Mitäpä, jos puheet ilmaston lämpenemisestä ja ilmastonmuutoksesta ovatkin pötyä? – Silloinhan voisi hyvällä omallatunnolla tehdä kaikkia niitä asioita, jotka nyt aiheuttavat syyllisyyttä: ajaa autolla töihin (vaikka bussi kulkee melkein oven vierestä ja polkupyörälläkin matka taittuisi), lämmittää sähkösaunaa, pitää asunnon lämpötila 24 celsiusasteessa, lentää ulkomaiden lomakohteisiin (silloin kun rahat riittävät) jne. Houkutteleva ajatus.
Michael Crichtonin trilleri Pelon ilmasto (2004, Otava 2006) kertoo lukijalleen, että mitään ihmisen toimesta tapahtuvaa ilmaston lämpenemistä ei ole olemassa; kyse on ympäristöjärjestöjen salaliitosta ja ihmiskunnan tarpeesta luoda itselleen uhkakuvia. Hämmentävä näkökulma, mutta Crichtonia se ei hämmennä, päinvastoin: hän perustaa kirjansa väitteet tiedemiesten tutkimuksiin (ei fiktiivisiin vaan ihan oikeisiin), joihin kirjassa usein viitataan. Pelon ilmasto ei olekaan mikään tavallinen trilleri, vaan enemmänkin jonkinlainen ilmastopoliittinen puheenvuoro, jossa kyseenalaistetaan paitsi ilmaston lämpeneminen niin myös ympäristöjärjestöjen toiminta. Kuin mittatilaustyönä tehty Yhdysvaltojen hallinnon Kioton sopimuksen ratifiointia vastustavalle politiikalle.
Kirjan päähenkilö on Peter Evans, lakimies, jonka asiakkaana on ympäristöjärjestöjä tukeva monimiljonääri George Morton. Oikeuskanteiden luvatussa maassa Yhdysvalloissa Vanutun saarivaltio on nostanut oikeusjutun Yhdysvaltojen ympäristövirastoa vastaan. Syytteen aiheena on ilmaston lämpeneminen, johon Yhdysvallat suurimpana hiilidioksidipäästöjen aiheuttajana on osasyyllinen. Jos ilmasto lämpenee ja merenpinta nousee, Vanutu peittyy veden alle. Morton lahjoittaa oikeusjuttua tukeakseen rahaa, mutta pian paljastuu, että lahjoituksia välittävä ympäristöjärjestö NERF ohjaa rahoja muualle, omiin tarkoituksiinsa.
Ympäristöaktivistit ovat romaanin pahiksia, jotka pyrkivät aiheuttamaan näyttäviä ja mediakelpoisia ( = paljon ihmisuhreja) ”ympäristökatastrofeja”. Peter Evans uskoo aluksi ”suureen valheeseen” ( = ilmaston lämpeneminen), mutta alkaa vähitellen epäillä kantaansa. Ei mikään ihme, sillä Crichton kuluttaa varmaankin lähes viidesosan romaanistaan valistaviin puheenvuoroihin, joissa ympäristöaktivisteja vainoavat tahot sekä muut skeptikot ilmaisevat kantansa tutkimustuloksia luennoiden.
Michael Crichton pyrkii romaanihenkilöidensä suulla osoittamaan, että teoriat ilmastonmuutoksesta perustuvat spekulaatioihin, ei faktoihin. Tavallaanhan Crichtonin kritiikki on oikeutettuakin: tilastoja ja tutkimustuloksia voidaan lukea monella tavalla, eikä kukaan voi varmasti ennustaa, miltä tulevaisuus näyttää. Täsmentääkseen sanomaansa Crichton on jopa liittänyt kirjan loppuun 30-sivuisen osion, jossa hän vielä esittelee omat näkemyksensä asiasta sekä laajan aihetta käsittelevän, kommentoidun lähdeluettelon.
