolossa ei ole mitään mieltä. Ja minun elämäni on minun.
Ja kun valefilosofi pyytää miestä tarkentamaan näkemystään, tämä perustelee:
– Rationaalinen, itse valittu kuolema on jokaisen oikeus. Ei ihmistä pidä vaatia jatkamaan hänelle itselleen merkityksettömäksi käynyttä elämää vain toisten ihmisten emotionaalisten, sosiaalisten tai taloudellisten pyyteiden tyydyttämiseksi.
Tavallaan valefilosofin asiakas osuu filosofian ytimeen: kysymys itsemurhan oikeutuksesta/oikeutuksettomuudesta on problemaattinen, koska se haastaa pohtimaan etiikkaa, yksilön vapautta, vastuuta ja velvollisuuksia yhteisön jäsenenä, rationaalisen toimijan käsitettä, muuttuvaa/pysyvää minuutta, onnellisuutta ja kärsimystä, elämän mielekkyyttä ja tarkoitusta jne. – Albert Camus on sanonut, että on olemassa vain yksi filosofinen ongelma, itsemurha. Tärkeintä ja ensisijaisinta on siis ratkaista, onko elämä elämisen arvoinen – sen jälkeen voi pohdiskella vähäpätöisempiä asioita.
Valefilosofin vastaanotolle saapuvan miehen näkemyksessä erikoista on rationaalisuuden korostaminen. Onko itsemurhaa suunnitteleva, elämän mielekkyyden kadottanut henkilö rationaalinen, järkevä päätöksentekijä? Syynä itsetuhoisuuteen voi olla horjuva mielenterveys, esim. vakava masennus, tai ikävien vastoinkäymisten aiheuttama elämänhalun menettäminen. Myös esimerkiksi nuorten alttius itsemurhaan on huomioitava: nuori voi pitää itseään rationaalisena, mutta onko 15-30-vuotiaalla todella riittävästi perspektiiviä ( = ”kilometrejä alla”) arvioida elämän arvokkuutta kokonaisuutena? Onko edes viisikymppisellä? Kuusikymppisellä? – Ikinähän ei voi tietää, mitä seuraavat viisi tai kymmenen vuotta tuovat tullessaan.
Ongelmia itsemurha-kysymyksen suhteen filosofin vastaanotolla tuottanee myös filosofin ammattietiikka. Esimerkiksi lääkärin, psykoterapeutin, papin, poliisin, opettajan jne. tehtävä ja velvollisuuskin on puhua itsemurhakandidaatille järkeä ja yrittää kääntää tämän ajatukset pois itsetuhoisista mietteistä. Mutta mitä tekee filosofi? Periaatteessahan filosofian luonteeseen kuuluu, että yksilön omaa auktoriteettivapaata ajattelua tulee kunnioittaa – filosofin vastaanottoa pitävän henkilön tehtävä ei ole ”parantaa” asiakastaan, vaan ainoastaan antaa tälle uusia näkökulmia ja osoittaa ristiriitaisuuksia tämän ajattelussa. – Jos filosofi tulkitsee asiakkaansa kärsivän esimerkiksi masennuksesta, niin pitääkö hänen suositella hoitoon hakeutumista? Tavallaanhan on liian helppo ratkaisu todeta kaikki negatiiviset ajatukset ”mielihäiriöiksi”: on masentuneellakin ihmisellä oikeus tuoda mietteensä elämästä julki ja tulla hyväksytyksi elämänfilosofisen keskustelun osapuolena. Toisaalta, jos filosofi ei hoitoa suosittele ja henkilö masennuksensa takia tappaa itsensä, voiko filosofi välttyä itsesyytöksiltä?
Valefilosofin vastaanotolle saapunut itsemurhakandidaatti herättää tapauksena paljon kysymyksiä, mutta valitettavasti Leena Krohnin romaanissa tilanne jää ratkaisemattomaksi: narkolepsiaa poteva valefilosofi nukahtaa kesken asiakkaansa selostuksen, eikä itsemurhakandidaatti enää ole paikalla, kun hän herää…
———————
Lisätietoa filosofin vastaanoton periaatteista Arto Tukiaisen artikkelissa Filosofia terapiana? Alustavia huomioita filosofian ja psykoterapian suhteesta
Hauskoja nuo tautimääritelmäsi. Kiinnostava kirjoitus ja ennen kaikkea: vaativia kysymyksiä. Niitä joutuu yksi jos toinenkin pohdiskelemaan (Kriittisellä korkeakoululla on paraikaa menossa ensimmäinen filosofisen praktiikan koulutusohjelma).
