Kesämatka07: Häät Antiumissa

14.7. lauantai

Matkamme varsinainen määränpää on saavutettu: tämän etelämmäksi emme mene. Perjantaina olemme ajaneet Nettunoon, josta on noin 50 kilometriä Roomaan. Hotellimme sijaitsee lähellä vanhaa keskustaa, meren rannalla. Tälläkin kaupungilla on pitkä historiansa (milläpä italialaisella kaupungilla ei olisi …). Nettunosta löytyy vanhoja rakennuksia ja museoita, mutta monia turisteja eniten kiinnostava nähtävyys on peräisin kurjasta lähihistoriastamme. Toisessa maailmansodassa lähistöllä suoritettiin maihinnousu, ja kaupungissa sijaitseekin suuri amerikkalainen sankarihautausmaa. Minuakin hautausmaa kiinnostaisi, tosin ei ehkä niinkään sankaruuden vaan suuren tragedian muistomerkkinä. Mutta taas on kerrottava se tavallinen tarina: ei ole aikaa.

Emme tullet Nettunoon vainajia laskemaan, vaan sukulaisten häihin. Häät pidetään viereisessä kaupungissa, Anziossa, joka Rooman suuruuden päivinä tunnettiin nimellä Antium. Antiumissa on syntynyt peräti kaksi Rooman keisaria – tosin en usko, että paikalliset kovin paljon ylpeilevät näiden miesten saavutuksilla. Keisari Caligulalla ja keisari Nerolla on molemmilla surkea maine: ensimmäistä historioitsijat ovat pitäneet mielenvikaisena despoottina, jälkimmäistä mielenvikaisena Ilmestyskirjan petona. Keisari Neron nimi liitetään yleisesti Rooman paloon – väitetään, että Nero olisi hulluudessaan sytyttänyt kaupungin palamaan. Kuitenkin antiikin merkittävä historioitsija Tacitus kertoo Neron olleen nimenomaan huvilallaan Antiumissa palon syttyessä 18. heinäkuuta vuonna 64. Samoin kerrotaan Neron korjanneen palon tuhoja omista varoistaan ja tarjonneen suojaa palatseissaan kodittomille.

– Vaikea sanoa, mikä on totuus – itse kuitenkin pitäisin todennäköisempänä sitä, että Nero ei Roomaa polttanut. Miksi olisi? Ja onhan tuolle väitteelle paljon luonnollisempikin selitys: historian kirjoittaneet voittajat ovat aina mustamaalanneet häviäjiä. Nero todellakin hävisi – hän menetti valtansa kolmekymppisenä ja tappoi siksi itsensä. Luultavasti uusi hallinto liioitteli edeltäjänsä julmuuksia, ja myöhemmin kristityt, joita Nero oli vainonnut.

Mutta palataanpa takaisin 2000-luvulle. Häät Anziossa ovat upeat. Olen ollut muutamissa juhlavissa suomalaisissa kesähäissä, mutta eivät ne ole mitään verrattuna Anziossa kokemaani. Nämä ovat aivan tavallisten, keskiluokkaan kuuluvien ihmisten järjestämät juhlat – silti tuntuu siltä, kuin olisin päässyt osalliseksi jotakin paljon hienompaa. Luulen, että se johtuu enemmänkin kulttuurista kuin häihin käytetyistä rahoista. Perhe on tärkeä italialaisille, samoin avioliitto. Ja vaikka en ole kovinkaan uskonnollinen, täytyy myöntää, että katolisessa hääseremoniassa on pyhyyden tuntua.

Kaikki hoidetaan tyylillä: hääparia seuraa koko päivän (klo 14:stä aina aamuyöhön saakka) valokuvaaja avustajineen, ja kuvauksen lisäksi hoidetaan myös hääparin stailaus – sulhasen takin kauluksia ja morsiamen kampausta parannellaan vähän väliä. Eikä kirkosta ulos astuttaessa värillisen riisin heittely riitä, vaan vaikutelmaa tehostetaan ampumalla ilmaan valkoisia ja punaisia paperisydämiä. Paikalle tapahtumaa katsomaan kerääntyneet ihmiset keräilevät sydämiä maasta, erityisesti ohikulkevat lapset: ajatus siitä, kuinka vastavihityn parin rakkaus leviää symbolisesti kirkon luota joka puolelle kaupunkia, on kaunis.

Varsinainen hääjuhla alkaa vasta joskus seitsemän aikoihin, mutta kestää pitkälle yöhön. Juhlassa hämmästyttää kaksi asiaa: tarjoiltavien ruokalajien paljous ja juodun alkoholin vähyys. Suomessa perinteisissä  häissä syödään ensin kylmät alkupalat ja kohteliaisuuden vuoksi hieman salaattia. Sitten heitetään huiviin karjalanpaisti. Kakkukahvien jälkeen voidaankin jo huokaista helpotuksesta ja aloittaa illan odotelluin osuus eli viinan juonti – kunhan ensin ne suvun pari uskovaista vanhapiikatätiä ja leskimummoa on saatu poistumaan paikalta valvovine silmineen. Alkoholin kanssa läträtessä jutellaan jo hieman muidenkin kuin lähimpien sukulaisten kanssa. Ja hieman myöhemmin alkaa todellinen hauskuus: horjutaan tanssilavalla ja käydään sylipainia nurmikolla. Tosin sitä ei kestä kauan, vaan moni alkoholiin voimansa hukuttanut juhlija väsyy ja joutuu jättämään leikin jo viimeistään puolen yön aikoihin.