En ole juurikaan tutustunut ilmastonmuutostutkimuksiin, joten on vaikea arvioida, millainen painoarvo Crichtonin esittämillä tutkimuksilla on. Olettaisin kuitenkin, että Crichton syyllistyy aivan samaan kuin mistä hän syyttää ilmastonmuutoksesta saarnaavia: Crichton on valikoinut kirjaansa vain ne tutkimustulokset, jotka sopivat hänen omiin näkemyksiinsä. Kyseenalaista on myös Crichtonin kirjassa esitetty ympäristöjärjestöjen lobbauspolitiikka ja median suosion kalastelu: eiköhän samaa ole harrastaneet teollisuus- ja energiajätit, ja todennäköisesti huomattavasti suuremmalla budjetilla.
Juonellisesti Crichtonin trilleri ei ole kovin kummoinen. Uskottavuusongelmiakin on: miten ihmeessä hallituksen edustaja lähtee pelastamaan maailmaa parin lakimiehen kanssa? Missä ovat erikoisjoukot, vaikka aikaa operaatioiden suunnitteluun olisi? – Epäloogisuudella mahdollistetaan se, että pukuun sonnustautunut lakimies pääsee näyttämään todellisen luonteensa mm. jäätiköllä (!) ja viidakossa (!). No, vastassahan on tietysti vain ympäristöhörhöjä, mitäpä sitä iskujoukkoja vaivaamaan… Toinen uskottavuusongelma on se, että kaikki ympäristönpuolustajat esitetään joko hyväuskoisina hölmöinä tai sitten ahneina oman edun tavoittelijoina.
Luulenpa, että Crichtonin ajatukset uppoavat moneen lukijaan. Ihminen uskoo sitä, mihin hän haluaa uskoa – eikä ilmastonmuutos kuulosta kovin mukavalta jutulta. Tällainen faktan ja fiktion yhdistäminen on kuitenkin varsin huolestuttava ilmiö: Dan Brownin kohdalla suurta vahinkoa ei tapahdu, vaikka lukijat uskoisivatkin katolisen kirkon opin olevan propagandaa ja Jeesuksen sukulinjan edelleen jatkuvan (mitä väliä sillä oikeastaan on, jatkuuko se vai ei?). Crichtonin Pelon ilmastoon ei kuitenkaan voi suhtautua yhtä huolettomasti – se on tavallaan kaunokirjalliseen muotoon puettu pamfletti, jolla on selkeä poliittinen päämäärä. Ja jos ihmiset lakkaavat uskomasta ilmaston lämpenemiseen sillä perusteella, että ilmaston tulevaisuutta ei voi sataprosenttisen varmasti ennustaa, niin seuraukset eivät ole hyvät. Ikävä kyllä osa taitaa uskoa: kirjan takakansitekstin mukaan Crichton kutsuttiin kirjan julkaisun jälkeen keskustelemaan Valkoiseen taloon presidentin kanssa ympäristöasioista…
Mainittakoon lopuksi, että Michael Crichton on sama mies, joka aikoinaan kyseenalaisti arkeologisia ja geeniteknologisia ”faktoja” vilisevässä romaanissaan myös dinosaurusten sukupuuttoon kuolemisen.
Pitää myöntää, että kirja nappasi ainakin minut tehokkaasti mukaansa. Crichton yhdistelee jännitystä ja tiedettä mielestäni hyvin kiehtovalla tavalla. Mutta tosissaan en niitä kirjoja ala lukemaan.
Pelon ilmasto on kuitenkin erittäin mielenkiintoinen puheenvuoro. On upeaa kuinka huomaa että omat hatarat luulonsa voi niinkin helpolla kääntää päälaelleen.
En tiedä mitä uskoa, mitä ajatella, jos tutkimustuloksia esitellään niin kuka ne valitsee? Mutta ainakin haluan ottaa selvää paremmin asiasta.
Eipä ihme, että Crichton kutsuttiin Valkoiseen taloon. Bush on nimittäin jo aiemmin väärentänyt lukuisia ilmastoraportteja ja tutkimustuloksia avustajineen sekä lahjonut tutkimusten tekijöitä. Kuinkahan monta tällaista ”raporttia” ja ”tutkimusta” Crichton käyttää kirjansa lähteinä.
