Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for toukokuu 2007

So Many Books, So Little Time

Kesä on vasta alkamassa, ja nyt jo puidaan kustantajien kirjasyksyä. Lueskelin juuri sekä Teoksen että WSOYn ensi syksyn kirjatarjontaa: taas lisää kirjoja, kun on vielä edellistenkin katalogien perusteella tehdyt ”tämä-on-pakko-lukea”-listaukset  lukematta!

Viime viikolla olin luokkaretken valvojana Helsingissä. Kävimme toki Linnanmäelläkin, mutta oma suosikkikohteeni oli Akateeminen kirjakauppa. Tarkoitus ei ollut varsinaisesti ostaa mitään, mutta muutama teos luuli minua jättimäiseksi kärpäspaperiksi, enkä voinut tehdä muuta kuin kävellä kassalle. Tämän postaukseni otsikko liittyykin yhteen noista teoksista: Sara Nelsonin So Many Books, So Little Time (2003) käsittelee kevyen hauskalla otteella lukijuuden problematiikkaa. Hän kertoo omista lukukokemuksistaan – ei siis pelkästään esittele kirjoja, vaan kertoo myös lukijuudesta, siitä, miltä lukeminen tuntuu ja mitä asioita kirjallisuuden harrastamiseen sisältyy.

Sara Nelson on tehnyt uudenvuodenlupauksen: hän aikoo lukea yhden kirjan viikossa vuoden ajan ja pitää lukukokemuksistaan päiväkirjaa. Ei ehkä kuulosta kovinkaan raskaalta urakalta, mutta kyllä kirja viikossakin on jo ihan hyvä tavoite, jos samalla kuitenkin on töissä ja harrastaa muutakin elämää.

”How do you choose your books?” my friends had asked. Less than a week into my project, I can now tell them the beginning of the truth. I don’t always choose the books, I’ll say. Sometimes the books choose me.”

Pitää paikkansa, ainakin minun kohdallani. Aina kun menen kirjastoon, minun on todellakin pidettävä varani, tai muuten palaan kotiin seurassani lukuisa joukko minulle aiemmin tuntemattomia kirjoja – aivan kuin ravintolaillan päätteeksi menisi hölmöyksissään ilmoittamaan, että meille voi tulla jatkoille. Jos haluaa todellakin olla tilanteen herra ja valita itse luettavansa, täytyy toimia kurinalaisesti ja suunnitelmallisesti. Siksi luenkin kustantajien katalogit, teen listat ja pyrin pitäytymään niissä.

Mutta toisaalta on ehkä itsepetosta kuvitella, että kustantajien luetteloista tehdyt poiminnatkaan olisivat omaehtoisia. Välillä nimittäin tuntuu, kuin jotkut nimikkeet tai aiheet olisi kirjoitettu juuri minua varten: ikään kuin teksti olisi tiennyt olemassaolostani ja päättänyt tulla esiin, minun luettavakseni. Eikö silloinkin kirja tavallaan valitse lukijansa?

Eräs osuvimmista Nelsonin esille ottamista asioista on se, että aina ei välttämättä voi tietää, onko lukenut jonkin kirjan vai kuvitteleeko vain lukeneensa sen. Selailin juuri (toista viimeaikaista hankintaani) teosta nimeltä 501 Must-read Books, johon on listattu tärkeitä, lukemisen arvoisia kirjoja niin kauno- kuin tietokirjallisuudestakin. Oli yllättävän vaikeaa muistaa, minkä teoksen listan kirjoista on lukenut. Varsinkin klassikoiden kohdalla tulee eteen Nelsoninkin kuvaama ongelma:

I wanted to read it, I meant to read it, and I read so much about it at the time that I’d started to think I had read it.