Näissä häissä alkoholi ei esitä pääosaa, vaikka hyvää viiniä toki on tarjolla: sitä juodaan, mutta erittäin kohtuullisesti. Jostain matkaoppaasta luinkin, että Italiassa ei ole soveliasta esiintyä päihtyneenä. Täällä ihmiset osaavat pitää hauskaa muutenkin, ja luulen että se onnistuisi Suomessakin, jos vain ihmiset ottaisivat hieman avoimemman ja positiivisemman asenteen suhteessa muihin ihmisiin. Ruoka on paljon viiniä tärkeämpää, ja kattauksia on useita. Välillä käydään hieman jaloittelemassa, katsomassa ilotulitusta ja tanssitaan ryhmätansseja. Ruokailu hääpaikan puutarhan isoissa juhlateltoissa kestääkin jälkiruokineen ja jäätelötarjoiluineen pitkälle yöhön – ja kun viimeiseksi pöytiin tarjoillaan limoncelloa, onkin kello jo melkein kaksi ja pikkuhiljaa aika lähteä hotellille.

Keisari Neron aikana meno oli huomattavasti riehakkaampaa. Jossakin lähistöllä sijainneessa Neron kesähuvilassa on varmasti pidetty melkoisia bakkanaaleja – kuuluihan Neron läheiseen sisäpiiriin Petronius Arbiter, jonka kirjoittama Trimalkion pidot (suom. Edwin Linkomies, Otava) kuvaa tuon ajan roomalaisia juhlia. Tosin liioitellusti, ja tekstin tarkoitus lieneekin ivata rikkaiden nousukkaiden ja ylimystön hillitöntä kulutusjuhlaa. Pidoissa viini virtaa ja ruokaa ahmitaan hengenvaarallisen paljon:

Kun Trimalkion into täten oli tullut joksikin aikaa hillityksi, hän käski sekoittaa viiniä suureen maljaan ja jakaa juoma-annokset kaikille orjille, jotka istuivat vieraiden jalkopäässä. Hän liitti käskyyn seuraavan varauksen:

”Jos joku ei halua ottaa viiniä, niin kaatakaa se hänen päähänsä. Päivällä toimitetaan vakavia asioita, mutta nyt saakoon sijansa leikki.”

    Tämän suopeuden osoituksen jälkeen tarjottiin herkkupaloja, joiden muistaminenkin, niin totta kuin saatte minua uskoa, herättää minussa pahoinvointia. Sillä rastaan asemesta tuotiin jokaiselle lihotettu kana ja kuorrutettuja hanhenmunia, joita Trimalkio erittäin mielistelevästi pyysi meitä syömään sanoen niiden olevan kanoja, joista luut oli poistettu.

Trimalkion vieraat syövät mm. kokonaisen sian, joka on täytetty verimakkaroilla yms. lisukkeilla – onneksi nykyajan italialaiset herkuttelevat huomattavasti kevyemmin. Muutenkin juhlinta on asiallista: ehkäpä muinaisessa Roomassa tuli mässäiltyä tarpeeksi – ja rappion ajoista kertovat tarinat säilyvät kansakunnan muistissa varoittavana esimerkkinä.

Hääpäivän jälkeisenä aamuna on omituinen olo: ei vähäisintäkään krapulaa, vaikka viinilasi oli nenän edessä koko illan! – Kaikki aika meni yksinkertaisesti syömiseen ja seurusteluun (vaikka ei ollut edes kunnollista yhteistä kieltä), ei ehtinyt keskittyä viinin litkimiseen. Ja täytyy vielä todeta, että en muista, milloin olisin herkutellut näin hyvin – ja paljon.

(kuvat: tinkatinka)

Read Full Post »

Kesämatka07: Metsä moottoritiellä

11.-13.7.

Arqua Petrarcasta huristelemme San Marinoon ja sieltä Rooman vanhaan satamakaupunkiin Nettunoon. Ajan säästämiseksi ajetaan satoja kilometrejä moottoriteitä pitkin. Matkatessa tulee mieleen ylioppilaskirjoitukset. Ensimmäisen kosketuksen italialaiseen moottoritietiehen sain nimittäin keväällä 1992. Silloin en kylläkään käynyt Italiassa, mutta kirjoitin ylioppilaaksi, ja ylioppilaskirjoitusten äidinkielen kokeessa oli tehtävä Italo Calvinon novellista Metsä moottoritiellä. Valitsinkin tuon tehtävänannon, joka kuului seuraavasti:

14. Italo Calvinon novelli Metsä moottoritiellä ilmestyi italiaksi 1958. Etsi itse näkökulma tai näkökulmia, joista tarkastelet novellia. Otsikko: Italo Calvinon novelli Metsä moottoritiellä

Todettakoon, että tehtävänanto on surkea. Siinä pyydetään tarkastelemaan novellia jostakin näkökulmasta, mutta kuitenkin pakotetaan valitsemaan täysin neutraali ja lattea otsikko. Luontevampaa olisi, että otsikon voisi keksiä itse, jolloin näkökulmakin pääsisi jo siinä esille. – Mutta novelli itsessään on mielenkiintoinen.