Juuri nämä puheenvuorot, joissa ”usko” ihmisen toiminnan vaikutuksiin, kasvihuonekaasupäästöjen aiheuttamaan ilmaston lämpenemiseen horjuu, ovat sitä mitä Crichtonin teoksella on haettu. Surullista. Tieteestä tehdään uskonasia, ja ”älkää uskoko” -mantraa hokevat elinkeinoelämä, kauppa, teollisuus ja kaikki, joiden elämää yltiökulutuksesta luopuminen voisi jotenkin vaikeuttaa.
Miten ihminen voisi koskaan olla luontoa vastaan? Olemme osa sitä, hyvin pieni osa.
Crichton todellakin luo melkoisen uskottavan kudelman valikoimalla laajasta aineistostaan omiin tarkoituksiinsa sopivat palaset. Ilmastonmuutos on niin laaja ilmiö, että mitään yksiselitteisiä totuuksia siinä tuskin on olemassa – paitsi että yhden lähtökohtaisen perusperiaatteen kyllä voisi ajatella olevan kiistattomasti totta: ihmiskunnan tämänhetkinen kulutus rasittaa maapalloa ja varmasti aiheuttaa muutoksia nyt ja näillä näkymin tulevaisuudessakin.
Se, miten suuria nuo muutokset tulevaisuudessa ovat, onkin se kiistanalainen juttu. Ja miten niihin pitäisi varautua ja miten niitä voisi ehkäistä.
Matti: Kirjan ansio on tosiaankin siinä, että se herättää kiinnostusta aiheeseen. Ja toisaalta onhan asioiden päälaelleen kääntäminen mielenkiintoista. Crichtonin romaani on fiktiota, onhan hänellä oikeus kirjalliseen vapauteen.
Aija: Kirjailijan vapaus vai kirjailijan vastuu – Crichtonin romaani on tarkoitushakuinen, ja kritisoidessaan ilmaston lämpenemis -puheita se ei juurikaan pyri kokonaisvaltaiseen ja myös itsekriittiseen otteeseen. USAn viralliselle ympärisöpolitiikalle Crichtonin romaani on paljon tervetulleempi kuin hankalien ympäristötutkijoiden ikävät raportit.
[…] muodossa. Kirja tempaisi mukaansa heti alkusivuilta saakka. Suosittelen! Lisätietoa kirjasta tästä […]
Hmmm… tulee mieleen Gribbinin ”Kuudes talvi”, jossa taas ennustettiin jääkautta. Gribbinin kirja meni puolivälistä poskelleen, kun pääasiaksi nousi B-luokan filmiä muistuttava pako Siperiasta Beringin salmen yli Yhdysvaltoihin.
Onko tässäkin Crichtonissa tiedemieheksi itsensä luuleva nainen, joka osoitetaan sekä kylmäksi nartuksi että epäpäteväksi? Olen kyllästynyt Crichtoniin hänen naisvihansa vuoksi (Verkossa, Kongo, Saalistaja, eikä Aikamatkankaan sankaritar niin mukava ollut).
Enpä enää muista, millainen naisnäkökulma teoksessa oli. Tuo ”ilmastonmuutos on valhe”-ajatus oli jo tarpeeksi tyrmistyttävä – mutta samalla ajatuksiakin herättävä.
Kyllä se vaan on niin, että vastakkaiset mielipiteen ja kannanotot ovat erittäin tervetulleita. Jos Gore esittää valikoitua totuutta, niin miksei muutkin.
Minä en usko ihmisen aiheuttamaan ilmastonmuutokseen. En uskonut, vaikka en ollut Pelon ilmastoa lukenutkaan.
Jep, kritisoida voi kyllä kummankin ”puolen” näkemyksiä. Goren elokuva aiheesta täytti propagandan tunnusmerkit.
Ihmisen vaikutuksia luontoon tuskin kukaan kiistää. Se, miten paljon toimet vaikuttavat ilmastoon, ei ole mitenkään ehdottoman varmasti tieteellisesti todennettavissa. Toisaalta, eipä esim. tupakan vaarallisuuteenkaan ”uskottu” vielä jokunen vuosikymmen sitten – ja kaikki eivät usko vieläkään.