Opiskellessani yliopistossa kirjallisuutta tuli ahnehdittua paitsi kirjoja niin myös tietoa kirjoista. Osa klassikoista tuli luettua, mutta osaan tutustui esseiden, kirjallisuushistorioiden, luentojen ja elämäkertojen välityksellä. Mukaan kun lisää nähdyt filmatisoinnit kirjallisuuden klassikoista, niin sekamelska onkin valmis. On paljon kirjoja, joita en ole lukenut, mutta joista minulla on eräänlainen keinotekoinen ”lukukokemus”. Joissakin tapauksissa se on ainakin muistamisen merkityksessä huomattavasti vahvempikin kuin muistikuvat jostakin oikeasti lukemastani, hieman mitään sanomattomasta kirjasta. Ja monien kirjojen suhteen en todellakaan tiedä, onko lukukokemukseni ”aito” vai ”opittu”: esimerkiksi Stendhalin Punainen ja musta – ehkä luin, ehkä en … mutta sujuvasti  osaan kyllä kertoa juonesta ja henkilöistä, niin vahvasti Julien Sorelin henkilöhahmo on jäänyt mieleeni.

Jos pitää lukupäiväkirjablogeista, pitänee Sara Nelsonin kirjastakin. Nelsonin englannin kieli on kohtuullisen helppolukuista ja ote kevyttä. Vaikka kaikessa en Nelsonin kokemusmaailmaa tavoitakaan, tuntuvat monet hänen ”lukijan arjesta” esittämänsä huomiot varsin tutuilta, omakohtaisilta.

Read Full Post »

Toukokuu, kuukausista julmin

… ainakin monille opettajille. Aika ei riitä mihinkään ( = kirjojen lukemiseen), illat kuluvat koepapereita ja kirjoitus/kirjallisuustehtäviä pyöritellessä. Satojen paperiarkkien ärsyttävä kahina ja punakynän rapina saa muut perheenjäsenet hermoromahduksen partaalle.

Siksi tässä blogissakin on ollut viime aikoina kovin hiljaista. Onneksi koulua ( = töitä) on enää viikko jäljellä. Eli palaan piakkoin normaaliin ja ainoaan mahdolliseen tärkeysjärjestykseen: ensin kirjat, sitten muu elämä (tosin omaa perhettä ei kyllä sovi sivuuttaa).

Read Full Post »

Olen potenut moraalista ja henkistä krapulaa vietettyäni varsinaisen hömppäviikonlopun. Perjantai-ilta sujui vielä kohtalaisen intellektuellisti: ainakin yritin lukea Bruno Latourin kirjaa Emme ole koskaan olleet moderneja. Ikävä kyllä (tai onneksi …) hyydyin todella pahasti lukuun Mikä on kvasiobjekti? Jos mahdollinen lukijani tässä vaiheessa kysyy, että mikä hemmetti on kvasiobjekti ja mitä väliä sillä on, niin lukemani perusteella toteaisin vain, että en todellakaan tiedä ja että varsinkin jälkimmäinen kysymyksesi on varsin oikeutettu … – Luin kyllä sivutolkulla, mutta en työviikon väsyttämänä ymmärtänyt aiheesta yhtään mitään.

Lauantaina jätin suosiolla älylliset ponnistelut sikseen. Katsoin tuntikausia televisiota, vieläpä koko skaalan: luontodokumentin, dekkarin, uutiset, urheilu-uutiset (!), Jari Tervo -show’n – ja tietenkin Euroviisut + ekstrana jotakin surkeata toimintaelokuvaa. Varovaisestikin arvioiden noin seitsemän tuntia ”höttöä”, siis ainutkertaisen ja valitettavan lyhyen ihmiselämän tuhlaamista puuduttavaan tuijotteluun. Herätessäni sunnuntaiaamuna tuntui siltä, kuin olisin vaihtanut aivoni ameeban kanssa. Olin koko päivän niin tolaltani, että yllätin itseni katsomasta jopa puoli erää jääkiekkoa (peli, jota pelaa huipputasolla maailmassa vain noin 6-7 maata – siksi Suomikin siinä menestyy: ikävä kyllä suomalaiskansallisesta röyhistelystä huolimatta tulee valitettavasti mieleen pienen koulun hiihtokilpailut, jossa kaikki ikäsarjansa osallistujat saavat lusikan…). – Jotta kukaan jääkiekon ystävä ei loukkaantuisi, niin mainittakoon selvennykseksi, että jääkiekkoinhoani selittää lapsuudenaikaiset kokemukseni: vitamiinimuroilla ja valkoisella vehnällä kasvatetut testosteronintuoksuiset ikätoverini heiluivat jääkiekkokaukalossa sellaisella raivolla, että jo ala-asteikäisenä katsoin viisaammaksi jättäytyä kaukalon ulkopuolelle ja vetäytyä kirjallisuuden pariin. 