Itsellänikään ei ole tapana hakeutua ongelmineni ammattilaisten pariin, vaan juttelen niistä tavallisesti kavereideni kanssa. Joskus vastaan saattaa kuitenkin tulla niin kipeitä ja henkilökohtaisia juttuja, että ne tuntuvat häpeällisiltä, eikä niistä puhu niille, joille on pieninkin tarve pitää yllä jonkinlaista fasadia. Tällaisissa tapauksissa ulkopuolinen keskusteluapu saattaa olla tarpeen. Ehkä jonkun ihmissuhteet voivat olla muutenkin sellaisella tolalla, ettei keskustelukumppaneita tuttavapiiristä oikein löydy. Tuttaviin ei esimerkiksi ole luotaminen, tai sitten näistä ei ole näkökulmanvaihtajiksi liiallisen samanmielisyyden tai kohteliaan myöntelemisen vuoksi.
Kävin katsomassa tuon mainitsemasi koulutusohjelman infon. Siinä kerrotaan koulutuksen ammentavan paljon antiikin filosofiasta, mikä varmaankin on järkevää: Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen elämänfilosofiset pohdiskelut ovat käytännönläheisiä ja yleistajuisia. Samankaltaista tyyliä lienee käytettävä asiakastapaamisissa, sillä modernin filosofian teoreettisten käsitteiden käyttö pudottaa asiaan vihkiytymättömän (ja usein asiaan hieman vihkiytyneenkin …) nopeasti kärryiltä.
Sokraattinen dialogi ryhmäkeskusteluna on hyvä metodi: sellaista voisi viljellä laajemminkin. Pienet käytännönläheiset filosofia-piirit (joissa ei saisi käyttää filosofian terminologiaa, vaan olisi lähestyttävä ongelmia jokaisen ryhmäläisen kokemuksista käsin) voisi olla ihan toimiva idea vaikkapa nykyisin hyvin suosittujen lukupiirien rinnalle.
– Ja totta tuo, mitä sanot ongelmien puimisesta kavereiden kanssa. Omat ongelmani ovat sen verran vähäpätöisiä (onneksi) että niistä kehtaa keskustella tuttujen kanssa. Kaikilla tilanne ei ole yhtä onnekas.
Ainakin silloin vuosina käsi ja käpy, jolloin opiskelin teoreettista filosofiaa, korostettiin kovasti, ettei filosofiaa opiskellen tulla filosofiksi vaan filosofian tutkijaksi. Jossain illanvietossa muistan meidän puntaroineen pitkällisesti sitäkin, voiko ihmistä sanoa filosofiksi ennen hänen kuolemaansa – analogisena sille, voiko ihmistä sanoa onnelliseksi ennen kuin elämän kokonaiskuva on ehtinyt piirtyä. Muistan pöyristyneeni hurjasti, kun toisten alojen opiskelijat esittelivät sitten sinne sun tänne itse filosofina, ihan samalla lailla kuin sosiologian opiskelijoita tituleerataan sosiologeiksi jne. Tuntui melkoiselta pyhäinhäväistykseltä! :)
Nyt kun opiskelen terveydenhuoltoalan nimikesuojattua ammattia, olen usein miettinyt tuota arkuutta kutsua ketään filosofiksi. Tai ainakaan sallia kenenkään kutsua itseä sellaiseksi. Ja sitä, mitä oikeastaan tarkoittaa, että jos läpäisen nykyisen koulutukseni, olen nimikesuojatussa ammatissa ja määriteltävissä tuolla ammattinimikkeellä – kun oikeastaan ammatti-identiteettini taitaa kuitenkin määrittyä paljon enemmän noiden aiempien kehollisuuden filosofian opintojen pohjalta, olkoonkin että saatan onnistua selkeyttämään jonkun elämää sillä, mitä käsilläni teen…
Kuulostaapa kiinnostavalta tuo Krohnin kirja. Tai no, mikäpä hänen kirjansa ei kuulostaisi.
