Tänä syksynä jätin Helsingin kirjamessut väliin. Hieman harmitti, mutta toisaalta tunne oli vapauttavakin. Kirjamessuilla ei ahdista pelkästään ihmismassat vaan myös itse kirjat: niitä on niin tuskastuttavan paljon. Jos valitsee kotiin vietäväksi viisi-kymmenen kirjaa, on se vain säälittävä ripe kokonaismäärästä. Harhakuvitelmat siitä, että tuntisi kohtuullisen hyvin nykykirjallisuutta, voi puistella harteiltaan katsellessaan näytteilleasettajien ständeille hyökynyttä kirjamerta. – Kirjojen lukemiseen avautuukin näin tarkasteltuna näkökulma, jota Pierre Bayard kuvaa teoksessaan Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut (suom. Pirjo Thorel, 2008, Atena):
Lukeminen on ennen kaikkea ei-lukemista, ja jopa koko elämänsä kirjoille uhraavien suurlukijoiden kohdalla kirjaan tarttuminen ja sen avaaminen peittää aina alleen päinvastaisen teon, joka toteutuu samanaikaisesti ja välttyy näin ollen huomiolta. Tämä teko on olla tarttumatta ja jättää avaamatta ne kirjat, jotka olisivat eri tavalla järjestetyssä maailmassa voineet tulla valituiksi onnekkaan valitun sijasta.
Bayard kertoo itse olevansa laiska lukija. Kirjallisuuden professorina hänen on kuitenkin pystyttävä puhumaan kirjoista silloinkin, kun hän ei ole niitä lukenut. Tämä koskee tietysti kaikkia muitakin kirjallisuuden lukijoita. Jos kirjallisuuskeskustelut olisi rajattu siten, että puhuttaisiin vain kirjoista, jotka kaikki keskustelun osapuolet ovat varmasti lukeneet, syntyisi hiljaisuus. Niinpä sivistyneessä kirjallisuuskeskustelussa suositaan oman lukemattomuuden suhteen sanomatta jättämisen politiikkaa: on jopa epäkorrektia joka kerta erikseen mainita, jos ei jotakin keskusteluun putkahtavaa teosta ole lukenut. Toisaalta liiallinen oman lukeneisuuden paisuttelukin on typerää, joten on hyvä kommentoida kirjaa vähemmän ja yleisemmällä tasolla silloin, kun ei ole sitä lukenut. Siten ei synny noloja tilanteita, joissa kirjan oikeasti lukeneet huomauttaisivat, että eihän tuollaista kohtaa kirjassa ollutkaan.
Toki, kuten Bayardkin mainitsee, tällaisesta nolosta tilanteesta selviää aina vetoamalla siihen, että muistaa väärin. Sellainen on kirjallisuuskeskusteluissa ymmärrettävää ja inhimillistä, ja paradoksaalisesti se vain korostaa mielikuvaa puhujan suuresta lukeneisuudesta. Sillä tokihan paljon lukevalla henkilöllä on suuremmat ongelmat muistaa yksityiskohtaisesti lukemiaan kirjoja verrattuna sellaiseen, joka on elämänsä aikana lukenut vain pari kirjaa.
Jos harrastaa lukemista säännöllisesti, niin kohtuullisella ajankäytöllä ehtii viikossa lukemaan kolmekin kirjaa. Lisäksi jonkin päivälehden kirjallisuusarvosteluja seuraamalla saa tietoa ainakin muutamasta mahdollisesti itseään kiinnostavasta kirjasta viikossa. – 20 vuodessa tämä tarkoittaisi 3000 luettua kirjaa ja vähintään 4000-5000 luettua kirja-arvostelua. Lisäksi aktiivinen kirjallisuuden harrastaja seuraa todennäköisesti kirjallisuuslehtiä, kirjallisuustapahtumia, kirjailijahaastatteluja, dokumenttiohjelmia, klassikoista tehtyjä elokuvia jne. Ja tietenkin hän keskustelee kirjoista – luetuista ja ei-luetuista – muiden harrastajien kanssa sekä selailee teoksia kirjastossa, kirjakaupoissa, divareissa ja ystäviensä kirjahyllyillä.