Ilmastonmuutos on mielestäni niin suuri asia ja iso uhkakuva, että ei ole oiken varaa olla uskomatta siihen. Skeptikkojenkin on pakko varautua siltä varalta, että se pitää paikkansa – riski on liian suuri.
Ekokatastrofeilla ja ilmastopelotteella rahastajia riittää, koska kauhu käy hyvin kaupaksi. Crichton on positiivinen ja virkistävä poikkeus. Pelon ilmasto paljastaa tieteen kaapuun puetun uskonnollisen ja poliittisen kultin. IPCC:n ennustukset eivät ole faktaa, vaan perustuvat tietokonemalleihin ja vahvoihin oletuksiin.
Aika näyttää, kuka on oikeassa. Täytynee parantaa elämäntapoja ja yrittää elää mahdollisimman vanhaksi ihan vain mielenkiinnosta. – Uskonnollistyylisen fanatismin sotkeminen näihin ympäristökysymyksiin kyllä ärsyttää. Sitä tapahtuu puolin ja toisin: luin juuri, että USAssa ihmiset ovat alkaneet rukoilla (!) öljyn hinnan laskemisen puolesta.
Amerikkalaisten kolminaisuusoppi tuntuu olevan mallia Isä, Poika ja Pyhä Kulutus. Siihen yhtälöön ei ekologinen ajattelu tai kulutuksen hillitseminen istu, toivotaan vain, että yläkerran ukko tulisi ja korjaisi ihmiskunnan aiheuttamat sotkut.
Miksi kulutusta ja talouskasvua pitäisi hillitä! Penjami puhuu kuin itsestäänselvyydestä. Kasvu ja ekoloogisuus eivät ole vastakohtia. Ihmiskunnan valtava enemmistö haluaa edelleenkin kohottaaa elintasoaan ja se edellyttää jatkuvaa kasvua. Maapallon energia- ja raaka-ainevarat eivät ole lopussa ja uusia löydetään ja kehitetään jatkuvasti. Talouskasvu on myös välttämätöntä, jotta pystyisimme huolehtimaan luonnosta. Ekologinen ajattelu ja köytäntö ovat mahdollisia vasta sangen korkean varallisuustason maissa.
Tutkija:
USA lukeutuu juuri noihin mainitsemiisi sangen korkean varallisuustason maihin, joissa ekologinen ajattelu ja ja myös käytäntö on mahdollista. Olemme siis samaa mieltä, emme eri mieltä. Ymmärrän kyllä myös tuon ajatuksesi, että suuri osa ihmiskunnasta on elintasoltaan pahasti meitä länsimaalaisia jäljessä. En väitäkään, että kiinalaisilla, intialaisilla jne. ei olisi oikeutta käyttää luonnovaroja siinä missä meilläkin. Mutta jatkuvasti kasvava talouskasvu ja jatkuvasti lisääntyvä energiantarve ovat matemaattisestin mahdottomia yhtälöitä, sen myöntää taloustieteilijätkin.
Energia- ja raaka-ainevarat eivät ole vielä lopussa, siitäkin olemme samaa mieltä. Ongelmana onkin, miten niitä käytetään. Energian tuotanto, raaka-aineiden käyttö ja teollisuustuotanto eivät valitettavasti ole tällä hetkellä maailmanlaajuisesti ajatellen kovinkaan ekologisesti kestävällä pohjalla: esim. nopean talouskasvun maissa (Kiina yms.) ympäristönäkökulma helposti unohdetaan.
Talouskasvussa on tietysti mahdollisuuksia ekologisuutta ajatellen, mutta kyllä se tällä hetkellä on luonnolle suuri uhkatekijä monilla alueilla. Puhun siitä kuin itsestäänselvyydestä, koska sellainenhan se on. Ilmastonmuutos ja sen aiheuttamat uhat sen sijaan ei ole mikään itsestäänselvyys, vaan monimutkainen kokonaisuus, josta tällä hetkellä vallitsee tiedemiesten keskuudessa monta erilaista totuutta. Itse pidän sitä kuitenkin todennäköisenä uhkakuvana, johon kannattaa suhtautua vakavasti.
Jatkuva talouden ja energian kulutuksen kasvu ovet mahdollisia ja aivan välttämättömiäkin, koskapa meiltä ihmiskunnan enemmistöltä puuttuu vielä aivan jokapäiväisen elämän perustarvikkeet. Penjami kuvittelee maapallon olevan siinä suhteessa rajallinen, että rajaton kasvu olisi mahdoton. Tämä on vain verbaalinen ristiriita, ei siis matematiikkaa. Ainakin muutama sata vuotta eteenpäin jatkuva kasvu on mahdollista.
Kiinan talouskasvu aiheuttaa ekologisia ongelmia, mutta ne ovat mitättömiä verrattuna kiinalaisten saamaan hyötyyn. Ympäristönäkökulma ei todellakaan ole uhattuna, vaan kasvun ideologia. Ekologisesti kestävä pohja, ekologinen jalanjälki ja kestävä kehitys ovat tarkoitushakuisia, ympäristöaktivistien määrittelemiä käsitteitä. Ei niitä voi käytännössä soveltaa, kun jokainen voi ne määritellä tavallaan. Kansalais- ja ympäristöjärjestöt ovat organisaatioita, joilla on vahvat poliittiset päämäärät ja taloudelliset intressit.
Luonto tai ilmasto eivät ole ihmisen taholta uhattuna, kun maailman tilaa tarkastellaan objektiivisesti. Tämä oli käsittääkseni myös Michael Crichtonin sanoman ydin.
Ok, myönnetään että talouskasvu tuskin aivan heti vaarantuu. Tuotannontekijöiden lisääntyminen, teknologinen kehitys ja tuottavuuden paraneminen sekä tietenkin uusien markkinoiden syntyminen globalisaation myötä mahdollistavat aika paljon.
Kestävä kehitys ja ympäristön huomioonottaminen ovat kuitenkin osa nykypäivän kansantaloustiedettä. Eivät ne ole mitään ”aktivistiporukoiden” sloganeita, kuten Tutkija väittää, vaan yleisesti tiedostettuja ja tavoiteltuja asioita sekä poliitikkojen, yritysjohtajien että kuluttajien keskuudessa. Korkeintaan USAn republikaanien vanhoillisin konservatiivisiipi sinnittelee vielä nykykehitystä vastaan.
Ja vielä: puhut kansalais- ja ympäristöjärjestöjen poliittisista päämääristä ja taloudellisista intresseistä. Nyt maalaisjärkeä: kummallakohan on enemmän taloudellisia intressejä, öljy-yhtiöillä vai joillakin Maan Ystävillä? Kansainvälisillä suuryrityksillä vai Greenpeacella?
Ja mitä ihmettä tarkoittaa maaiman tilan ”objektiivinen tarkastelu”? Michael Crichtonin jännärikö siihen pystyy? Pystyykö kukaan?
Arvojen markkinamies ilmestyy ilta illan jälkeen kuin tyhjästä kesken uutislähetyksen ja kertoo, että nyt olisi myynnissä puhdasta omaatuntoa ja ekologista luonnon tasapainoa. Ilman kritiikin häivääkään uutistoimittaja jatkaa ja perustelee mainoskatkoa kestävällä kehityksellä. Ainakin minun korvissani kestävä kehitys merkitsee yleensä hintojen ja verojen nousua, lisää rajoituksia ja sääntelyä, elintason laskua ja lisää kurjuutta. Ilman yleisesti hyväksyttyä määritelmää ”kestävä kehitys” on savuverho, jonka suojassa kahmitaan minulle lisää ja sinulta pois. Uutistoimittaja lainaa usein WWFn, Worldwatch Instituten, Greenpeacen, IPCCn, Friends of the Earthin tiedotteita. Luulen todellakin, että kullakin niistä on enemmän taloudellisia intressejä ja vaikutusvaltaa kuin öljy-yhtiöillä yhteensä. Asioiden taustoja, kytköksiä ja intressejä kaipaisin kuulla nimenomaan uutislähetyksissä, mutta nyt joudun turvautumaan Crichtoniin, denialistien, skeptikoiden ja fundamentalisti-republikaanien nettisivuihin. Ja ulkomailla, varsinkin englanninkielisissä, muistan kierrellä muös kirjakaupoissa.
