Unen maa

Joskus minulla oli kirjan ostettuani tapana kirjoittaa sen alkulehdelle jokin  ohikiitävä ajatus tai vaikkapa lyhyen selailun perusteella valittu sitaatti kyseisestä teoksesta. Kirjaston poistomyynnistä ostamaani antologiaan Idän ja lännen runot (toim. ja suom. Anselm Hollo ja Markku Lahtela, 1963, Wellin+Göös) olen tuhrannut seuraavasti:

Syys -97

Hollo olisi ollut
syyskuussa Hesassa
keikalla, mutta me
aktivoiduimme
vasta kirjaston
poistomyyntiin …

Ostos ei ollut hassumpi, ja samalla mukaan tarttui myös Hollon oma kokoelma Trobar: löytää (johon sukkeluuksiani joka paikkaan innokkaasti puhkuen olen kirjoittanut lisäyksen: Ja me löysimme …). Lukiessani kotona Hollon ja Lahtelan kokoelmaa teinkin löydön: sivulla 83 oli täysin tuntemattoman ukrainalaisen runoilijan Semjon Kirsanovin runo, joka kuitenkin on minulle – ja varmasti monelle muullekin – hyvin tuttu aivan toisesta yhteydestä:

Mutta minä lähden
taivaanrannan taa.
Ja sinä lähdet
taivaanrannan taa.

Mutta sinä menet taivaanrannan taakse
kuin päivä.
Minä taivaanrannan taakse
kuin varjo
kun päivä on mennyt pois
dyyneille.

Pekka Streng esittää Markku Lahtelan suomentamasta runosta säveltämänsä laulun vuonna 1972 julkaistulla Kesämaa-levyllään (Love Records). Lauluun sisältyy henkilökohtaista tragiikkaa, sillä syöpää nuoresta saakka sairastanut Streng tiesi toista levyään (ensimmäinen oli kaksi vuotta aiemmin julkaistu Magneettimiehen kuolema) tehdessään sen mahdollisesti jäävän hänen viimeisekseen. Niin se jäikin –  Streng kuoli huhtikuussa 1975, hieman alle 27-vuotiaana. – Todennäköisesti Pekka Streng on löytänyt runon Mutta minä lähden juuri tästä Hollon ja Lahtelan toimittamasta teoksesta, sillä Kirsanovin tuotannon laajuudesta huolimatta  en ole löytänyt häneltä muita suomennettuja runoja. Tästä vakuuttuneena olenkin lueskellut Idän ja lännen runot –antologian tekstejä pohtien samalla, mikä muu nuorta muusikkoa olisi niissä voinut kiinnostaa. Beat-sukupolvi Atlantin takaa? Jevgeni Vinokurovin ironinen runon alkusäe: Satakieli oli töissä lehvistössä … ? Vai Andrej Voznesenskin runo Kitaralle?

Aivan Kesämaa-levyn loppuun on kätketty lyhyt piiloraita, jota ei ole mainittu levyn kansiteksteissä.  Se  lievittää Kirsanovin runon aiheuttamaa surumielisyyttä: mukana mulla on paperilunta /satujen tulla /olen unta. – Unen ja kuoleman rinnastaminen runoudessa ei ole mitenkään poikkeuksellista, mutta tapa, jolla Streng sen tekee, on kiinnostava. Vuonna 1969 Streng oli tekemässä Yleisradiolle kuunnelmaa Papiljonttinainen, jossa on hänen sanoittamansa ja säveltämänsä unen maasta kertova Laulu unen maasta (siitä tässä sitaatti, laulu löytyy esitettynä Ylen arkistosta):

kun makuuhuoneesi ikkunaan
tuikkivat kaikki tähdet
ja illan varjot kääntyvät yöhön
unen maahan lähdet

Siellä tapaat ystäviä, joista päivisin
et ehkä tiedäkään
ja kaukana asuvan leikkitoverin kanssa
pääset leikkimään

Jos joku sinulle läheinen
on mennyt tuolle puolen
niin kuin sanotaan
hän hymyillen siellä vastaasi käy
saa kyyneleesi kuivumaan

Unen maa on jonkinlainen rajatila, jossa elävät ja kuolleet kohtaavat, samoin todellisuus ja satu. En väitä, että Pekka Streng itse olisi näin uskonut – mutta laulussa esitetty kuvitelma on kaunis ja kiehtova. Samalla se viittaa esi-isiemme ikiaikaiseen perinteeseen: ennen kristinuskon tuloa ajatus vainajien tapaamisesta unessa tai unen kaltaisessa tilassa olisi ollut aivan luonnollinen – shamaanit pyrkivät siihen tietoisesti shamaanimatkoillaan.