Kun ottaa huomioon tämän kirjallisuuden harrastajan päässä vallitsevan tuhansien kirjojen sekamelskan, niin melko poikkeuksellisia täytyy olla lukukokemusten, jotka muistaa hyvin vielä 20 vuoden kuluttua. – Voiko enää sanan varsinaisessa mielessä sanoa lukeneensa kirjan, jos ei siitä muista mitään? Bayardin mukaan muistin hataruus kyseenalaistaa koko kirjojen lukemisen:
Jo lukiessani alan unohtaa lukemaani, ja tämä väistämätön prosessi jatkuu, kunnes kaikki on kuin en olisi kirjaa lukenutkaan ja olen samassa pisteessä kuin ei-lukija, jollaisena olisin voinut pysyä, jos olisin ollut järkevä.
Kirjojen lukemisen järkevyydestä olen kuitenkin eri mieltä Bayardin kanssa. Ei kirjoja lueta siksi, että ne muistettaisiin mahdollisimman hyvin. Muistaminen on mielestäni lukukokemuksessa melko toissijainen asia. Itse lukeminen on tärkeintä: joku tekee sitä viihtyäkseen, joku kuluttaakseen aikaa ja joku saadakseen älyllistä tai kielellistä haastetta. Ja joku vain nauttii kirjallisen kokemuksesta, jonka kautta avautuu toinen maailma: lukiessaan voi kokea olevansa yhtä aikaa läsnä arkitodellisuudessa mutta myös jossakin muualla.
Vaikka kirjojen lukemista puolustankin, myönnän, että kaikista parhaimmat ja jännittävimmät kirjallisuuskeskustelut, joihin olen osallistunut, ovat yleensä liikkuneet ”lukeneisuuden harmaalla alueella”. Mahtavinta on silloin, kun ei oikein itse muista kirjasta mitään (tai edes tiedä, onko sen lukenut vai ei – on lukuisia kirjoja, jotka olen mahdollisesti lukenut, mutta en ole täysin varma …) ja samalla jotenkin aistii, että toinen on kirjasta aivan yhtä pihalla. Lukeneisuuden asteeseen (sekä oman että muiden osapuolten) liittyvien epävarmuustekijöiden takia keskustelu on Bayardinkin kuvaamassa tilanteessa kutkuttavan luovaa:
On ensinnäkin vaikea tietää tarkasti, olemmeko itse lukeneet kirjan vai emme, niin perin häilyvä on lukukokemuksemme. Ja on melkein mahdoton tietää, ovatko toiset lukeneet kirjan. Sen tietäminenhän edellyttäisi, että he pystyisivät vastaamaan tähän kysymykseen itse. Myös tekstin sisältö on epämääräinen käsite, koska on varsin vaikea sanoa varmasti ettei se sisällä jotain tiettyä asiaa.
Luovuus onkin Bayardin mielestä yksi syy sille, miksi kirjoja ei kannata lukea kannesta kanteen. Parempi olisi pitäytyä pikaisessa selailussa – ja luoda siten parhaat mahdollisuudet oman itsen löytymiselle: kirjan selailu tarjoaa siihen virikkeitä, mutta syvempi kirjan maailmaan uppoutuminen saattaa muodostua esteeksi omalle luovuudelle. Tätä voi soveltaa esimerkiksi kritiikkien kirjoittamiseen. Bayard siteeraakin jo kirjansa alussa Oscar Wilden ajatusta: ”En koskaan lue kirjoja, joista minun pitää kriitikkona kirjoittaa; siitä on niin kovin helposti haittaa.” – Bayard yhtyy kirjan viimeisessä luvussa Wilden näkemykseen, jonka mukaan kirjan lukemiselle on sopivaa uhrata kymmenen minuuttia. Bayardin mielestä kirjoista puhuminen ei ole niin tärkeää kuin itsestä puhuminen. Ja kritiikissä tärkeintä ei ole teos vaan kritiikki itse. Kirjojen tehtävä on vain toimia kirjoittamisen innoituksen lähteenä:
Luovuus edellyttää aina, olkoon sen kohde mikä tahansa, jonkinlaista irrottautumista kirjoista. Kuten Wilde taitavasti osoittaa, ovat lukeminen ja luominen tavallaan vastakohtaisia, koska jokainen lukija on toisen kirjaan upottuaan vaarassa loitota omasta maailmastaan. Ja jos ei-luetun kirjan kommentoiminen on uuden luomista, luominen puolestaan edellyttää, ettei viivy liian pitkään minkään kirjan parissa.
– Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut sisältää riemastuttavia näkökulmia kirjojen lukemiseen ja erityisesti lukemattomuuteen. Itse kirja myös todistaa Bayardin väitteiden paikkansapitävyyden: jos lukee Bayardin kirjasta sisällysluettelon ja lisäksi selailee päälukujen otsikot ingresseineen, pystyy kirjasta keskustelemaan helpostikin kymmenen minuutin lukemisen perusteella … ja luultavasti kirjoittamaan ihan kelvollisen blogitekstin aiheesta, varsinkin jos vaivautuu poimimaan kirjasta muutaman sitaatin ikään kuin omaa lukeneisuuttaan osoittaakseen …
Aion Bayardin kirjan luettuanikin pysyä siinä kannassa, että kirjoja kannattaa lukea – kannesta kanteen. Toisille innoitukseksi ehkä riittää kymmenen minuuttia, mutta minun kohdallani luovuus vaatii pitkäkestoisempaa ärsykettä. Ja vaikka en lukemisiani aina muistaisikaan, itse lukukokemukset ovat tärkeitä. Lukijan mieli on kuin suuri hiukkaskiihdytin, johon lukukokemuksia singotaan törmäilemään toisiinsa. Ja näistä törmäyksistä syntyy aina jotakin mielenkiintoista, odottamatonta.
—————————
Erään hullun – mutta luultavasti täysin toteuttamiskelvottoman – idean Bayardin teos synnytti: voisi perustaa anti-lukupiirin, jossa tarkoitus olisi keskustella kirjoista, joita kukaan lukupiirin jäsen ei ole lukenut. Virikkeenä käytettäisiin tuota Wilden metodia, 10 minuuttia kirjan selailua. Silloin syntyisi luovaa ja jännittävää keskustelua, joka ei turhaan takertuisi yksittäisiin henkilöhahmoihin tai juonenkäänteisiin.
Todennäköisesti anti-lukupiirissäkin joku huijaisi, aivan kuten perinteisissä lukupiireissä, tosin täysin päinvastaisesti: kun lukupiirissä kommentoidaan kirjaa, vaikka sitä ei olisi luettukaan, anti-lukupiirissä syyllistyttäisiin salaa lukemiseen. – Ehkä parempi olisikin rajoittaa lukupiiri kirjoihin, joita ei ole vielä edes kirjoitettu. Esimerkiksi Jari Tervon seuraavalla romaanilla spekulointi voisi olla todella kiintoisaa.
Varsinkin, kun en ole lukenut niitä edellisiäkään.
Katselin tuota kirjaa messuilla, mutta en ostanut. Kuten en muutakaan. Sen sijaan tein messuista videon.
http://susupetal.vuodatus.net/blog/1606584
harrastaa lukemista tai seksia saannollisesti..
enta tenttikirjat?
hyva idea lukupiirista!
sopiikose myos seksiin?
Susupetal:
Kiitos videosta! Nyt tuli olennainen messuista nähtyä, vieläpä muutamassa minuutissa, ilman turhaa hikoilua ja rahanmenoa!
nena:
Tenttikirjojen lukeminen riippuu siitä, millainen tentaattori on: ei tentaattoritkaan lue kaikkia kirjoja, joista he esittävät tenteissä kysymyksiä.
Miksei seksikin. Tosin keskustelun luonne olisi varsin erilainen: kuvitellusta seksistä puhuminen voisi helposti mennä överiksi, yritettäisiin nokitella toisten ”kokemuksia”.