Metsä moottoritiellä on peräisin Calvinon teoksesta Marcovaldo eli Vuodenajat kaupungissa, joka on kertomuskokoelma Marcovaldon ja hänen perheensä elämästä. Kertomuksissa seurataan vuodenaikojen vaihtumista keväästä talveen ja Marcovaldon köyhän perheen arkea. Kirja onkin upea kuvaus pienen ihmisen ja suuren kaupungin välisestä ristiriidasta: Marcovaldoa elää omassa todellisuudessaan, kaupunkikulttuuri ja betonin paljous ei pysty haavoittamaan.

Novellissa Metsä moottoritiellä on talvi, ja kylmyys pakottaa perheen etsimään polttopuuta. Puita ei juurikaan lähitienoilla kasva. Marcovaldon etsintä on tulokseton,  mutta lapset löytävät ”metsän” moottoritieltä:

Marcovaldo palasi mukanaan laiha kuorma kosteita oksia ja huomasi että uuni oli sytytetty.
  ”Mistä te otitte sen?” hän huudahti osoittaen rippeitä mainostaulusta joka oli palanut hyvin nopeasti koska se oli vaneria.
  ”Metsästä”, lapset sanoivat.
  ”Ja mistä metsästä?”
  ”Moottoritien metsästä. Se on täynnä puita!”
   Koska se oli niin yksinkertaista ja koska taas tarvittiin puuta, kannatti seurata lasten esimerkkiä. Marcovaldo lähti uudestaan sahoineen ja meni moottoritielle.

Novelli on hauska, ja siinä tuodaan hyvin esille luonto/kaupunki-vastakkainasettelu. Samoin siinä paljastuu italialainen mutkattomuus: sääntöjen noudattamista tärkeämpää on käytännöllinen ajattelu. Lapset ovat rikkomukseen täysin syyntakeettomia, koska he eivät ole koskaan nähneet oikeaa metsää – niinpä he tarkastelevat mainosviidakkoa vain erikoisena ja värikkäänä puurivistönä. Marcovaldo kyllä tietää, mistä on kyse, mutta lasten päättely vaikuttaa niin yksinkertaisen järkevältä, ettei hän voi muuta kuin tehdä samoin.

On kertomuksessa muutakin todenmukaista kuin syväluotaava väläys italialaisten mutkattomaan arvomaailmaan. Nimittäin puuttomuus: mitä etelämmäksi Italiassa matkaa, sitä vähemmän tuntuisi olevan metsiä. Ja suurten kaupunkien läheisyydessä moottoritien varrella on todellakin paljon erilaisia kylttejä – niin paljon, että suunnistaminen hankaloituu, koska tähän kulttuuriin tottumaton silmä ei välillä erota varsinaisia paikannimiä yritysten yms. opasteista.  

En enää muista, minkä näkökulman silloin 15 vuotta sitten valitsin. Pahoin pelkään, että en juuri minkäänlaista. Nyt kirjoittaisin ihmisen luontosuhteesta: pohtisin sitä, miten betonihelvetin vinksahtaneessa todellisuudessa voi nähdä yhtäaikaa kurjuuden ja koomisuuden, ahdistuksen ja groteskin, läsnäolon ja vieraantuneisuuden, tuhon ja rakkauden, tulevaisuuden ja unohduksen. Kirjoittaisin kauniisti, liikoja kielikuvia varoen. Välttäisin kieliopin karikot, mutta lisäisin kuitenkin yhden pakollisen puolipisteen – ja käyttäisin ajatusviivaa kaksi-kolme kertaa.   

Italialaisella moottoritiellä näimme kuitenkin ihmeellisempiäkin asioita kuin mainoskylttejä. Eniten minua hämmästytti eräässä Bolognan liittymässä päivystäneet prostituoidut. Kyse ei nimittäin ollut yhdestä tai kahdesta ”liftarista”, vaan 10-20 vähäpukeisesta naisesta, jotka seisoskelivat tien varrella. Ei siis mikään tyttökatu vaan tyttöliittymä: naiset nähdessään takanamme ajanut rekka kurvasi välittömästi levikkeelle parin muun tien varteen pysäköidyn rekan perään. Ja koska risteysalueella oli liikennevalot ja autojonot pysähtyivät, naisilla oli mahdollisuus kierrellä potentiaalisia asiakkaista etsiskellen. – Lämpöä lähes 40 astetta, työolosuhteet kuuman asfaltin paahteessa eivät kovin kummoiset; eikä tietenkään itse työkään. En voi uskoa, että näistä naisista kukaan on tullut liittymään (todennäköisemmin tuotu) muuta kuin pakosta.

Toinen hämmästyksen aihe oli maastopalot, joita riehui esimerkiksi Rooman kehätien lähettyvillä ilman, että kukaan tuntui olevan niistä kiinnostunut – tai sitten helle oli yksinkertaisesti aiheuttanut niin paljon pikkupaloja, ettei kalusto riittänyt niiden sammuttamiseen.

Jos olisin Marcovaldo, en todennäköisesti hämmästelisi kovinkaan paljon kumpaakaan ilmiötä – tai saattaisin hämmästelläkin, mutta aivan eri näkökulmasta kuin mitä nyt teen. Luultavasti naiivi Marcovaldo ajatuisi jonkun ”liittymätytön” kanssa keskusteluun, jossa kumpikaan ei ymmärtäisi toisen intressejä. Maastopalojen problematiikan hän sivuuttaisi olankohautuksella, sillä hän todennäköisesti olisi kiinnostuneempi palaneen ruohon väristä ja siitä, pyrkivätkö pienet eläimet kiertämään hiiltyneet alueet vai matkaavatko ne rohkeasti niiden läpi. Ja olisin myös onnellinen siitä, että on lämmin: ei tarvitse etsiä puita moottoritieltä!

(kuva: tinkatinka)

Read Full Post »

Kesämatka07: Arqua Petrarca

11.7. keskiviikko

On mukavaa herätä kerrankin pehmeästä vuoteesta parin viikon telttailun jälkeen. Tiistaina ajoimme Veneton alueelle, viehättävään italialaiseen kaupunkiin Monseliceen. Matkaa rannikolle Venetsian kupeeseen on noin 60 kilometriä. Colli Euganei -kukkuloilla sijaitsevaa Monselicea eivät turistilaumat ole vielä kansoittaneet, ja olemme rauhassa päässeet tutustumaan italialaisen kulttuurin ihmeellisyyksiin: suurin osa pikkuputiikeista oli auki myöhään illalla ja iltatorikin avautui vasta yhdeksän aikoihin. Suomessa näkee iltayhdeksältä kaupungin keskustassa lähinnä baarikansaa, mutta täällä ihmiset harrastavat sosiaalista elämää kokoontumalla torille ja ruokapaikkoihin. Ja kaikki ovat iloisia, keskustelevat ja nauravat keskenään – ihmeellistä.

Aamulla jätämme retkeilymajamme (voin suositella, ok paikka: Venetian Hostel) ja ajamme lähellä sijaitsevaan Arqua Petrarcaan.

Keskiaikaisen ilmeensä säilyttänyt pikkukaupunki on saanut nimensä runoilija Petrarcan (1304-1374) mukaan. Kävelemme ylös kukkulalle, rinteeseen rakennettujen talojen lomitse kulkevaa katua pitkin. Sieltä löytyy Petrarcan talo, jossa runoilija asui viimeiset elinvuotensa. Se on vankka rakennus, kivestä tehty, ja jo noustessa portaat ylös avautuu komeat näkymät kukkuloille. Talo ei ole Petrarcan itsensä rakennuttama, vaan hän sai sen lahjaksi, tavallaan eläkepäiviä varten. Vanha talo on kokenut muutoksia reilun 600 vuoden aikana, mutta ”aitoa” tunnelmaa kyllä löytyy. Talon myöhemmät omistajat ovat kunnioittaneet Petrarcaa, ja niinpä huoneisiin on jo 1500-luvulla tehty Petrarcan runojen aiheisiin liittyviä maaluksia – myös se maalaus Petrarcasta (kuva alempana). Alkuperäistä esineistöäkin on säilytetty (tai ainakin niin väitetään – olen ikuinen skeptikko, myönnetään …): runoilijan työhuoneessa on Petrarcan itsensä käyttämä tuoli ja hänen kirjakaappinsa.

Vaikka talossa onkin työhuone, on Petrarca kuitenkin kirjoittanut tunnetut runonsa jo nuorempana, muualla. Taitavan sonetin sorvaajana kunnostautuneen Petrarcan runot eivät kuitenkaan taivu kovinkaan helposti suomeksi. Sonetti on alun perin varsin kurinalainen runomuoto: se koostuu 14 säkeestä, jotka italialaisessa sonetissa ryhmitellään säkeistöiksi periaatteella 4+4+3+3. Shakespeare taas kirjoitti sonettinsa kaavalla 4+4+4+2. Lisähaastetta tuo mitta: perinteisen sonetin runomittana on nimittäin jambi, joten runojalkojen pitäisi olla nousevia. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että sonetti-suomennoksissa säkeet pyritään aloittamaan yksitavuisella tai kolmitavuisella sanalla – ja paino tulee säkeessä joka toiselle tavulle, säkeen toisesta tavusta alkaen.  

Jotta asia olisi vielä monimutkaisempi, on joka säkeessä 10-11 tavua (usein sonetit on kirjoitettu esim 11-tavusiksi, mutta silloin niistä tulee rytmiltään monotonisia – sonettia voi elävöittää kirjoittamalla samaan sonettiin myös 10-tavuisia säkeitä). Ja kuten Ostos-tv:ssä sanottaisiin: Eikä tässä vielä kaikki! – Säkeissä nimittäin käytetään aivan tietynlaisia, tosin hieman järjestykseltään vaihtelevia loppusointukuvioita. Esimerkiksi Petrarcalla loppusointukaava voi olla vaikkapa abba abba cdc dcd (kirjaimet symboloivat loppusointua tyyliin a = änä, b = uumiin). Esimerkkinä yksi säkeistö Elina Vaaran suomentamasta Petrarcan kokoelmasta Sonetteja Lauralle:

Ei liekki liekkiin koske nääntäjänä,
ei kuivattain lyö sade virran uumiin:
ilmiöt yhtyy, usein kylmät kuumiin,
käy vasta-aine toisen kerkeänä.

Kuten esimerkistä huomaa, runossa kyllä toimii rytmi, mutta sisältö uhkaa jäädä muotonsa vangiksi. Ehkä Elina Vaaran käännös kaipaisi päivittämistä. Ei sonetti kuitenkaan mikään kuollut laji ole, sillä sitä voi viritellä hauskastikin, kuten Juice Leskinen kokoelmassaan Sonetteja laumalle (1975) – ensimmäinen säkeistö runosta Sonetti numero 11:

Ei mikään taasen millään lailla luista.
On kynä kädessäin, ja käsi jäässä.
Ja taitaa, piru, kusta olla päässä.
Tää vaiva on jo melko vakituista.

Tuttu tunne todennäköisesti monelle muullekin kirjoittamista harrastaneelle…

Tarpeeksi Petrarcan taloa ihmeteltyämme palailemme omia jälkiämme pitkin alas ja poikkeamme vielä kuvaamassa runoilijan haudan, joka sijaitsee kaupungin keskeisellä paikalla, kirkon edustalla. Täysin rauhassa Petrarca ei ole haudassaan saanut maata: kaupungin historiaa esittelevässä kirjassa kerrotaan, että 27.3.1630 joku rikkoi haudan ja varasti runoilijan toisen käsivarren! Tarina ei kerro, kumpi käsi oli kyseessä, mutta asiansa tunteva henkilö todennäköisesti valitsisi kirjoituskäden. Kättä ei koskaan löydetty. Hauta on sen jälkeen aukaistu ainakin kolmasti, viimeksi vuonna 1944, jolloin Petrarcan maalliset jäännökset kuljetettiin turvaan Venetsiaan pommitusten pelossa. Sodan jälkeen luut siirrettiin takaisin hautaansa.

(kuvat: tinkatinka)

Read Full Post »

Kesämatka07: Venetsia

9.7. maanantai

Auringonnousun jälkeen lähtee laivamme Piranin satamasta. Luovumme hetkeksi omatoimisuudesta ja antaudumme täysin seuramatkalaisen rooliin. Merimatka Adrianmerellä ei alun perin kuulunut matkasuunnitelmaan, mutta alkureissullamme on jäänyt niin paljon rahaa säästöön, että pieneen huikentelevaisuuteen on varaa. Sitä paitsi matka meriteitse on myös jonkinlainen kunnianosoitus menneiden aikojen merenkulkumahdille, Venetsialle, jonka laivasto hallitsi aikoinaan Välimerta.

Paalujen varaan rakennettu kaupunki todellakin kirjaimellisesti kohoaa merestä. Rakennuksien paljous hätkähdyttää – ja millaisten rakennusten! Lähestyessämme Venetsiaa laiva hidastaa kulkuaan, sillä vilkkaan meriliikenteen aiheuttamaa eroosiota on pakko ehkäistä. Verkkainen eteneminen ei kuitenkaan haittaa, päinvastoin: kirkkojen ja palazzojen upeat julkisivut ja silhuetit tarjoavat ihasteltavaa mereltä saapuville matkustajille jo kaukaa. 

Venetsia-aiheisia kirjoja on runsaasti, onhan kaupunki taideaarteineen aina kuulunut kulttuuriväen pakollisiin kohteisiin. Monet kirjailijatkin ovat vierailleet Venetsiassa ja saaneet sieltä innoituksensa. Venetsia-kirjallisuuden helmiä on Joseph Brodskyn esseistinen Veden peili (1992, suom. Marja Alopaeus, 1994, Tammi), jossa viisikymppinen kirjailija summaa Venetsia-kokemuksiaan usean vuoden ajalta. Kirjassa vesi-elementti nousee hallitsevaksi teemaksi. Erityisesti Brodsky kuvaa talvista Venetsiaa, sillä kirjailijan lukuisat vierailut sijoittuvat yleensä turistikauden ulkopuolelle, joulun tienoille, jolloin sumu ja jäytävän kostea kylmyys verhoaa kaupungin syleilyynsä. Brodsky ihailee talvista Venetsiaa, hänen mielestään kauneus alhaisissa lämpötiloissa on todellista kauneutta. Ja toisaalta, kuten Brodsky varsin kuvaavasti kirjoittaa:

En missään tapauksessa tulisi tänne kesällä, en edes pyssyllä uhattuna. Siedän hellettä kovin huonosti, hiilivetyjen ja kainalokuoppien valtoimia päästöjä vielä huonommin. Shortsiasuiset laumat, varsinkin saksaksi hirnuvat, käyvät myös hermoilleni, yhtä lailla sen vuoksi, mitä heidän liikkuvuutensa ja kaikki sitä lietsova ilmentää, kun sen vastakohtana on marmorin värähtämättömyys.

Turisteja on todellakin käsittämätön määrä. Ja helle yllyttää lämpöhalvausta etsimään uhreja vellovan ihmismassan värähtelevästä kuumuudesta. Kun kävelee Euroopan kuuluisimman ulkoilmamuseon katuja, on mielessä varsin ristiriitaiset tunteet: toisaalta haluaisi heti pois tästä pätsistä, banaalien turistiorgioiden keskeltä, ja toisaalta haluaisi viettää täällä ikuisuuden, käydä läpi jokaisen rakennuksen, taidemuseoiden aarteet, nähdä pimeyden laskeutuvan ja valojen syttyvän, vuodenaikojen vaihtuvan …

Vanhan kaupungin keskustassa, Piazza San Marcolla, tuhannet pulut ”isännöivät” turisteja. Pulujen välissä ihmisjonot kiemurtelevat tuskaisan hitaasti Pyhän Markuksen kirkon (kuvassa näkyvä rakennus) runsaita kultauksia ihastelemaan. Päädymme yksimieliseen ratkaisuun: tässä kuumuudessa meille riittää pelkkä jonon näkeminen.

Ei ole mikään ihme, jos Venetsia vajoaa: ihmismassojen askeleet nuijivat kaupungia päivittäin syvemmälle mutaan. Samaa ilmiötä pohtii myös Jean-Philippe Toussaintin romaanin Kylpyhuone (1985, suom. Mirja Bolgar, 1987, Wsoy) päähenkilö, joka Venetsiaan kyllästyneenä pyrkii omalta osaltaan vauhdittamaan kaupungin tuhoa:

Kävelin pää painuksissa, kädet takin taskuissa , ja painoin askeleni katukäytävään auttaakseni kaupunkia vajoamaan neteen. Joka kerta kun menimme portaita alas hypppäsin huomiota herättämättä alemmilta askelmilta tasajalkaa maahan, odotin Edmondssonia portaitten juurella ja pyysin häntä tekemään samoin.

Venetsian tilanne on edelleen kriittinen, mutta ei enää niin paha kuin joitakin vuosikymmeniä sitten. Suojelutoimilla on saatu vajoamista vähennettyä. Toisaalta, jos ilmastonmuutos etenee ja kauhukuvat jäätikköjen sulamisesta toteutuvat, pyyhkii merivesi joka tapauksessa Venetsian olemattomiin.  

Kalliiseen yhden päivän ”pakettimatkaamme” sisältyy gondoliajelu. Nuorempana olisin kriittisesti sanonut ”ei” mokomalle humpuukille ja pitänyt sitä typerien turistien naurettavana rahastuksena. Onneksi nuo ajat ovat onnellisesti takana, ja osaan nykyään ottaa ilon irti hauskoista kokemuksista turhia murisematta. Vaikka gondolit todellakin ovat nykyisin pelkkää rahastusta (kierros saattaa maksaa muutaman hengen seurueelle turistikautena jopa 150 euroa), ovat ne kuitenkin ikivanha, perinteikäs kulkuväline Venetsiassa. Ennen gondoleita käyttivät paikallisetkin, mutta kuten Brodsky kirjoittaa:

Vain ulkomaalaisilla turisteilla, ja äveriäillä, on siihen varaa. Tämä selittää gondolimatkustajajien keski-iän: 70-vuotias voi silmää räpäyttämättä panna menemään kymmenesosan opettajan palkasta. Nämä ränstyneet Romeot ja heidän tutisevat Juliansa ovat poikkeuksetta surullinen ja kiusallinen näky, ellei suorastaan aavemainen. Sillä nuorille, eli niille joille tällainen ajelu olisi paikallaan, gondoli on yhtä saavuttamaton kuin viiden tähden hotelli.

Tässä kohdin olen Brodskyn kanssa hivenen eri mieltä. On totta, että gondoleissa näkyy olevan paljon kypsään keski-ikään ehtineitä, mutta haittaako tuo. Aika on purrut kapeiden kanavien varrella olevien rakennusten seiniin, ja jotenkin syntyy molemminpuolinen kunnioituksen tunne, kun ikäihmiset lipuvat hiljalleen gondoleissaan vanhojen rakennusten välissä. Minun on kuitenkin päästävä gondolille jo nyt, sillä tuskin jaksan tähän paahteeseen tulla 70-vuotiaana – ja talvella taas todennäköisesti reuma estäisi kosteassa kanavassa veneilyn. Pulitamme normaalia lyhyemmästä reissusta 54 euroa. Samassa gondolissa on toinen kolmihenkinen perhe, joka maksanee saman summan. Ajelu kestää vaivaiset 22 minuuttia, mutta on poikkeuksellisuudessaan hintansa arvoinen.

Gondolista käsin voi tarkastella kanavien varsien yksityiskohtia. Ja näihin kanaviin ja siltoihin liittyy myös paljon tarinoita. Etsiessäni kirjakaupasta kotiin viemiseksi venetsialaista marmoroitua kirjepaperia (taas turistiklisee …) tulen ostaneeksi Venetsiaan sijoittuvia kummitustarinoita sisältävän kokoelman. Kertomuksista jotkut vaikuttavat tutuilta, ehkäpä ne ovat yhteisen eurooppalaisen kummitustarinaperinteen muunnelmia, mutta joka tapauksessa paikallisväri tehostaa niiden vaikutusta. Öiset kanavat ja sumuiset sillat: hitaasti vajoava kaupunki vanhoine rakennuksineen on kuin tehty aavetarinoille. Rapistuneet nimilaatat ja lukuisat barokki/goottihenkiset yksityiskohdat rakennuksissa korostavat vaikutelmaa.

Venetsian ihmeistä tulee yhdessä päivässä nähtyä vain murto-osa. Tänne on tultava uudelleen, ja ehkä juuri talvella kuten Brodsky. Eikä ole syytä jätättää takaisin tulemista eläkeikään: saattaahan olla, että kolmenkymmenen vuoden kuluttua San Marcon aukiolla lainehtii meri, joka jo nyt toisinaan tulvii sinne silloin tällöin niin, että ainakin paikallisilla kiiltonahkakengät vaihtuvat saappaisiin. – Venetsiasta lähdettyämme ehdimme laivalla takaisin Piraniin juuri ennen auringolaskua, joka pilvien lomasta värjää meren punaiseksi.

(kuvat: tinkatinka)

Read Full Post »

Kesämatka07: Škocjan luolat

8.7. sunnuntai

Jos matkustaa Sloveniaan, kuuluu pakollisiin TOP5-nähtävyyksiin kaikista matkaoppaista vyöryvästä hekumoinnista päätellen tippukiviluolat. Eteläisen Slovenian alueella on valtavia luolastoja, joista tunnetuin on Postojnan tippukiviluola. Jonkin matkan päässä Postojnasta sijaitsee Škocjan tippukiviluola – tai ehkä pitäisi sanoa luolasto – jota kuvataan oppaissa pienemmäksi mutta huomattavasti ”dramaattisemmaksi”. Totta kai kallistumme valinnassamme dramatiikkaan, ja kun kohtuullisen ajomatkan jälkeen (edelleen yövytty Isolassa, Slovenian rannikolla) saavumme Škocjaan, päätöksemme palkitaan.

Retki Škocjan tippukiviluolaan on antoisa: oppaan johdolla marssitaan syvälle maan uumeniin, jossa luolien valtavat mittasuhteet on paljastettu tarkoin suunnitellulla valaistuksella. Valokuvia luolan sisällä ei saanut ottaa, mutta esim. Škocjan esittelysivuilta löytyy hienoja kuvia. Luolat eivät todellakaan ole mitään ”kumarassa kuljettavia”, sillä korkeutta niillä on parhaimmillaan kymmeniä metrejä. Tippukivien, onkaloiden, rotkojen ja muiden luonnon itsensä rakentamien ihmeiden ihastelun lisäksi maanalainen viileys on miellyttävä kokemus: tervetullutta vaihtelua helteeseen.

Luolan pohjalla virtaa Reka, joki, joka on muovannut aikojen kuluessa luolaston. On varsin hämmentävää seisoa sillalla yli 40 metriä joen yläpuolella – jotenkin tulee mieleen kuvia elokuvasta Taru Sormusten Herrasta, jossa Sormuksen viejät matkaavat Morian kaivosten halki. Tietenkään Škocjan luola ei ole lähelläkään Morian ihmeitä, mutta jotenkin luolakokemukseni saa minut vakuuttuneeksi siitä, että Tolkienin kuvaukset eivät ole täysin vailla todellisuuspohjaa.

Postojnan luolassa olisi paremmat mahdollisuudet nähdä Proteus anguinus eli olmi, ”ihmiskala”. Škocjassa Reka virtaa niin kaukana alhaalla, että siihen ei ole mahdollisuutta – ja toisaalta ostamani esittelykirjan mukaan olmia ei ole Škocjan alueella tavattu turistikierroksen tietämillä vaan kauempana, Škocjan kansallispuiston laitamilla. Ai mikäkö on olmi? Tällä kertaa ei tarvitse etsiä Wikipediasta – antaa kaunokirjallisuuden toimia tiedon lähteenä:

Se on sokea. Sillä on kädet ja jalat, mutta nekin ovat jääneet puolitiehen. Jalkojen sijasta sillä on pelkät tyngät ja eturaajoissa kolme sormea. Väitetään, että se voi elää useita vuosia syömättä. Se voi elää epätavallisen kauan, jopa sata vuotta. Sillä ei ole pigmenttiä ja sen nahka on kalpea ja maidonvärinen, melkein kuultava. Ihon läpi voi erottaa pienet verenpunaiset kidukset ja hyvin hennot verisuonet, jotka kulkevat ruumiin ja pikkuriikkisen sydämen kautta. Sanalla sanoen olmi on eräänlainen sisiliskon, kalan ja ihmissikiön välimaastoon sijoittuva epäonnistunut mutantti.

Näin olmia, jonkinlaista Jugoslavian kansallista ihmettä, kuvaillaan jo aiemmin tässä matkakertomuksessa esitellyssä Dubravka Ugresicin romaanissa Kiputilahallitus (suom. Kari Klemelä).

Törmäämme luolassa kuitenkin erääseen outoon otukseen: suomalaisnaiseen, joka on samalla luolakierroksella. Nainen on työmatkalla, ja  vaihdamme hänen kanssaan muutaman sanan matkakuulumisia. Tuntuu hassulta kuulla välillä kotomaan puhetta jonkun muunkin suusta kuin meidän kolmen.

Maanalaisen maailman hämärästä on oikeastaan ihan helpottavaa astella kierroksen päättyessä takaisin päivänvaloon. Luolan mittasuhteista saa hieman käsitystä kuvasta, joka on otettu tullessa ulos luolasta. Suuaukkokin on jo varsin mahtava, ja vain hivenen sisempänä luolassa katon tippukivien välissä lenteli joitakin päivävirkkuja lepakoita. Täällä olisi upeaa odotella illan hämärtymistä ja sitä, kun sakea musta lepakkoparvi syöksähtää kiljahdellen ulos luolasta kohti täysikuun valaisemaa rotkomaisemaa …

(kuva: tinkatinka)

Read Full Post »

Zenon tunnustuksia

Italialaisen Italo Svevon (1861-1928) romaani Zenon tunnustuksia (1923, suom. Mirjam Polkunen, Weilin + Göös, 1984) kertoo ajasta, jolloin Trieste oli vielä itävaltalainen kaupunki. Tosin Triesten kohdalla luonnehdinta ”itävaltalainen kaupunki” ei kerro koko totuutta. Ennen ensimmäistä maailmansotaa kaupunki oli monikulttuurinen, kuten on nykyäänkin. Vaikka Trieste kuului Itävallalle, asui kaupungissa italialaisia, sloveeneja, saksalaisia – italialainen, germaaninen ja slaavilainen kulttuuri sekoittuivat moniääniseksi kokonaisuudeksi. Noista ajoista Trieste on italialaistunut, mutta edelleen rajakaupungilla on ominaisluonteensa – ja esimerkiksi Jugoslavian kriisin aiheuttama pakolais/siirtolaisaalto on luonut kaupunkiin uusia etnisiä yhteisöjä.

Romaanin kertojana on Zeno Cosini, ikääntynyt liikemies, joka kirjoittaa elämäkertaansa psykoanalyytikolleen. Freudin opit ovat siis levinneet valtakunnassa Wienistä Adrianmeren rannikolle saakka. Zenon oireisiin kuuluvat häntä koko iän vaivannut sairauden pohdiskelu, mikä saa hänet kehittämään itselleen lukuisia erilaisia vaivoja, ja lamaannuttava päättämättömyys ja heikkotahtoisuus, joka saattaa hänet viikko- tai jopa kuukausikausiksi käsittämättömään toimettomuuden tilaan. Taipuvaisuudestaan luulosairauteen Zenon ei kuitenkaan tunnu kärsivän, päinvastoin: hän nauttii sairauksistaan ja hellii ajatusta omasta kuolevaisuudestaan sekä ihailee alati kasvavaa lääkevarastoaan. ”Sairaus on vakaumus, ja minä synnyin tuo vakaumus myötä”, hän itse sanoo muistelmissaan.

Heikkotahtoisuus aiheuttaa Zenolle ongelmia, mutta senkin suhteen hän on kehittänyt itselleen elämää rytmittäviä strategioita, jotka pikemminkin lisäävät kuin vähentävät hänen tyytyväisyyttään. Selkein esimerkki on tupakoinnin lopettaminen, johon hän ei kykene ja josta hän sen takia on luonut ”viimeisen savukkeen” rituaalin. Kärsiessään tupakanhimostaan hän yrittää lopettaa tupakoinnin lukemattomia kertoja. Jotta päätökset olisivat merkityksellisiä ja sitovia, täytyy myös aiottujen lopetuspäivämäärienkin olla merkityksellisiä. Esimerkiksi 9.9.1899 – hyvin keskenään sointuvat luvut. Tai 1.1.1901 – uusi vuosisata, uusi elämä. 3.6.12 klo 24 – jokainen luku kahdentaa seuraavan. Aina Zeno ei kuitenkaan etsi päivämääristään harmoniaa:

Vuosi 1913 antoi minulle hengähdystauon. Kolmastoista kuukausi, joka olisi sointunut vuoden kanssa, puuttui. Tosin ei pidä luulla, että aina olisi tarvittu lukuharmonia antamaan painokkuutta viimeiseen savukkeeseen. Monet päivämääristä, joita löydän kirjoistani tai lempitaulujeni taustapuolesta, herättävät huomiota juuri epämuotoisuudellaan. Esimerkiksi kolmas päivä toista kuuta 1905 klo kuusi. Tarkkaan ajatellen silläkin on rytmi; jokainen luku ikään kuin kieltää edeltävän.

Katkelma on kirjan ensimmäisestä luvusta, joka on varsin koukuttava kurkistus Zenon persoonaan. Lupaava alku ei petä, ja romaani onkin lukukokemuksena hauska ja antoisa. Zenon luuserius niin omassa kuin liike-elämässä on surkuhupaisaa, mutta silti häntä ei voi olla sympatisoimatta, sillä monessa tilanteessa hän kuitenkin ilmeisistä puutteistaan huolimatta osoittaa inhimillisyytensä – tosin vain sillä tasolla, mihin hän kykenee. Tajuamatta omaa koomisuuttaan ja omituisuuttaan Zeno paljastaa vähitellen kirjan sivujen edetessä itsensä kokonaan.

Merkittävää romaanissa on psykoanalyysin vaikutus. Kirjassa psykoanalyytikko yrittää tulkita Zenon ongelmia yksioikoisesti oidipuskompleksin kautta. Vaikka Svevo tällä tavoin irvaileekin psykoanalyysin teorioille, käyttää hän niitä myös hyväkseen. Romaanin suomenkieliseen painokseen Mirjam Polkunen on kirjoittanut jälkikirjoituksen, jossa hän kertoo Svevon olleen hyvin kiinnostunut psykoanalyysista ja hyödyntäneen sitä jopa romaaninsa rakennusaineena. Siksikin Zenon tunnustuksia on ansainnut paikkansa klassikkona, sillä se kirjoitettiin aikana, jolloin Freudin teoriat eivät vielä olleet nousseet kovin suureen suosioon kirjallisuudessa.

Nykyajan suomalaisille tupakoitsijoille romaanista löytyy hauska elämänkatsomuksellinen viisaus näinä monille niin ankeina ”kieltolain” aikoina:

Jotta en olisi vaikuttunut kovin hupsulta, yritin antaa viimeisen savukkeen sairaudelleni filosofisen sisällön. ”Ei koskaan enää!” on uljas ele. Mutta miten käy eleen, jos pitää lupauksensa? Eleen voi pitää vain uudistamalla päätöksen.

Eikä päätöstä voi tietenkään uudistaa, ellei ensin ala taas tupakoida. Nerokasta!

Read Full Post »