Levyn kansikuvan maalaus Sonja Lehdon

Ei siis ole mitenkään huono ratkaisu, että viime viikolla postuumisti julkaistun Pekka Strengin kolmannen levyn nimi on juuri Unen maa (Emi). Jo levyn tuotantoprosessi on ollut eräänlaista epätodellisessa rajatilassa taiteilua: tuottaja Jukka Hakoköngäs Olympia-orkestereineen on tehnyt Strengin ”mies ja kitara”-kotiäänitysten pohjalta uusia kappaleita alkuperäisten demonauhojen tunnelmiin eläytyen ja intuitionsa varassa. Kun ääni haudan takaa ja elävä orkesteri kohtaavat, miksei hyvin voisi puhua Papiljonttinaisen laulussakin esitetystä unen maasta. – Ja tietysti niille musiikin harrastajille, jotka ovat kuunnelleet Pekka Strengin Magneettimiehen kuolema – ja Kesämaa-levyjä, yllättävässä ”comebackissa” 33 vuotta kuoleman jälkeen levytetyillä biiseillä on jotakin epätodellista, unenomaista, hurjaa. Aivan kuin Strengin ääni ja viesti todellakin tulisi jostakin kaukaa mutta silti läheltä – unen maasta.

Kesämaahan verrattuna Unen maa on yleisvireeltään jonkin verran synkempi levy, vaikka toki iloisiakin kappaleita mukaan on mahtunut. Levylle valituissa lauluissa on  joitakin kappaleita aivan Strengin viimeisiltä vuosilta, jolloin lähestyvä kuoleman varjo on varmasti ollut paljon läsnä ajatuksissa. Synkkää tunnelmaa luodaan esimerkiksi kappaleessa Itsemurhatalon luona, jossa viitataan erääseen kauhukirjallisuuden klassikkonovelliin:

kuljin itsemurhatalon ohi yöllä,
oli hyvin hämärää
kolkko tunne hiipi sisimpääni,
aioin kulkuani kiirehtää

olin varma, ikkunaan jos katson,
oudon varjon siellä nähdä saan
muistin Usherin ja Edgar Allan Poen,
siihen pysähdyinkin seisomaan

Usherin talon häviö (tai tuho, kuten Jaana Kapari-Jatan käännöksessä) on eräs Edgar Allan Poen tunnetuimmista novelleista. Vuonna 1839 julkaistussa tarinassa kuvattu kartano on demoninen paikka, rakennus, joka tavallaan on elävä olento. Kartanolla on vahva yhteys sitä asuttavaan Usherin sukuun, ja yliluonnollisella tavalla tuo talo ja sitä asuttava perhe ovat samaa juurta – ilman toista ei voi toinenkaan olla olemassa. Rappio, hulluus ja levottomuus näkyvät niin rakennuksessa kuin sitä asuttavissa Usherin suvun viimeisissä edustajissa.

Novellin kertoja saapuu Usherin taloon vuosien jälkeen tapaamaan nuoruudenystäväänsä Roderick Usheria. Tämän sisar Madeleine on sairastunut mystiseen, riuduttavaan tautiin ja Roderick itse pelkää vaipuvansa hulluuteen. Vierailun aikana pahimmat uhkakuvat käyvät vähitellen toteen ja Edgar Allan Poelle ominainen keitos on valmis tarjoiltavaksi lukijalle: hulluuden kehittymisen kuvaus ja elävältä hautaaminen ovat Poen lempiaiheita. – Niin traagisiin mittoihin Pekka Strengin laulu Itsemurhatalon luona ei kuitenkaan kasva. Yhtymäkohta laulun ja novellin välillä löytyy lähinnä siitä, kuinka novellin kertoja kuvaa saapumistaan Usherin talon luokse:

Koko ikävän, pimeän ja äänettömän syyspäivän, jona pilvet riippuivat painostavan alhaalla, olin aivan yksin matkannut ratsain läpi aivan erikoisen aution seudun, ja lopulta, illan varjojen pidentyessä, havahduin Usherin alakuloisen talon lähettyvillä. En tiedä, miten oli – mutta kohta nähdessäni ensimmäisen vilahduksen rakennuksesta mieleni valtasi sietämätön alakuloisuus. Sanon sietämätön, sillä tunne ei ollut lainkaan sukua tuolle runollisuudessaan puoliksi miellyttävälle aistimukselle, jonka ankarimmatkin hävityksen ja kauhun kuvat tavallisesti tuovat mieleen.