Ymmärrän kyllä näkökulmasi, vaikka luonnonsuojelun ja säätelyn tarpeellisuudesta olemmekin eri linjoilla. Vihreys ja ympäristöarvot valjastetaan talouden ja politiikan välineiksi. Huvittavia ovat esimerkiksi automainokset, joista saa nykyään sen kuvan, että autolla ajaminen on miltei ympäristöteko! Ja älytöntä markkinoida ekotuotteita tyyliin: ”Vaihda vanha energiasyöppösi tähän uuteen ja ekologiseen!” – Todellisuudessa vanhan tavaran käyttäminen loppuun olisi monessa tapauksessa järkevämpää ekologisesti kuin ostaa tilalle uusi tuote.
Vihreydellä tullaan tulevaisuudessa rahastamaan vielä valtavasti – ja ongelmaksi tulee muodostumaan se, että esimerkiksi tuolle ”ekologiselle jalanjäljelle” on vaikea luoda yhteismitallisia standardeja. – Niinpä lobbaus erilaisten ympäristökriteerien suhteen tulee olemaan melko raadollista. Käydäänhän jo nyt melkoista kädenvääntöä eri energiavaihtoehtojen välillä: esimerkiksi kumpi on vihreämpää, ydinvoima vai vesivoima?
Ja onnistuipa Jyväskylän vihreät suuressa ”viisaudessaan” puoltamaan turvevoimalan – ja vieläpä järjettömän suuren – rakentamista. Ai että miten se on mahdollista? No kyllä on Jyväskylässä, jossa Vihreät aiemminkin ovat tehneet niin luokattomia vetoja, että totisesti toivon, ettei uusi vaaliuudistussysteemi mene läpi, koska silloin Keski-Suomestakin todennäköisesti pääsisi joku meidän vihreistä älypäistämme eduskuntaan.
Jonkun lobbaus on siis onnistunut erittäin hyvin, turvevoimalalla kun ei ole mitään tekemistä vihreyden kanssa. Ensi kunnallisvaaleissa äänestän varmaankin Joulupukkia.
Kiitos mielenkiintoisesta kirjaesittelystä, taidan käydä ostamassa pokkarin jo nyt lentokonelukemiseksi joulukuun Havaijin matkalle. Siinä sitä on aikaa lueskella Vantaan ja Honolulun välissä vuorokausi suuntaansa, samalla kun lentopetroli palaa ja ilmasto lämpenee. ;D
Tämä maailman laajuinen ilmastonmuutosuskonto ja sen varjolla painostetut poliittiset päätökset ovat varsin samaa sukua esimerkiksi kotikutoisille viherpipertäjillemme Luonto-Liitossa. Kyse on todellakin keinoja kaihtamattomasta oman maailmankuvan edistämisestä, propagandan perinteisin keinoin. Mediasodan perusjuttuja on aina ollut totuuden väittäminen päinvastaiseksi “Valhe hyväksytään, kunhan se on riittävän suuri ja se toistetaan riittävän usein”, totesi aikoinaan natsien propagandaministeri Goebbelskin.
Myös ajatus jostain alkuperäisestä koskemattomasta ja stabiilista luonnosta on vähintäänkin absurdi. Lähes kaikki elämä Suomeen on tullut jääkauden jälkeen. Kovasta sukupuuttoporusta huolimatta Suomen lajirunsaus on nyt suurempi kuin kertaakaan jääkauden jälkeen. Luonto on jatkuvassa muutoksessa, lajeja tulee ja menee, kuitenkin joka vuosi Suomen lajimäärä lisääntyy. Miksi lajivaihtelussa lasketaan vain lähtevät, ei tilalle tulleita?
