Onhan aiheella kikkailtu aiemminkin: kirjoitetaan romaani, jonka sisällä on toinen romaani. Paul Austerin Oraakkeliyö (2006, suom. 2006, Tammi) käsittelee sisäkkäisten ja toisiaan risteävien kertomusten verkostoa kuitenkin niin mukaansatempaavasti, että lukija ei ala nyrpistellä nenäänsä kerronnalliselle monikerroksellisuudelle: romaanin sisällä oleville kertomuksille, jotka ovat tavallaan peilitekstejä romaanin tarinoille ja tapahtumille.
Kertomus alkaa sinisestä muistikirjasta, jonka vaikeasta sairaudesta toipuva kirjailija Sidney Orr ostaa sattumalta (tosin tässä kirjassa tapahtumien ja tekojen sattumanvaraisuus alkaa menettää sattuma-luonnettaan…). Muistikirjaan hän alkaa hahmotella tarinaa Nick Bowen -nimisestä kustannustoimittajasta, joka eräänä päivänä päättää kadota omasta elämästään ja muuttaa toiseen kaupunkiin. Kirjoittaessaan salaperäiseen siniseen muistikirjaansa myös Sidneyn oma ote elämästä alkaa luisua raiteiltaan – jopa niin, että uppoutuessaan tarinan kirjoittamiseen hän paitsi vertauskuvallisesti niin myös konkreettisesti katoaa hetkittäin tästä maailmasta.
Sinisen muistikirjan tarinassa Nick Bowen lukee käsikirjoitusta, jonka nimi on Oraakkeliyö. Siinä on päähenkilönä ensimmäisessä maailmansodassa haavoittuva Lemuel Flagg, joka sokeuduttuaan saa profetoimisen kyvyn. Tulevaisuuden näkeminen on etuoikeus, johon liittyy kuitenkin myös ongelmia.
Paul Austerin Oraakkeliyön keskeisiä aiheita ovat kirjoittaminen ja aika. Paitsi että kuvataan Sidney Orrin kirjoittamista ja sitä, mistä hän saa ideoita ja innoitusta, tuodaan esille hieman yliluonnollisella tavalla myös kirjoittamisen vaarallisuus. Sanat saattavat olla niin vahvoja, että ne paljastavat todellisuuden ja jopa vaikuttavat tapahtumiin. Romaanin monet tarinat ja kertomukset kietoutuvatkin Sidney Orrin ja hänen vaimonsa sekä heidän kirjailijaystävänsä John Trausen elämään.
Oraakkeliyössä kertomukset ja tarinat eivät pysy omissa kansissaan vaan sekoittuvat toisiinsa. Myös ajan kronologista järjestystä murretaan. Lemuel Flaggista kertova romaani on Sidney Orrin mukaan ”lyhyt filosofinen romaani tulevan ennustamisesta, aikaa käsittelevä sepitelmä”. Sidney ideoi myös aikamatkustusta käsittelevän elokuvakäsikirjoituksen Wellsin Aikamatkasta. Ja yleensäkin paljastetaan menneitä asioita, jotka paljastuessaan antavat uusia merkityksiä nykyhetkelle. Myös kirjoittamisen vaikutus kirjan henkilöiden elämään on alleviivaa ajatusta, että kirjoittamisessa on läsnä sekä mennyt, nykyhetki että tulevaisuus.
Itse pidin Austerin romaanissa siitä, että kirjan moninainen intertekstuaalisuus pysyy pääasiassa kirjan kansien välissä: Oraakkeliyössä on luotu kertomuksien verkosto, jossa lukija voi kokea eri tekstien välisten viittausten löytämisen ilon. Ei tarvitse välttämättä tuntea kirjallisuushistoriaa, sillä kaikki ainekset on lukijan saatavavilla. Toki kertomuksista voi etsiä yhtymäkohtia muuhunkin kirjallisuuteen.
Paul Austerin romaanissa on myös omaelämäkerrallisuutta. Sidney Orrin kirjailijaystävän nimi on John Trause – anagrammi Austerista. Kirjassa Trausen poika Jacob on huumeongelmainen tapaus, joka ajautuu rikollispiireihin. Myös Paul Austerin omalla pojalla Danielilla on ollut vastaavia ongelmia. Auster on aiemminkin sijoittanut itsensä romaanihahmokseen ja leikitellyt siten kertojan ja romaanihenkilön välisellä suhteella. Oraakkeliyössä Sidney Orrin kertojuus palautuu kertojaan itseensä: tarina alkaakin hallita kertojaansa.
Taiteillessaan rinnakkaisilla ja sisäkkäisillä kertomuksilla Auster ei luo mitään iloista leikkiä, päinvastoin: kirjoittamisesta ja sen vaikutuksista kertovassa Oraakkeliyössä on paljon ahdistaviakin sävyjä. Romaanin monimutkaisuus on kuitenkin kiehtovaa, ja se viekoittelee lukijan peliin mukaan.
jäljen ääni 