Tuli mieleen pätkä kulttuurihistorian luennolta: ”kun lukeminen yleistyi, se oli osa yksityiselämän korostumista, omaehtoisuutta, oman persoonallisuuden erottamista muista. Kirjaahan lukee vain yksi, sen kannet ovat poispäin muista…”
Ehkä se sitten on tässä. Ehkä jotkut, kuten minä, pitävät itse lukemisesta, ja toiset lukemisesta ja kirjoista keskustelemisesta.
Muistamisesta en liioin ole samaa mieltä, sen minkä on hyvin lukenut, muistaa kyllä ja pitkäänkin. Mutta jos on aina lukenut huonosti ja selaillen, on tietysti selvää, että kaikki luettu on vain sekamelskaa.
Silti selittäähän tämä Bayardin kirja paljon eräistä kirjallisuusjutuista, kriitiikeistä ja sen sellaisesta. Ei mitään uutta sinänsä tämänkään auringon alla. Mutta: en todellakaan aio ostaa Bayardin kirjaa… ehkä hipelöin sitä vähän. Sehän riittää, eikö?
Muistaminen on yksilöllistä. Oma muistini on melko hatara. Olen lukenut paljon kirjoja, joista en enää muista juurikaan mitään. Aika tekee tehtävänsä – liikaa on tullut muita sivuja väliin. Siksi klassikoita on välillä päivitettävä: siihen riittää yleensä selailu, ja kirja palautuu mieleen.
On myös paljon kirjoja, joista en ole ihan varma, olenko lukenut ne vai en. Tämä johtuu osittain siitä, että varsinaisen lukemisen lisäksi harrastan jonkin verran tuota wildelaista selailutekniikka: esimerkiksi kotimaisista uutuusteoksista ei ehdi kovin monta lukemaan, mutta selailemalla pääsee jyvälle, millaisen romaanin joku tuttu kirjailija on tänä vuonna saanut aikaiseksi.
Ja on kirjoja, joita ei ole lukenut, mutta jotka ”muistaa” huomattavasti paremmin kuin monet varsinaisesti lukemansa kirjat. Johtuu tietysti arvosteluista, esseistä, elämäkerroista jne. jotka on sattunut lukemaan ja joissa kyseistä teosta on ruodittu paljon.
Kritiikin kirjoittamisen suhteen olen kuitenkin kirjan kokonaisvaltaisen lukemisen kannalla. Siksi tässäkin blogissa esittelen pääsääntöisesti ainoastaan kirjoja, jotka olen kunnolla lukenut, sillä kyllä minun mielestäni kritiikin keskiössä pitää olla käsiteltävä teos – ei itse kritiikki jonkinlaisena itsenäisenä luomuksena, jolle kirja toimii vain ponnahduslautana.
Mutta puheen tasolla, keskusteluissa, hyväksyn tuon ponnahduslaudan käyttämisen. Puhe on aina jotenkin tilannesidonnaisempaa, hetkessä syntyvää ja sopimuksenvaraista. Keskustelua ei pidä liikaa rajoittaa eikä sille pidä esittää turhia vaatimuksia – kuten: ovathan kaikki nyt lukeneet tämän kirjan? – muuten se saattaa kuolettua tai käydä tylsäksi.
Ja, Bayardin kirja kannattaa lukea, jos sattuu osumaan kohdalle. Siinä on mainioita yksityiskohtia ja esimerkkitapauksia kirjojen lukemisen mahdottomuudesta ja kirjallisuuspuheesta yleensäkin. – Mutta kyllä siitä saa selailemallakin ihan hyvän käsityksen.
Tartuin blogissani antilukupiirihaasteeseen, jota ei esitetty.
Bayardin kirja (SK+) vaikutti kyllä siltä, että tulee varmaan luettuakin. HannaH:n tavoin valitsisin itse lukemisen kirjoista keskustelun sijaan, mutta ainakaan nykyisellä ajankäytöllä en onneksi joudu tekemään sitä valintaa, eikä esim. blogienne lukeminen (keskustelua nekin) seuraaminen ole pois kirjoilta. Arvostan kyllä, ettette keskustele kovin bayardilaisittain (eli 10 minuutin selailun pohjalta), vaikka Penjami luullakseni esitti viimeisimmässä kommentissaan Bayardin huomioita vähemmän kärkevästi (unohtamisen, selailun, kollektiivisen tuttuuden suhteen).
Mainio postaus sinulla!
– Valitettavasti se vain vahvistaa kuvaa, että kirjoista voi todellakin puhua niitä lukematta.
Tuo esittelemäsi Jari Tervon Lista on tosiaankin kiintoisa teos, taidanpa minäkin käydä siitä sanaseni sanomassa … ; )
oikeastaan tuo pierren kirjan otsikko riittaa synnyttamaan ajatukkkksia, toisaalta pitais tietaa Kenelle haluaa puhua kirjoista tms mita et ole lukenut eiko
Onko keisarilla vaatteet vai ei.Friikkien kanssa ei voi puhua kirjoista,joita ei ole lukenut,mutta ehkä kauppiksen poikien.Vitsinä,osoittelematta.
Lukemaansa kirjaa ei aina voi muistaa,mutta parhaana asiana hyvästä kirjasta muistaa kuitenkin tunnelman.Ehkä tänä aikana kirjan lukemista pidetään niin kovana juttuna,että tällaisia kirjoja tarvitaan.Kiihottuuko uteliaisuus pienistä annoksista??Hmm
nna:
Osut asian ytimeen. Pakkomielteinen kirjallisuuspuhe – silloinkin, kun ei ole edes kirjaa lukenut – voi olla puhujalle jonkinlainen persoonallisuuden jatke. Sellaisessa ei enää tärkeintä ole kirja vaan oma itse. – Tosin sama koskee mitä tahansa kokemusten tms. hienoista liioittelua, mitä joskus tulee arjessa harrastettua.
sohvi:
Niinpä. Ja minulle voisi aivan hyvin kertoa jostakin ”kuuluisasta” oopperasta, jota ei ole olemassakaan.
Kirjan lukeminen ”kovana juttuna” on jossain määrin pitänyt pintansa, uusien medioiden esiinmarssista huolimatta. Tai, ehkä juuri niiden ansiosta …
Kirjat elävät aina ihmisten mielissä muutenkin kuin luettuina, vaikkapa arvioina ja arvosteluina, näytelmien hahmoina, lähtökohtaa kertomatta levitettävinä ajatuksina jne., kai kirjoista sitten voi keskustellakin kirjaa lukematta. Tämänkin blogin montaa pärettä olen kommentoinut, vaikka en ole arvioitua kirjaa lukenut enkä ehkä luekaan.
Sellainenkin näkökulma tulee mieleeni, että luetuistakaan kirjoista ei oikeastaan keskustella samoista lähtökohdista vaan keskustelun pohjana ovat lukijoille tekstistä, heidän pohjatietojensa, elämänkokemustensa ja psyykkisen rakenteensa pohjalta syntyneet ja mieleen jääneet käsitykset. Niistä puhuminen taas ei välttämättä edellytä alkuperäisen tekstin lukemista.
kiitos vastauksesta, benjami. kari, paras kirja elaa kanssasi nyt ja varmaan pari hyvaa kirjaa riittaa yhteen elämään?
muutamat sanatkin
mutta olsi kiva tietaa, mikä on kirjoja ahmivan motiivi. voihan se olle tieto? kilpailu, hö
tulin tanne kylla tuon hannan kommentin takia..Kun lukeminen yleistyi..milloin se Suomessa yleistyi. Mun hyllyssa 1800 ja 1700 luvunkin kirjat on hm hengellisia. Milloin meille tuli ensimmaiset Maalliset kirjat ja mita ne oli, yleisemmi
nna:
Omia motiivejani kirjojen ahmimisessa on lukuisia. Kirjojen lukeminen tarjoaa viihdettä, herättää tuntemuksia, antaa tietoa, luo mahdollisuuden todellisuuspakoon, viettelee kielellisiin iloitteluihin, haastaa ajattelemaan, auttaa ymmärtämään ympäröivää maailmaa, yhteiskuntaa, muita ihmisiä ja omaa itseäänkin jne.
