Fanittaminen, jostakin bändistä täydellisesti hullaantuminen, on aina jäänyt minulle henkilökohtaisesti aika vieraaksi tuntemukseksi, vaikka olenkin kuunnellut paljon musiikkia. Toisaalta, ehkä se on enemminkin tyttöjen juttu – harvemmin varmaan teinipojat tapetoivat huoneensa uudelleen jonkun tietyn artistin kuvilla, kattoa myöten. Saatetaan toki fanaattisesti vannoa jonkun bändin nimeen ja pitää sitä maailman parhaimpana, mutta henkilöpalvontaa ei kuitenkaan toitoteta koko ajan maailmalle. Mistä siis ero johtuu? – Seksistä tietenkin. Pojat haluavat kuunnella rokkareiden musiikkia, tytöt haluavat muutakin. Tosin onhan nykyään naisartistejakin, ja toki erilaisten vähemmistöjen mieltymykset on otettava huomioon.
Pamela des Barresin (s. 1948) Kuumana bändiin – Bändärin tunnustukset (I’m With the Band – Confessions of a Groupie, 1987, 1988, 2005, suom. 2006, Johny Kniga) kertoo ”maailman kuuluisimman bändärin” (Cynthia Plaster Caster ehkä jopa kuuluisampi: hän valoi muottien avulla kopioita rokkareiden peniksistä…) kiihkeistä vuosista 60-70-luvuilla. Pamela on teinitytöstä saakka fani: bändit vaihtuvat, mutta fanius pysyy. Vuonna 1964 Beatle-mania laittaa Pamelan pään täysin sekaisin, ja hän kirjoittaa Paul MacCartneylle kirjeitä, käy beatle-kavereidensa kanssa kuvitteellisia bändi-keskusteluja, kirjoittaa päiväkirjaansa romanttisia kuvitelmia jne.
Vaikka unelmoinkin siitä, mitä Paulilla oli täydellisten maidonvalkoisten reisiensä välissä, en vielä ollut loihtinut silmiini kolmiulotteisia kuvia. Keräsin Beatles-purkkakuvasarjaa ja yhdessä kuvassa Paul soitti bassoaan hotellin sängyllä jalat levällään. Kuvasta saattoi nähdä hänen tiukkojen housujensa puristavan hänen pallejaan. Minä kannoin kuvaa mukanani pienessä kultaisessa rasiassa, puuvillaisen pehmusteen sisään käärittynä, kuin jalokiveä ainakin.
Pamelan Beatles-fanitusta voisi verrata vaikkapa Dingo-hysteriaan tai tämän päivän Antti Tuisku -ilmiöön. Toisin sanoen: jokaisen varsin viattomalta vaikuttavan Antti Tuisku -fanin sisällä asuu pieni bändäri … Ja kun iän myötä viattomuus alkaa karista Pamelan ajatuksista, niin samalla 60-luvun kulttuuri alkaa saada rosoisempia ja seksuaalisesti virittyneempiä sävyjä. Pamela vaihtaa Beatlesin Rolling Stonesiin ja muihin rock-henkisempiin yhtyeisiin. Oman koulun pojat alkavat näyttää onnettomilta maitonaamoilta.
Los Angelesin Sunset Strip on katu, jonka varrella on monia klubeja, esimerkiksi kuuluisa Whisky a Go Go (josta kertoo Rolling Stonesin levyttämä, alkujaan Miraclesin kappale Going to a Go Go). Pamela alkaa viihtyä Sunset Stripillä , ja siellä hänelle myös avautuu tilaisuus tutustua bändeihin ”lähemmin”. Elämäkerrassaan Pamela des Barres ei juurikaan kerro esim. yksittäisistä biiseistä, jotka hänelle olisivat olleet tärkeitä. Musiikki sinällään on merkityksellistä, mutta enemmänkin bändien live-esiintymiset, jolloin voi kokea sähköistyneen ilmapiirin, esiintyjien ja yleisön välillä virtaavan energian. Takahuoneet, komerot, hämyiset nurkat jne. alkavat tulla Pamelalle vähitellen tutuksi, samoin kuin monet bänditkin…
Vaikka Pamela harrastaakin seksiä monien artistien kanssa, ei hän kuitenkaan vaikuta hyväksikäytetyltä: kumpikin osapuoli saa jotakin. Mutta kun Pamela yrittää viedä suhteita pidemmälle, tilanteet osoittautuvatkin hankaliksi. Bändäreihin tottuneet muusikot eivät ole yhden naisen miehiä. Suhteet esim. Led Zeppelinin Jimmy Pageen ja Byrdsin Chris Hillmaniin ovat mahdottomia.
Jim Morrison, Mick Jagger, Keith Moon, Robert Plant, Jimmy Page, Don Johnson (!) – miten ihmeessä näin kuuluisia tyyppejä? Piirit ovat pienet vielä 60-70-luvun taitteessa, ja Pamela liikkuu juuri niissä paikoissa, joissa sen ajan isot nimet käyvät. Asiaan vaikuttaa myös se, että Frank Zappa kokoaa bändäreistä tyttöryhmän GTO’s, jossa Pamelakin on mukana ja joka jopa tekee yhden levyn. GTO’s kuitenkin kaatuu samaan kuin monet sen ajan bändeistäkin: huumeisiin ja sisäisiin ristiriitoihin. Joka tapauksessa Pamela pysyy kaiken kohelluksensa keskellä suhteellisen järjissään, ja vaikka käyttääkin huumausaineita, ei hän kuitenkaan ajaudu heroiiniin tai muihin vahvasti riippuvuutta aiheuttaviin aineisiin.
Pamela des Barresin bändäriys henkii iloista, nuoruuden mutkatonta seksuaalisuutta, vahvaa vapautumisen ja elämisen tunnetta. Tosin lukijan on vaikea arvioida, kuinka paikkansa pitävä des Barresin omaelämäkerta on. Se, mitä kerrotaan, vaikuttaa kyllä uskottavalta, mutta mitä jätetään kertomatta? En väitä, että des Barres olisi harrastanut klubeilla ”rakkauden leikkejä” muiden (esim. roudarien, historian unohtamien pikkubändien, baarimikkojen, ovimiesten etc. ) kuin kirjassa mainittujen kuuluisuuksien kanssa, mutta jos olisi, niin tuskin hän niistä kirjoittaisi. Musiikillisesti laatutietoiset aktit tekevät hänen kirjastaan hohdokkaamman, ylevöittävät kuvatun bändäriyden.
Ja tietysti bändäriydellä on kirjassa onnellinen loppu: 1973 hän tutustuu Silverhead-nimisessä bändissä soittavaan Michael des Barresiin. Michael on paitsi rokkari niin myös aatelinen. He menevät naimisiin, ja elävät onnellisesti yhdessä (aina avioeroonsa saakka, mutta se onkin jo toinen tarina). Sen pituinen se.
jäljen ääni 