Krapulan epämiellyttävää oloa voi lievittää samalla aineella, kuin mikä sen on aiheuttanutkin. En kajonnut sunnuntainakaan Latouriin, vaan luin henkistä krapulaani loiventaakseni jotakin kevyttä: Sue Townsendin romaanin Adrian Mole: Cappuccinovuodet (1999, suom. 2007 Jelena Vallenius, WSOY). Erittäin hauska kirja: en tiedä, johtuiko vielä edellisen illan viihdepläjäyksen jälkimainingeista, mutta hihittelin kuin heikkopäinen Adrian Molen absurdille perhe-elämälle ja kirjan tilannekomiikalle.

Sue Townsend on Englannissa bestseller-kirjailija, joka on julkaissut lukuisia Adrian Molen päiväkirjaromaaneja – Adrianin nuoruusvuosista aina keski-iän kynnykselle saakka. Aiemmin on suomennettu sarjan neljä ensimmäistä teosta, jotka sijoittuvat Adrianin nuoruuteen. Cappuccinovuosissa hypätään ajassa eteenpäin, ja Adrian on kolmekymppinen.

Kirjassa on tavallaan kaksi pääaihetta: Adrian kuvaa omaa henkilökohtaisen elämänsä problematiikkaa (ja siitä ei ole puutetta) ja perhesuhteitaan, mutta samalla ruoditaan myös englantilaista yhteiskuntaa, varsinkin sen poliittista elämää ja julkkiksia. Cappuccinovuodet sijoittuu vuosiin 1997-1998, jolloin Englannissa tapahtui parikin muistamisen arvoista asiaa: Tony Blair työväenpuolueineen nousi valtaan voitettuaan vaalit ja prinsessa Dianan mediaa kuohuttava suhde Dodiin päättyi traagisesti auto-onnettomuuteen. Adrian ihailee sekä työväenpuoluetta ja Dianaa, ja hänen kuvitelmissaan nämä molemmat asiat henkilöityvät Adrianin suureen rakkauteen, kauniiseen Pandoraan (!), joka valitaan työväempuolueen edustajana parlamenttiin.

Adrian Mole on herkullinen hahmo: työväenluokkainen tausta, jonka yläpuolelle hän jatkuvasti pyrkii nostamaan itseään päälleliimatulla kulttuurielitismillään ja harhakuvitelmillaan omista älyllisistä ja kirjallisista lahjoistaan. Jos Adrian ei olisi niin räikeän tragikoominen hahmo kuin mitä hän on, voisin melkein tunnistaa hänestä omia piirteitäni. – Tosin en usko pystyväni riittävään itseironiaan – dostojevskisitaattini yms. kirjalliset viittaukseni arkikeskusteluissa ovat minulle pyhä asia, olivat ne sitten itsekorostuksessaan kuinka naurettavia tahansa.

Totta kai Adrian on järkyttävä surkimus: kirjalliset ”kykynsä” hän joutuu kätkemään pöytälaatikkoon, eikä BBC huoli hänen 12-osaisen draamakomediansa Valkoinen pakettiauto käsikirjoitusta. Ote Adrianin kirjoittamasta sarjan esittelystä:

Sankari on Godfrey Hetherington (Harry Enfield), päiväsaikaan BBC:n kirjanpitäjä ja öisin sarjamurhaaja, joka ajelee Lontoon lähikreivikunnassa valkoisella pakettiautolla murhaamassa naisia.
     Komedia syntyy siitä, ettei Godfreyn vaimo Gloria (Pauline Quirke) tiedä mitään miehensä yöllisistä puuhista. Hän kuvittelee, että mies kuskaa hyväntekeväisyysjärjestön nimiin soppaa kodittomille.