Veloena:
Hyvä huomio. Kun tuota nimikesuojakysymystä ajattelee, tuntuu oikeastaan paremmalta, ettei sitä filosofin kohdalla ole. Ehkä ”filosofius” ei ole pelkkä tutkintonimikkeestä riippuva asia – sellainen määritelmähän sotisi jo itse filosofian luonnetta ja henkeä vastaan.
Aina välillä joku innokas opettaja nousee vaatimaan opettaja-nimikkeelle nimikesuojaa. – Omasta mielestäni on omituista, jos opettajan työssä toimiva henkilö ei voi kutsua itseään opettajaksi, vaikka olisikin muodollisesti epäpätevä. Hyvään opettajuuteen vaikuttaa niin paljon persoonakysymykset, ei pelkkä koulutus.
Terveydenhuoltohenkilökunnan nimikesuoja taas on ihan eri asia ja tarpeellista, siinä on ihmishengistä kyse.
Mielenkiintoinen näkökulma tähän teokseen, josta itselläni nousi muita kohtia keskeisemmiksi, mutta sehän on kirjallisuuden tarkoituskin. Tuo ei tullut mieleeni niinkään, että FM voi myös pitää oikeata vastaanottoakin, koska koin että kirjassa kuvattiin valefilosofia.
Leena Krohnin teokset ovat merkinneet, ja nostavat aina uusia merkitysmaailmoja. Pidän häntä eräänä / yhtenä tärkeimmistä ja rakkaimmista suomalaisista kirjalijoista.
Olen lukenut hänen jokaisen teoksensa, ja ne ovat majoittuneet kirjahyllyyni epätavallisen tavallisesti luokseni: ensimmäisen teoksen sain 1980-luvun alkupuolella erääältä ystävältäni enkä käsittänyt silloin kuinka pitkän elämän hänen teostensa kanssa.
Krohinin kirjoja lukiessa minulle tapahtuu se, että ensilukemalla avautuu yksi ikkuna ja ikkunoita aukeaa aina vaan lisää, jos jatkaa suhdettaan niihin. Ennenkaikkea olen aina häikäistynyt hänen mielikuvituksena pituudesta, ja mihin asti se venyykään. Ja olen hyvin paljon samaa mieltä siitä, että mielikuvitus on eräs henkisen kehityksen tärkeimpiä lahjoja.
Omassa lukukokemuksessanikin ehkä nousi enemmän esiin ajatukset sivullisuuden ja keinotodellisuuden teemoista, päähenkilön todellisuuspako ja yleensäkin maailman kokeminen. – Tuo filosofian vastaanotto -näkökulma tuntui vain hyvältä tavalta kirjoittaa romaanista.
Leena Krohn on minunkin suosikkejani. Tosin tunnustan, että en ole silti lukenut hänen 70-80-luvun tuotantoaan (paitsi Tainaronin). Usein käy niin, että vaikka innostun jostakin kirjailijasta, en hanki käsiini hänen aiempia teoksiaan vaikka yritänkin lukea kaikki seuraavat. Niin varmaan tekee moni muukin lukija. – Ja silti tuo jokasyksyinen kirjasato ei välttämättä ole sen parempi, päinvastoin: fiksumpaa olisi ehkä lukea hyviksi havaitsemiensa kirjailijoiden vanhoja teoksia kuin kokeilla aina uutta.
Siinä tuppaa käymään sillätavalla, että jotkut kirjailijat / kirjat eivät kulje ohi vaan niiden kirjat alkavat miltei elää omaa elämäänsä kirjahyllyssä, ja kun ne ovat vuosia olleet matkassa mukana ja niiden kanssa on jakanut monia hetkiä, niin eihän niistä enää erota kuin kuolema, jos sekään.
Mutta kyllä sitä näitä uusiakin vielä päästä kotiinsa asumaan, vaikka nekin ovat jonkun ajan kuluttua vanhoja. Parasta on kai se että löytää omansa, ne joihin kiintyy pitkäksi aikaa ja joiden kanssa vietetty aika on antoisaa.
Sitähän varten armoitetut kirjailijat meille tätä lukemista tekevät, toivottavasti.
Moi
Olen eri mieltä kuin Camus. Ei itsemurha ole erityisen filosofinen kysymys. Se on pikemminkin aika käytännöllinen: jaksaisinko kuitenkin vielä tämän päivän vaiko enkö jaksaisi?