Lainaus on Yrjö Kivimiehen suomennoksesta, novellikokoelmasta Korppi ja kultakuoriainen, josta Pekka Strengkin on todennäköisesti kertomuksen lukenut.  Se on vuosikymmeniä ollut Suomessa hyvin suosittu Poe-kokoelma, joka sai varteenotettavan kilpailijan vasta kolme vuotta sitten, kun Jaana Kapari-Jatan laaja suomennoskokoelma Poen kirjoituksista julkaistiin. Kapari-Jatan käännöksenä novelli on saanut suomennosasukseen Usherin talon tuho. Merkitysero on pieni, mutta jotenkin pidän enemmän tuosta häviöstä. Se tavoittaa novellin yliluonnollisen puolen paremmin kuin pelkkä tuho.

Minulle henkilökohtaisesti niin Strengin laulun kuin Poen novellinkin kuvaamat talot ovat ikävällä tavalla tuttuja paikkoja. Ahdistava, demonien riivaama paha talo on nimittäin joidenkin toistuvien painajaisteni peruskuvastoa. Unen maassa on siis pelottaviakin puolia. – Unen maa -levyllä Itsemurhatalon luona -kappalettakin synkempi on Kohtalo, joka on mielestäni koko Unen maa -levyn hienoin laulu. Se alkaa kuin satu:

kun kaupunki peittyy hämärään,
kuka kumma hiipiikään
neonvaloja kaihtaen
suojissa tummien kujien

mutta loppua kohden totuus alkaa paljastua:

vaan eräänä iltana polveltain
koputuksen kuulla sain
hän odotti minua vaieten
oli pakoni turhaa, tiesin sen

Ensi kerran kuultuna laulun loppu on alkuun verrattuna tyrmäävä: tuo alussa mainittu kulkija (jota aloituksen tyylin perusteella voisi luulla vaikka hyväntahtoiseksi pikkumönkiäiseksi) onkin Viikatemies, joka viimein on tullut noutamaan omansa. Laulun viimeisissä säkeissä Kohtalo kutsuu tarinan kertojaa viimeiseen suudelmaan – lihaton käsi viikatteen varteen tarttuneena. – Kohtaloaan ei voi paeta, kuolemaa ei voi voittaa. Sama viesti kuuluu jo Strengin ensimmäisellä levyllä Magneettimiehen kuolema, jolta löytyy kappale Gilgamesh. Maailman vanhimmassa eepoksessa kerrotaan sankarikuninkaasta Gilgamesh, joka on osaksi jumalten kaltainen mutta kuitenkin kuolevainen ihminen. Gilgamesh ei tyydy kohtaloonsa vaan lähtee etsimään ikuisen elämän salaisuutta.

Pekka Strengillä on ollut käytössään Armas Salosen Gilgamesh-eepos (1943, WSOY). Strengin kielellisesti paljon tyylitellympi ja modernimpi versio perustuu eepoksen kohtaukseen, jossa Gilgamesh on saapunut meren rannalla, maailman äärellä sijaitsevan kapakan luokse. Kapakkaa emännöi Siduri, joka opastaa Salosen käännöksen mukaan Gilgameshia näin:

”Gilgamesh, mihinkä juokset?
Elämää, jota etsit, et löytävä ole.
Kun jumalat ihmiset loivat,
osaksi ihmisten kuoleman soivat,
ottivat itselleen käteensä elämän.”

Kun luin Jaakko Hämeen-Anttilan kielellisesti ajanmukaistetun ja nykytutkimukseen perustuvan käännöksen (Basam Books, 2000), yllätyin, sillä tuota kohtausta ei tekstistä löytynytkään. Syy ilmeni Hämeen-Anttilan teoksen loppuun kokoamissa selityksissä. Kuten Kalevalan sankarirunoista, myös Gilgames-eepoksen kertomuksista on olemassa lukuisia eri versioita. Tuo Pekka Strengiä innoittanut kohta ei kuulu niin sanottuun standardiversioon, vaan Salonen on lainannut jakson muinaisbabylonialaisesta versiosta. Tietystikään tämä tosiasia ei vähennä tekstin arvoa: ikivanhaa tarina-ainesta se on joka tapauksessa.

Pekka Strengin säveltämä Gilgames-laulu pitäytyy riveissä, joissa ihmisen kuolevaisuuden lopullisuus todetaan hyvin ytimekkäästi. Kapakanpitäjän puheenvuoro Gilgameshille ei kuitenkaan lopu tähän, vaan hän jatkaa (lainaus Hämeen-Anttilan tekemästä käännöksestä, selitysosiosta):

Gilgames, täytä vatsasi täyteen,
iloitse iltaisin, öin ja päivin.
Jokainen päiväsi olkoon juhla,
öin ja päivin tanssi ja leiki!

Olkoot vaatteesi vasta pestyt,
hiuksesi puhtaat, vartesi kylvetetty!
Katso lasta, jonka käsi on kädessäsi,
iloitkoon vaimo sylissäsi!

Tämä on ihmisen osa.

Ihminen ei voi uhmata kuolemaa, kohtaloaan, mutta hän voi voittaa elämän itselleen: jokaisesta elämään sisältyvästä päivästä ja hetkestä hänellä on mahdollisuus rakentaa onnensa. Tätä puolta Pekka Strengkin lauluissaan tuo esille, niissä iloisemmissa. Kesämaa-levyn Perhonen on Eeva-Liisa Mannerin käännös tsekkiläisestä kansanrunosta. Krista Bendovan kauniisti kuvitetusta (kuvittanut Mirko Hanak) lastenkirjasta Perhonen, hassu varpunen (1963, suom. 1966, Otava) löytyy Perhosen lisäksi myös runo Kuoriainen ja kaste:

Se on Magneettimiehen kuolema -levyllä esitetty toisella nimellä, Laulu hyönteisestä joka nukahti Ruusun vuoteeseen. – Perhosesta kertova runo on hyvin kesäinen ja elämäniloa täynnä:

Kaunis iloinen perhonen
kukkien mettä maistaa
niityillä sinisillä.
Aina on kiire sillä.
Ja ihana aurinko paistaa.

Toisaalta perhosen lentoa seuratessa tunnelmassa on aina läsnä ilon lisäksi suru: hetkessä on riemua, mutta pian se on ohi. – En usko, että jaksaisin iloita jokaisesta sekunnista, jos itse olisin kuolemansairas, vaan kaipaisin jonkinlaista vastapainoa elämän karuudelle. Unen maa -levyllä se löytyy saduista, joihin voi aina mielessään siirtyä pakoon todellisuuden ahtaita lainalaisuuksia. Synkkiä tai surullisia aiheita käsittelevien kappaleiden lomassa on lauluja noidista (Noidat), sammakoista (Sammakko Sim), keijuista (Keijut) ja Muumipeikosta (Muumipeikon tassuttelu). Varsinkin niistä viimeinen on sijoitettu mainiosti Kohtalo-kappaleen jälkeen keventämään tunnelmaa.

Pekka Streng levytti jo Kesämaa-levylle yhden Tove Janssonin runoon säveltämänsä laulun. Kappale … ja tuittu ruusut sai on tehty kauan ennen Muumi-buumia ja japanilaista animaatiosarjaa. Toki muumit olivat suosittuja 1970-luvun alussakin, mutta silloin niihin ehkä liittyi enemmän taiteellisia arvoja kuin nykyään. Ei kaupallistuminen toki ole tuhonnut Muumilaaksoa – animaatiosarja on hyvin tehty ja muumihahmot mukeissa yms. tuotteissa tuovat aidosti iloa arkeen – mutta on se muumeilta hieman niiden viattomuutta vienyt. – Jos Pekka Streng olisi saanut elää pidempään, olisi paljon mahdollista, että Muumilaakso-lauluillekin olisi tullut jatkoa. Millainenkohan muumeista tehdyn animaatiosarjan tunnuslaulu olisikaan Strengin säveltämänä ja esittämänä?

Minulle Pekka Strengin musiikin ja laulujen tärkein sanoma on siinä, että vakava sairaus ja lähestyvä kuolemakaan eivät välttämättä tee ihmisestä kylmää  ja toimintakyvytöntä. Aina voi – ja pitää – uskoa hyvyyteen, satuun ja keijuihin. Aina tarvitaan Strengin kaltaisia idealisteja, vaikka heidän tekonsa ja puheensa saattavatkin vaikuttaa naiiveilta tosielämän realiteetteihin suhteutettuina. Parhaimmillaan idealistit saavat siirrettyä lempeää uskoaan minunkin kaltaisiin kyynikoihin (toki tunnustan: olen piiloromantikko). Ja kyllä, kuunneltuani muutaman kerran Unen maa -levyn Keijut-kappaletta uskon taas – ainakin hetken aikaa – , että kaikki mahdollista on, niin satu kuin hyvyyskin:

Jos et usko että keijuja on,
et silloin niitä nää.
Ja pihassa oleva kivi voi olla
jättiläisen pää.
Jos uskot niin, se mahdollista on,
sillä kaikki mahdollista on

Ensi viikon keskiviikkona 4. helmikuuta suuntaankin Helsinkiin Tavastialle, jossa pidetään Pekka Strengin tribuuttikonsertti. Liian ainutlaatuinen tilaisuus jätettäväksi väliin – ja uskoisin, että kun paikalla on paljon Pekka Strengin musiikin ystäviä, on tunnelmakin poikkeuksellinen: siellä tapaat ystäviä, joista päivisin / et ehkä tiedäkään …

 

(Lisätietoa Pekka Strengin tuotantoon ja sanoituksiin liittyen voi katsoa esim. täältä.)

Read Full Post »