Adrianin ongelmana on siis mielikuvituksen ja omaperäisyyden puute. Siitä hän kyllä moittii kaikkia muita, mutta ei huomaa itse lankeavansa samaan syntiin. Hän esimerkiksi haukkuu mielellään ihmisten tyylitöntä pukeutumista ja mauttomia kulutustottumuksia, mutta ostaa itse monet tavaransa ”punnankaupasta”. Pahin riitasointu hänen tekemistensä ja ihanteidensa välillä kuitenkin lienee se, että hän työskentelee valmisruokaa ja sisälmyksiä valmistavan huonomaineisen mutta suositun trendiravintolan keittiömestarina – eikä hän edes osaa laittaa ruokaa. Ruokalistalla on irvokkaita sisäelinannoksia lampaanaivoista sian-ties-mihin ja jälkiruokana yleensä bulkkiakin bulkimmin pikakahvia ja After Eight -konvehti. Ravintola on erittäin suosittu julkkisten keskuudessa, minkä ”tosi”seikan lukija lukee satiirina trendipellejä kohtaan. – Työstä koituu Adrianille kuitenkin kuuluisuutta (tosin varsin kyseenalaista), sillä hän ”saa” oman ruokaohjelman televisioon: Sikahyvää sisälmyksistä, suunnattu opiskelijoille ja muille vähävaraisille.

 Jos on lukenut Adrian Molen nuoruusvuosiin sijoittuvia Townsendin aiempia romaaneja, huomaa, että monet perusasiat Adrianin luonteessa ja elämässä ovat pysyneet samoina: hän edelleen on toivottomasti rakastunut Pandoraan (jolta ei juurikaan saa vastakaikua), hän edelleen pitää itseään muita parempana ja fiksumpana ja hän edelleen haaveilee – vailla mitään realismia – oman kirjan julkaisemisesta. Uusia sävyjä Adrianin elämään tuo kuitenkin yksinhuoltajuus (hänen nigerialainen vaimonsa on lähtenyt takaisin kotiseuduilleen, ja heidän poikansa on jäänyt Adrianille) , ikäkriisi ja lisääntyvä kyynisyys.

Cappuccinovuodet piristi kovasti sunnuntaista oloani, suosittelen siis lämpimästi sekä kevennykseksi että masennuksen poistajaksi.

Adrian Mole Homepage

Read Full Post »

Päädyin edellisen postaukseni ”lammasdekkari”-esittelyssä niinkin kauas kuin romantiikan ajan kirjallisuuteen, 1800-luvun alkupuolelle. Tuon ajan kirjallisuudessa minua on aina kiehtonut romaanihenkilöiden käsittämättömät tunneskaalat, joihin he ovat pakahtua – ja joihin he myös usein pakahtuvat, kuten Goethen kirjeromaanissa Nuoren Wertherin kärsimykset. Toki on tullut luettua romantiikan naisklassikkojakin, mutta erityisesti aikakauden kirjallisuuden mieshahmot ovat kiinnostavia, sillä monet heistä käyttäytyvät varsin epätyypillisesti, jos ajattelee perinteisiä, maskuliinisia mieskäsityksiä.

Tyypillinen esimerkki romantiikan aikakauden mies”sankarista” voisi olla Johny Deppin esittämä tutkija Tim Burtonin elokuvassa Päätön ratsumies. Goottihenkisessä, tummasävyisessä ja sadunomaisessa jonnekin 1700-luvulle sijoittuvassa kauhuelokuvassa syrjäseudulla riehuu yliluonnollinen peto, päätön ratsumies. Deppin mainiosti esittämä tutkija ei todellakaan ole mikään tiukkahermoinen muskelimies, päinvastoin: hän muistaakseni mm. pyörtyy (!) jossakin liian jännittävässä tilanteessa.