Lisää asiasta löytyy:
http://arvoposti.blogspot.com/search/label/Luonto-Liitto
Lajivaihtelussa olennainen kysymys on kaiketi ihmisten toimien vaikutus. Luonnolla ei ole moraalia, mutta meillä ihmisillä on kyky miettiä tekojemme seurauksia ja vaikuttaa niihin.
Lajien poistuminen on ilmeisistä syistä suurempi ongelma: monet tulokaslajit lisäävät lajistoa hetkellisesti, mutta saattavat tulevaisuudessa syrjäyttää muita. Eli varsinkin lajit, jotka uhkaavat luonnon moninaisuutta ihmisten toimien seurauksena, kannattaa pitää suurennuslasin alla. Ja poistuvia lajeja on tietysti vaikea saada takaisin – varsinkin jos ne poistuvat koko maapallolta.
Toinen asia on sitten tämä ilmastonmuutos: jos ilmasto lämpenee, lajisto muuttuu väkisinkin. Kotoperäiset lajit siirtyvät pohjoisemmaksi ja tulokkaat valtaavat eteläistä Suomea. Sitä ei alueellisella luonnonsuojelullakaan voi estää – paitsi jos pystyy globaalisti hillitsemään ilmaston lämpenemistä.
Luonnonsuojelu on vielä tällä hetkellä eettinen valinta, ja siksi siitä voidaan tällä tasolla keskustella ja miettiä, pitäisikö suojella vai ei ja onko jokin suojeluvaade propagandaa vai ei. Valitettavan todennäköiseltä vaikuttaa, että tulevaisuudessa luonnonsuojelu ei ole enää mikään valintakysymys. Ei tarvitse olla mikään tuomiopäivän profeetta voidakseen päätellä, että jos meno jatkuu tällaisena, niin tulevaisuudessa jäljellä oleva luonto on niin arvokasta, että sen suojelemisesta ei enää keskustella.
Pakon edessä ei enää ole valinnan mahdollisuuksia. Joidenkin mielestä tuo pakko on olemassa jo nyt, ihmiskunta ei vain vielä tajua sitä. Itse haluan olla optimisempi. Aika näyttää.
Ainoatakaan Suomen luonnossa elävää lajia ei uhkaa välitön sukupuutto. Jotkin lajit ovat vaarassa kadota korkeintaan Suomen valtiollisten rajojen sisältä. Luonnon yhteydessä on täysin järjetöntä vedota ihmisen keinotekoisesti ja väkivalloin luontoon piirtämiin rajoihin.
Ymmärrän kuitenkin hyvin tämän suojelutarpeen ja toki johonkin täytyy tehdä raja myös alueellisesti. Tosin voiko ihan oikeasti odottaa löytävänsä Etelä-Suomesta nykyistä enempää koskemattomia erämaita? Yhtä hyvin voisi vaatia Kaivopuiston palauttamista luonnontilaan.
Oikeasti ongelmana on jatkuva kulutuksen hallitsematon kasvu, ei niinkään se, mitä kulutetaan.
Lähes mistä tahansa luonnonvarasta saadaan nopeasti niukkeneva resurssi, kun siihen ohjataan riittävästi kysyntää. Väestönkasvu yhdistettynä jatkuvaan elintason nousuun myös kolmansissa maissa on jo lähtökohtaisesti tuhoon tuomittu. Pakon edessä siis ollaan, ennemmin tai myöhemmin kulutusta on hillittävä.
Loistava esitys asiasta löytyy: http://www.storyofstuff.com
Tästä otollisesta maaperästä sitten sikiää jos jonkinlaisia kieltoja ja vaatimuksia. Yhteistä näille useimmiten on se, että muiden elämäntapa on väärä ja juuri sitä pitäisi muuttaa. Tietysti nämä kaikki muutokset ja vaatimukset ollaan aina valmiit rahoittamaan muiden rahoilla.
Hyvä esimerkki tästä on Luonto-Liitton lisäksi Maan ystävät, Greenpissiksistä puhumattakaan. Myös Vihreät ovat aina valmiita syyllistämään ja kieltämään muita, esimerkiksi Anni Sinnemäki, joka kieltäisi täyden autoedun, koska se hänen mukaansa kannustaa ajelemaan tarpeettomasti.