Nämä ovat minulle kirjojen lukemisessa tärkeimpiä asioita, kirjallisuuspuhe tulee vasta sitten – mutta kuitenkin liittyy kiinteästi kaikkiin edellisiin mainitsemiinin asioihin.
No, kun nna taisi minulta kysyä – nyt kun tänne taas päädyin: niin nk. kansankirjastot aloittivat melko laajalti kaupungeissa jo aivan 1900-luvun alussa. Sitä ennen oli ollut sivistyneistön lukuseuroja. Mitä luettiin – eikä hengellistä aineistoa tarvitse sinällään sulkea pois – voi hyvinkin olla, että sillä oli kovastikin lukijoita. Muutoin tietenkin Topeliusta ja Ahoa ja muita vuosisadan alun kirjailijoita. Onhan mm. Pekkasen Tehtaan Varjossa teoksessa hyvä kuvaus kansankirjaston käytöstä ja merkityksestä metalliverstaan työläisen elämässä. Tietenkin kaikki tuollainen on sidoksissa mahdollisuuksiin.
Ja mitä motiiveihin tulee, Penjami kuvasi niitä jo varsin kattavasti. Tunnustan omikseni jokseenkin kaikki. Lisätään nyt sitten vielä kiinnostus kieleen ja havainto, että lukemalla oppii ymmärtämään kielen eri käyttömuotoja ja ilmaisemaan myös itseään eri tilanteissa ”oikealla” kielellä.
Joskus 1700-1800-luvun vaihteessa ei tavallisen kansan parissa varmaankaan ollut saatavilla kovin paljon muuta kuin hengellistä kirjallisuutta. Kirkko opetti lukutaidon, ja esim. Raamatun tekstejä selittävä hengellinen kirjallisuus oli luonnollinen jatke Katekismukselle yms.
Varsinaista suomenkielistä kaunokirjallisuutta ei ollut ennen kuin 1800-luvun loppupuoliskolla – ja silloinkin vain pieninä painoksina. Parempi väki toki saattoi lukea muilla kielillä ilmestyneitä romaaneja. Enpä ole sattunut lukemaan mitään tutkimusta kartanokirjastojen merkityksestä suomalaiselle kulttuurielämälle, mutta jokin rooli niilläkin on täytynyt olla.
Nuo Hannan mainitsemat kansankirjastot ovatkin olleet huikea edistysaskel. – Toivottavasti monipuolinen ja kaikille ilmainen kirjastolaitos pysyy pystyssä, vaikka nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä käykin melkoinen puhuri oikealta.
Nollainformaatioviesti, mutta jos vaikka herättäisi paremman muistikuvan jossakussa:
Luulen lukeneeni joskus tutkimuksesta tai selvityksestä, jossa listattiin (oletttavasti vauraampien) talonpoikaistalojen kirjahyllyjä 1800-luvulla – lähdeaineistona oli varmaankin jonkinlaisia pesänjakoasiakirjoja. Olin yllättynyt siitä, kuinka varhain esimerkiksi englantilaista kirjallisuutta Suomen maaseudulla luettiin (ehkä kuitenkin Ruotsiksi). Muistikuvani mukaan esimerkiksi Swiftiä, Dickensiä, Defoeta.
Mutta tuossakaan ei lieni mistään kovin laajasta ilmiöstä kyse. Juolahti Penjamin mainitsemista kartanokirjastoista mieleen, kun tässä yhteydessä puhuttiin selkeästi talonpoikaisista taloista.
Penjami perässä tullaan!
Luin teoksen. Teos ja bloggauksesi ovat hienoja. Linkitin juttusi bloggaukseeni :)
Bayardin kirja onkin kirjabloggarille must-teos. Täytyypä käydä lukemassa juttusi, tästä kirjasta soisi kirjoitettavan enemmänkin.