Kuumeinen vouhkaaminen, ylitunteellisuus, houreet, käsittämätön idealismi, liioiteltu itsekeskeisyys ( = omien tunteiden vaaliminen), hermoheikkous, maanisdepressiivisyys, kuolema-ajatukset, itsetuhoisuus jne. – siinä romantiikan kirjallisuuden epätoivoisten mieshahmojen piirteitä. Suurin joukossa on tietysti nuori Werther, joka kirjeissään ystävälleen märehtii rakkaudellaan Lotteen. Vähitellen kirjeiden sävy muuttuu yhä ahdistavammaksi, ja lopulta Wertherin tunnehyöky koituu hänen tuhokseen. Toinen suosikkini on Mary Shelleyn Frankenstein (1818), romaani, jonka luin ensimmäisen kerran aivan liian nuorena, joskus kouluaikoina: silloin se tuntui ainoastaan tylsältä, mutta luettuani teoksen pari vuotta sitten uudelleen tajusin sen arvon. Itse tohtori Frankenstein on idealisti, jonka varsin epäeettiset tieteelliset kokeilut tuottavat ikävä kyllä tulosta. Itse asiassa häne luomansa ”hirviö” vaikuttaa monessa suhteessa huomattavasti luojaansa viisaammalta. Kun Frankenstein ja hänen luomuksensa kohtaavat, ”hirviö ” kertoo elämänvaiheistaan ja myös lukemistaan teoksista:

Mutta mielestäni Werther itse oli jumalallisin olento mitä olin nähnyt tai kuvitellut; hänen luonteensa oli syvä eikä siinä ollut vähäisintäkään teeskentelyä. Kirjan sisältämät ajatukset kuolemasta ja itsemurhasta täyttivät mieleni ihmetyksellä. En kuvitellut osaavani arvostella kirjan tapahtumia, mutta olin kuitenkin taipuvainen yhtymään sen sankarin mielipiteisiin: itkin hänen kuolemaansa, vaikka en tarkkaan tiedä syytä miksi itkin.

Werther päätyi itsemurhaan, ja samaan ratkaisuun viitataan Shelleyn romaanissa myös Frankensteinin luomuksenkin kohdalla.

Jaana Kapari suomensi viime vuonna erään keskeisen romantiikan aikakauden kirjailijan, Edgar Allan Poen Kootut teokset (suom. 2006, Teos). Teoksesta löytyy paitsi Arthur Conan Doylelle innoitusta antaneet salapoliisikertomukset niin myös upeita hulluudenkuvauksia. Poen novelleista suosikkejani on mm. Berenice, joka kertoo monomaniaa sairastavan Egaeuksen ja kaatumatautia sairastavan Berenicen onnettoman rakkaustarinan. Oikeastaan heidän rakkaudestaan novellissa ei juurikaan kerrota, vaan keskitytään lähinnä kuvaamaan talonsa kirjastossa aikaansa viettävän Egaeuksen houreita. Hänen sairastamansa monomania tarkoittaa sitä, että hän saattaa yhtäkkiä pakkomielteisesti keskittyä vain yhteen aiheeseen. Novelli huipentuu siihen, kun monomania-kohtaus iskee – ja tällä kertaa Egaeuksen pakkomielteen kohteena ovat hänen rakastettunsa hmapaat … Mainio kauhunovelli, luin sen tänään parillekin oppilasryhmälle perjantaipäivän piristykseksi.

Viimeisin lukemani romantiikan aikakauden klassikko on Francois-René de Chateaubriandin René (1805, suom. 2006, Faros). René on pienoisromaani – tai oikeastaan pitkä novelli: aiemmin se onkin julkaistu suomeksi novellikokoelmassa. René on ”elämänväsymyksen ja tunteiden häilyvyyden kuvaus”, kuten takakannen esittelystä voi lukea. Päähenkilönä on René, mennyttä elämäänsä uuteen maailmaan, intiaanien pariin paennut ”tunnehyökyilijä”. Renén ainoa kiinnekohta elämään on ollut hänen sisarensa, jonka menetettyään hänelle jäi vain tuskaiset tunteet. Kiinnostavaksi novellin tekee se, että Chateaubriand pyrkii moralisoimaan harhakuvissaan elävää päähenkilöä. Pakenemalla yksinäisyyteen ja eristykseen René vain laiminlyö velvollisuuksiaan. – Omissa tunteissaan rypeminen on pahasta, ja elämänväsymykseenkin ainoa hyväksyttävä lääke olisi omistautuminen Jumalalle esimerkiksi jossakin luostarissa.