Nurinkurista kyllä, samalla logiikalla voisin väittää kaikkialla toimivan ilmaisen tai verovaroin tuetun joukkoliikenteen kannustavan liikkumaan tarpeettomasti. Puolityhjä bussi ei viherfasistien mielestä ilmeisesti lisää liikenteen päästöjä, varsinkaan kun sekin ollaan valmiit rahoittamaan muiden rahoilla…
Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että kulutuksen kasvu on suurin ongelma. Siitä pitää olla enemmän huolissaan kuin jonkun yksittäisen perusnilviäisen elinympäristöstä.
Autoetu, kauppojen muovipussit jne. ovat suorastaan naurettavan marginaalisia asioita ajateltaessa kulutuksen kokonaismäärää. Kuitenkin ne vaikuttavat asenteisiin: pienistä asioista on helpompi aloittaa maailmanparannus, kunhan sitten siirtyy niíhin suuriin kysymyksiin.
Autoetua en ole ikinä ymmärtänyt. – Minulla sellaista ei ole koskaan ollut. Olen valmis milloin tahansa äänestämään sen poistamisesta ihan jo silkasta kateudesta :)
Autoedusta: Älä suotta ole kateellinen. Minulla on ns. täysi autoetu työnantajan ”pakottamana”. Se on osa palkkaani, niin kuin muutkin edut ovat. Minulle autoni maksaa 830 €/kk nettorahaa. Ilman autoetua saisin siis sen verran enemmän kuukaudessa käteeni.
Jokainen voi ihan itse miettiä pitääkö näin kallista autoilua kadehdittavana etuna. Työni puolesta ajan muutenkin vuosittain n. 40 tkm, voin vakuuttaa, ettei vapaa-ajalla ole mikään hinku ”turhiin ajoihin”. Ja tässäkin on taas se, että mikä tai kuka voi sanoa toisen ajoja turhiksi? Minun mielestäni Vihreiden kokouksiin matkustaminen on turhaa :)
Joka kk maksamallani rahalla voisin ilman autoetua kyllä ihan itsekin ajamiseni maksaa, Joka tapauksessa perheessämme on kuitenkin myös oma auto, pääasiassa vaimoni ajossa. lisäksi jäisin selvästi plussalle, kun saisin kilometrikorvaukset työajosta…
Hmmmm… okei, vedän takaisin sanani: en ole enää kateellinen autoedusta! – Ja koska ajan itsekin vapaa-ajallani, eipä ole varaa arvostella muiden tekemisiä.
Crichtonin sanoma on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan. Ilmaston lämpenemistä markkinoivat tahot ovat viime aikoina saaneet runsaasti kylmää vettä niskaansa, kuten MOT ohjelmassa maanantaina (TV1, 29.9). Maapallon ilmasto ei ole lämmennyt vaan pikemminkin viilentynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana. Yhä kasvava joukko tiedemihiä on eronnut kansalaisjärjestöjen ja poliitikkojen luomasta konsensuksen valheesta. Lämpenemisen estämiseksi rakennettu massiivinen koneisto (Kioton sopimus, päästökauppa, IPCC ja tuulimyllyt) tulisi nyt purkaa ja keskittyä maailman todellisiin ongelmiin. Crichton oli oikeassa!
Toivotaan, että Crichton on oikeassa.
Mutta varmuus on aina paras, kuten Sinuhen mainio kumppani Kaptah tähän toteaisi – eli ei ehkä kannata vielä ruveta tuulivoimaloita purkamaan.
(Tosin todennäköisesti Kaptah varovaisena miehenä sijoittaisi rahojaan sekä uusiutuviin että perinteisiin energiamuotoihin. Niinpä taitaa tehdä moni muukin: vihreyttä hankitaan osakesalkkuun sen verran, että sillä voidaan muodikkaasti retostella ja samalla korostaa omaa ympäristötietoisuutta. Mutta varsinaiset voitot tehdään toisaalla.)