En ole käynyt vastaanotolla, saati pitänyt sellaista, mutta itsemurhan väläyttelijöitä olen tuntenut, eikä kukaan heistä ole vielä päätynyt itsemurhaan, vaikka monet muut ovat, sellaiset, jotka eivät ole puhuneet aiheesta kenellekään. Puhe edellyttää yleensä kuitenkin jotain kipinää.
Selvä rationaalisuuskorostus saattaa olla itsemurhaa aikovilla pikemminkin tyypillistä kuin poikkeus.
Eli jos joku sanoo, että harkitsee itsemurhaa, hän luultavasti on rohkaisun tarpeessa. Mikä tahansa lässytys voi kelvata, mutta voihan asian ottaa vakavastikin
— niin, voithan sä tosiaan ripustautua kattoon, mutta sä ehdit hyvin tehdä sen myöhemminkin, vaikka kuukauden tai vuoden päästä, ja on mahdollista, että siinä ajassa sun tilanteesi on jo parempi, ja sä voit sitten taas jatkaa elämää. Se vaatii tietysti naurettavan paljon työtä, eikä se ole helppoa, mutta voi olla, että sä pystyt vielä joskus nauttimaan jostain, ja ehkä sen vuoksi kannattaa yrittää.
— mä olen vaan miettinyt sitä, että itsemurha ei ehkä oikein kuulu mun imagoon, vai kuuluuko, miten sä näet mut?
— niin, en mä sun imagosta tiedä, mutta mun imagoon ei kuulu, että sä teet itsemurhan
— no just, miten se sun imagoon liittyy?
— no kato kaikki tietää että sä oot mun kaveri, mä joudun huonoon valoon, ei kun älä oo niin tosissas…
Tuo on varmaankin totta: itsemurhakandidaatti joka puhuu aiheesta, ei vielä ole täysin ”menetetty” tapaus. Toista maata ovat ne Kainuun (maakunta on tässä kohdin vain esimerkinomainen, luo mielikuvaa) hiljaiset miehet, jotka saunanlämmitysreissullaan poikkeavat liiteriin ja sitä kautta tästä maailmasta.
– Tuo perustelusi elämän jatkamisen puolesta on niin hyvä, että voisi kuvitella sen vetoavan nimenomaan rationaaliseen henkilöön. Sen paikkansapitävyyttä kun on vaikea kumota: kannattaa vielä katsoa, kaikkia kortteja tuskin on jaettu. Pelin voi lopettaa myöhemminkin.
Tietysti ongelmaksi voi koitua se, että saman perustelun teho sitten vuoden päästä – jos tilanne toistuu – ei ole enää niin vakuuttava. Vaikka toki vuodessa ehtii tapahtua paljon, positiivistakin.
Moi
Mä taas ajattelin, että se argumentti on ikuinen. Sen voisi esittää tuollaiselle rationalistiselle itsemurhaa pohtivalle potilaalle vaikka kuukauden välein. (rahat pois vaan)
Toinen juttu on se, että mitä sitten konkreettisesti kannattaisi kunkin potilaan tehdä tai pikemminkin jättää tekemättä, jotta elämän mielekkyys yleensä tai aivojen välittäjäaineiden tuotanto erityisesti palautuisivat jollain kohtuullisella aikavälillä.
Se onkin haastava kysymys vastaanottoa pitävälle filosofille. Todennäköisesti aika moni vastaus kuulostaisi tyhjältä puheelta kenen tahansa fiksun asiakkaan korvissa.
– Periaatteessa nostaisin hattua filosofille, joka antaisi ratkaisuehdotukseksi jonkin radikaalin ”jätä kaikki, hylkää entinen elämäsi – perheesi, ystäväsi, sukulaisesi, elämäntapasi, tavarasi, työsi, harrastuksesi etc. – ja luo itsesi uudelleen”-tyylisen vastauksen. Se ei olisi välttämättä kovinkaan toimiva idea käytännössä toteutettuna, mutta ainakin se herättäisi ajattelemaan paljon paremmin kuin jokin ”kultainen keskitie”-puhe.
Se olisi upea vastaus. Ja uskalias. Voisikohan noita yhdistää: ensimmäisellä vastaanotolla ”Tapa itsesi vasta kuukauden tai vuoden päästä, jos se on sitten vielä tarpeen” ja toisella ”Jätä kaikki, elävänä.” No niin. Ei muuta kuin vastaanotto pystyyn.