Chateaubriandin pienoisromaani ei lukukokemuksena ollut minulle mikään erityinen teos, mutta se johdatti ajatukseni romantiikan aikakauteen, sillä jo suomentaja Antti Nylénin esipuheessakin viitataan yhtäläisyyksiin Renén ja Werthetin välillä. Renén ongelmat – elämänväsymys ja synkkämielisyys – ovat tuttuja monelle nykyihmiselle, ja tämän ajan näkökulmasta tarkasteltuna kyseessä olisi ehkä syvä masennus, depressiivisyys. Nykylukija ymmärtäneekin Renén problematiikkaa paremmin kuin hahmon luonut kirjailija.

Read Full Post »

Taas tuli koettua kirjallisuuden saralla jotakin uutta ja ällistyttävää: lammasdekkari! Leonie Swannin Murha laitumella (2005, suom. Helen Moster, 2007, WSOY) on hämmentävä lukukokemus. Usein varsin erikoisiakin tieteis- tai fantasiakirjoja lukiessaan alkaa vähitellen tottua kirjan erikoiseen fiktiiviseen maailmaan ja sen lainalaisuuksiin. Tämän lammasdekkarin kohdalla niin ei käynyt, vaan huomasin aina tarttuessani kirjaan pienen tauon jälkeen uudelleen miettiväni, mitä ihmettä oikein olen lukemassa.

Kirja alkaa siitä, kun lammaslauma löytää paimenensa murhattuna laitumelta. Mikäli kyseessä olisi aivan tavalliset lampaat, niin ne kenties jatkaisivat vain ruohon pureksimista ja suhtautuisivat välinpitämättömästi ruumiiseen. Mutta kyseinen lammaslauma ei olekaan tavallinen, päinvastoin. Se on sangen poikkeuksellinen: paimen (joka nyt on siis murhattu) on esimerkiksi lukenut heille joka ilta kirjoja, pääasiassa romanttista viihdekirjallisuutta mutta myös dekkareitakin. Niinpä näillä lampailla on mielikuvitusta, ja he osaavat tehdä myös (melko) pitkälle meneviä päätelmiä.

Mutta neiti Maple ei ollut vielä osallistunut keskusteluun. Nyt se sanoi: ”Eikö teitä yhtään kiinnosta , mihin hän kuoli?”
  Sir Ritchefield katsoi ihmeissään. ”Hän kuoli lapioon. Et sinäkään olisi hengissä selvinnyt; semmoinen rautajötikkä mahassa. Tietysti hän kuoli.” Ritchfieldiä kylmäsi.
  ”Ja mistähän se lapio on peräisin?”
  ”Joku tökkäsi sen häneen.” Sir Ritchfieldin mielestä asia oli loppuun käsitelty, mutta Othello, lauman ainoa musta lammas, alkoi yhtäkkiä osoittaa kiinnostusta  ongelmaa kohtaan. ”Se on voinut olla vain ihminen – tai erittäin iso apina.”

Edellisen keskustelun kaikki osapuolet ovat tietenkin lampaita. Heistä viisain on neiti Maple, lammaslauman oma neiti Marple -hahmo. Nimi on tietysti heidän originellin paimenensa antama. Paimen on muutenkin nimennyt lampaitaan kirjallisuuteen ja historiaan viitaten. Ja kirjan kansitekstien esittelystä voi lukea, että Swann on opiskellut englantilaista kirjallisuutta, joten lampaat tuskin ovat saaneet kirjallisia hienoja nimiään sattumanvaraisesti. Varsin kiinnostava on Melmoth, laumasta omille teilleen lähtenyt kulkija, joka on salaperäinen ja elämänfilosofiaa pursuava hahmo. Kauhukirjallisuudesta löytyy romantiikan aikakauden klassikko nimeltä Melmoth the Wanderer (1820), irlantilaisen Charles Robert Maturinin romaani, joka kertoo paholaiselle sielunsa myyvästä miehestä. Mies päätyy kuljeskelemaan epätoivoisena, sillä hän tietää olevansa tuomittu Helvettiin. Ainoa toivo on, että joku vaihtaisi osaa hänen kanssaan. – Lammasdekkarinkin Melmoth on jollakin tapaa demoninen hahmo, ikuinen vaeltaja.

Toinen lauman erikoisuuksista on nelisarvinen Othello, lauman musta lammas: selkeä viittaus Shakespearen samannimisen näytelmän päähenkilöön. Shakespeareen mahdollisesti viittaa myös Cordelia (kuninkaan tytär näytelmässä Kuningas Lear). Historiasta löytyy esikuva tietysti Ramses-nimiselle lampaallekin ja miksei myös Zora-nimiselle lauman ainoalle sarvekkaalle naaraslampaalle: Rote Zora – Länsi-Saksassa 1970-luvulla vaikuttanut äärifeministinen järjestö. Ja kun Leonie Swann on berliiniläinen kirjailija, tuskin hän Zora-nimeä käyttäisi vahingossa. (En tunne tuon Zora-nimen alkuperää, mutta esim. Zadie Smithin romaanissa Kauneudesta Zora on keskeinen henkilö, perheen varsin feministisesti ajatteleva tytär).

Miten ihmeessä lampaat voivat ratkaista rikoksen? – Hieman samanlaisilla metodeilla kuin neiti Marplekin Agatha Christien romaaneissa: tarkkailemalla vaivihkaa epäiltyjä, hiiviskelemällä nurkissa ja kuuntelemalla juoruja. Vaikka lampailla on tässä tehtävässä monta puutetta ja ongelmaa, on heillä kuitenkin pari vahvuuttakin. Ensinnäkin, heidän lähellään kukaan ei osaa varoa sanojaan. Toiseksi, tarkalla hajuaistillaan he kykenevät huomaamaan, milloin joku on peloissaan ja milloin taas joku valehtelee – valheenpaljastin nenässä, siis. Ja kolmanneksi: he muodostavat lauman, joka pystyy jakamaan tehtäviä ja saamaan siten varsin paljon asioita selville.

Tapahtuneen murhan lisäksi lampailla on muitakin ongelmia ratkottavanaan, kuten se, että heillä ei ole enää paimenta. He joutuvat myös kohtaamaan omia pelkojaan, sillä tiedusteluretket kylään eivät ole täysin mutkattomia hankkeita. – ”Murhatutkimuksen” lisäksi Murha laitumella sisältääkin paljon lampaiden elämäfilosofisia pohdintoja (mm. laumasta, paimennettavana olemisesta ja vapaudesta) sekä tietysti hauskaa koomisuutta lampaiden yrittäessä ymmärtää ihmisten toimintaa ja kokemusmaailmaa.

Omituinen ja omalla tavallaan kiinnostavakin kirja – paino kuitenkin sanoilla ”omituinen” ja ”omalla tavallaan”. Ei todellakaan paras lukemani dekkari, mutta ehdottomasti paras lukemani lammasdekkari… Nyt huomaan kirjoittaneeni kirjan lampaista samalla tavalla kuin kirjan kertojankin: ”hän”- ja ”he”-pronomineja käyttäen. Voi olla, että tämän kirjan lukeneet ajattelevat tahtomattaankin lampaista eri tavalla kuin ennen – minä ainakin. ”Määää” saattaa merkitä paljon enemmän kuin voisi kuvitellakaan …

Read Full Post »

%d bloggaajaa tykkää tästä: