Tanskalaisen dekkarin parhautta: Q-osasto

Ruotsin pääministeri Olof Palme murhattiin talvella 1986 Tukholmassa. Viime viikolla uutisoitiin poliisin löytäneen murha-aseesta uusia DNA-jälkiä. Läpimurto kohta 30 vuotta kestäneessä tutkinnassa?

(Tuskin.)

Mitä kauemmin aikaa rikoksesta kuluu, sitä epätodennäköisemmin se ratkeaa. Silti mahdollisuus on aina olemassa, mikä tekee vanhoista murhatapauksista kiehtovia. Lisäksi ajallinen etäisyys häivyttää kiinnekohdat omaan todellisuuteen. Vuosikymmeniä sitten tapahtunut julma rikos ei herätä samanlaista luontaista ahdistusta kuin tuore väkivallanteko.

Näiden “klassikkojen” uutisointeja tulee seurattua, vaikka tämän päivän auerit ja aarniot eivät kiinnosta lainkaan. Myös dekkarikirjallisuuden parissa viihdyn parhaiten silloin, kun rikoksen jäljet ovat kylmenneet. Tanskalaisen kirjailijan Jussi Adler-Olsenin Q-osasto-sarja onkin ollut minulle täysosuma, monin tavoin.

En ole mitenkään erityisen vaikuttunut Adler-Olsenin teosten juonenkehittelyistä – rima kuitenkin ylittyy – mutta olen kovin ihastunut tapaan, jolla hän rakentaa dekkariensa sisäisen logiikan, ja siihen, millaisin konstein hän puhaltaa henkeä variaatioonsa tyypillisestä “kyynisen poliisimiehen” hahmosta.

*  *  *

Apulaispoliisikomisario Carl Mørck on työpaikallaan epäsuosittu paitsi hankalan luonteensa myös pahasti pieleen menneen operaation takia. Myös Mørck tuntee syyllisyyttä tapahtuneesta ja on sairauslomalta palattuaan yhteistyökyvytön ja tehoton. Kun Mørckin esimiehelle tarjoutuu mahdollisuus saada erikoismääräraha vanhoja rikosjuttuja tutkivan osaston perustamiseksi, hän lyö kaksi kärpästä yhdellä iskulla: kellarikerrokseen – pois muiden silmistä – sijaitsevan osaston johtoon määrätään Mørck, mutta hänelle ohjataan vain pieni osa uudesta resurssista. Loput käytetään normaalin rikostutkinnan tehostamiseen.

Nerokasta – ei pelkästään esimieheltä vaan myös Adler-Olsenilta:

1. Päähenkilö Mørck saa melkoiset toimintavapaudet. Hän toimii itsenäisesti kuin yksityisetsivä ja päättää mitkä jutut ottaa selvitettäväkseen. Hänen työtään ei juuri kontrolloida, mutta hänellä on kuitenkin poliisin status ja resurssit käytössään. – Mørckin voi laittaa toimimaan tavoilla, jotka ”normaalissa” poliisiromaanissa eivät olisi mahdollisia.
2. Määrärahan epäsuhtainen jakautuminen on nerokas veto. Jos ajaudutaan tilanteeseen, jossa kellarikerroksen etsivä tarvitsee materiaalista apua tai tukea, hän voi uskottavasti kiristää esimiestään: kerronko ylemmälle taholle, mihin määrärahat todellisuudessa käytetään?
3. Kaikkein parasta ovat vanhat rikosjutut, joista Mørck voi valita MIELEISENSÄ! – Vuosikymmenien aikana Tanskassa kertyneet ratkaisemattomat tapaukset … toki sellaisesta määrästä löytyy uskottavammin kaikkea outoa ja hurjaa verrattuna siihen, että komisario ratkoisi juttuja jossain pikkukaupungissa.

Vanhojen rikosjuttujen selvittelyä on tyydyttävää lukea aikana, jolloin teknisen tutkinnan ylivalta on pilannut dekkarikirjallisuuden – televisiosarjoista puhumattakaan. Toki uuden teknologian hyödyntäminen voi johtaa ratkaisuun vuosia sitten umpikujaan ajautuneessa rikostutkinnassa – kuten nyt mahdollisesti Palmen murhassa.

(Epäilen.)

Mutta muitakin vaihtoehtoja on. Joku alkaa puhua: koska ei enää pelkää, koska haluaa tehdä tilit selväksi menneisyyden kanssa, koska kuolema lähestyy. Kenties on tapahtunut uusia rikoksia, jotka johtavat vanhan jäljille. Kenties henkilöillä ja paikoilla, joilla ei aikoinaan vaikuttanut olevan mitään yhteyksiä, on niitä nyt. Kenties – ja hyvin todennäköisestikin – poliisitutkinnassa on tehty jokin ilmeinen virhe. Tai kenties ajan kuluessa on tapahtunut jotain, joka paljastaa motiivin.

Vanhojen rikosten ratkaisemisessa lähestytään klassisen salapoliisiromaanin hienovireisyyttä: palapelidekkaria, jossa kaikki osat ovat jo näkyvissä – palat pitää vain sijoitella oikeaan järjestykseen. Tekninen tutkinta, kuulustelut, todistajanlausunnot, paljon resursseja vievä ovelta ovelle -jalkautuminen, alibien tarkistaminen, epätodennäköistenkin tutkintalinjojen selvittely – kaikki on jo tehty ja arkistoitu.

Tarvitaan vain tuoreet silmät, luova mieli, jotakin uutta tietoa – ja tietysti onnea.

*  *  *

Myös Q-osaston henkilökaartin Adler-Olsen on valikoinut nerokkaasti. Mørckin apulaiseksi määrätään jo heti alussa salaperäinen Assad, jonka taustat ja todellinen henkilöllisyys säilyy arvoituksena sarjan edetessä. Assad on Lähi-idästä kotoisin oleva kulttuurinen sekamelska, joka paitsi ontuvan kielenkäyttönsä myös toimintansa takia luo tarinaan koomisia tilanteita. Hän on myös jotain minkä hän salaa: liian hyvä varjostamaan, liian tehokas avaamaan lukkoja ja liian taitava käyttämään veistä ollakseen sitä mitä hänen papereissaan lukee.

Assadin hahmo tuo juoneen ennalta-arvaamattomuutta – ja toisaalta istuu hyvin rikostutkintaan, joka välillä muistuttaa kovaksikeitettyä dekkaria tai ainakin kulkee laillisuuden hämärällä alueella. Mutta sekin tulee perusteltua vanhojen juttujen ansiosta – tietenkin yhteiskunnassa asemansa vakiinnuttaneita epäiltyjä on mahdoton ajaa ulos puolustuslinnakkeistaan muuta kuin provosoimalla.

Q-osaston kolmas henkilö on Rose. Koska Adler-Olsen on kirjoittamassa pitkää sarjaa – nyt jo kuusiosainen ja jostain luin että 10-osaiseksi kaavailtu – on selvää, että klassinen ”ritari ja hänen aseenkantajansa”-asetelma vakiintuu ja jähmettyy jossain vaiheessa. Mutta siksi on Rose: hän on sekopää ja muuttaa kaiken, luo tai oikeastaan pakottaa tilanteisiin dynamiikkaa.

Ja upeaa tässä kolmikossa on myös se, että missä tahansa muualla kuin Q-osastolla heidän persoonansa ja luovuutensa eivät pääsisi esille positiivisella tavalla: poliisiorganisaation ulkopuolella, toinen toisensa erilaisuuden ja outouden hyväksyen, he kykenevät ratkomaan rikosjuttuja, jotka vaikuttavat tutkinnallisilta umpikujilta.

*  *  *

Minun tuskin on tarpeellista kertoa, että toisin kuin klassisissa arvoitusdekkareissa, Adler-Olsenin teoksissa lukijalle paljastetaan askelmerkit syyllisen luo yleensä jo tarinan alussa. Tietenkin – halutaan kiinnittää huomio siihen, miten rikostutkinta etenee.

Tai niin ainakin välillä ajattelen.

Välillä taas Q-osastosta kertovia dekkareita lukiessani tuntuu siltä, että rikostutkinnan edistymisen seuraaminenkin on melko yhdentekevää. Ikään kuin tärkeintä lukukokemuksessa olisikin jokin aivan muu, esimerkiksi se, miten influenssa valtaa alaa poliisitalon henkilökunnassa ja miten Assadin tai Mørckin nenä vuotaa. Adler-Olsen onnistuukin hienosti siinä, mikä saa lukijat rakastamaan dekkarien lukemista: tarinat eivät ole niinkään yhtä oleellisia kuin tutun poliisin tai tämän apurin maneerien riemastuttava tunnistaminen yhä uudelleen ja uudelleen.

Mutta kuten jo edellä totesin: Q-osaston henkilökemiassa kliseet ja asetelmat eivät pelkästään toistu vaan myös muuttavat luonnettaan.

*  *  *

Tekisi mieli avata vielä erikseen apulaispoliisikomisario Mørckin hahmo: sen karakterisointi on julkean paljaasti näkyvissä, mutta silti kuvaus viehättää ja saa uskomaan henkilöön itseensä. Mutta ehkä jätän mahdolliselle lukijalle ilon tutustua Carl Mørckiin ilman kummempaa ennakko-opastusta. – Gummeruksen suomeksi julkaisemat teokset kannattaa tai oikeastaan pitää lukea järjestyksessä: Vanki on ensimmäinen osa, ja viimeinen suomennettu on Tapaus 64.

Voi olla, että kevään mittaan tilailen itselleni malttamattomana nuo kaksi seuraavaa osaa, jotka on jo käännetty ruotsiksi. Toisaalta voisi pitkästä aikaa yrittää takellella tanskaakin: kiinnostaisi lukea, millä tavalla Assadin kieli nyrjähtelee alkuperäisteoksessa.

 

Toinen jalka maassa – ja kuinkas sitten kävikään!

Muutama päivä ennen kaatumistani luin Markku Envallin esseen Toinen jalka maassa (2012, WSOY). Se on julkaistu samannimisessä kokoelmassa. Nyt tartuin kirjaan uudelleen: konkreettisesti toinen jalka tavallistakin jykevämmin maassa, toinen kohotettuna sen verran ettei paino rasita turvonnutta polvea.

Kuten niin moni tänä talvena, minäkin liukastuin. Pihan ainossa jäisessä kohdassa. Onneksi päivystyksessä otetuissa röntgenkuvissa ei paljastunut murtumia. Kivulias polvi muistuttaa silti viikon tai parinkin ajan pystyasennossa etenemisen riskeistä.

Envall punoo kävelemisen perusmääritelmän laajemmaksi ihmisen olemusta koskevaksi vertauskuvaksi:

Kävelijällä on määritelmän mukaan joka hetki toinen jalka maassa, toinen ilmassa. Tästä voi arvata, että kävelijä on ihmisen mentaalinenkin malli: puoliksi realisti, puoliksi idealisti.

Kaatumisesta kirjoittaja ei puhu mitään – ainoastaan kävelemisestä. Voisi kuvitella, että ihminen sortuu elämässään liikaan idealismiin, ei vakaaseen realismiin. Kaaduttaessa kuitenkin pettää juuri tukijalka, ei se mikä on muutenkin jo ilmassa. – Tai itse asiassa kaikki tapahtuu niin nopeasti, että uhrin on mahdoton jälkeenpäin muistaa mikä jalka oli missäkin vaiheessa.

Kun tänään näin naapurin koiran kipittävän saman liukkaan kohdan yli vaivattomasti, tajusin Envallin näkökulman puutteellisuuden. Ei minun kaatumiseni johtunut siitä, että yksi jalka oli maanpinnan yläpuolella. Liukastuin, koska KAKSI raajaa neljästäni heiluivat metrin korkealla ilmassa.

Kädet ne ihmisen idealistista puolta edustavat, ei muutama sentti maankamaralta kohonnut kantapää. Jos olisin kulkenut neljällä jalalla kuten muutkin nisäkkäät, tuskin olisin menettänyt tilanteessa tasapainoani. Ja vaikka jostain syystä niin kävisikin sille naapurin koiralle, kykenisi se kolmijalkaisenakin etenemään kohtuullista vauhtia verrattuna minuun, joka nilkutan yhden jalan varassa toista perässä raahaten.

* * *

Koira kävelee eläimellisesti, ihminen muista nelijalkaisista poiketen inhimillisesti – toki monet apinat myös nousevat ajoittain pystyasentoon, mutta vain hetkeksi. Esseessään Envall huomauttaa, että on olemassa myös jumalallista kävelyä:

Paratiisissa käveli muitakin kuin ihmisiä: ”Kun iltapäivä viileni, he kuulivat Jumalan kävelevän puutarhassa” (I Moos 3:8).

Ainakin minun mielikuvissani omenaa haukanneet Aatami ja Eeva luikkivat piiloon pensaikkoon kuin apinat, kaikkia raajojaan apuna käyttäen. – Mutta miten Jumala kävelee?

Envall ei asiaa pohdi, vaikka filosofis-teologisessa mielessä kysymys on jossain määrin kiinnostava. Todennäköisesti joku keskiaikainen teologi on omistanut aiheen mietiskelyyn useammankin vuoden elämästään.

On vaikeaa kuvitella Jumalaa ottamassa askelta. Kaikkivaltiaalle ja kaikkitietävälle olennolle sellainen tuntuu absurdilta teolta. Miksi Jumala siirtäisi jalkansa paikkaan, jossa tietää sen jo olevan? – Jumala tuskin kävelee puutarhassa itsensä takia – hän tekee sen luodakseen itsestään inhimillisen vaikutelman, jotta ei säikyttäisi omia luomuksiaan. Siksi hän myös pitää kävellessään ääntä – kenties rymistelee pensaikossa, kenties viheltelee kulkiessaan – jotta Aatami ja Eeva tietäisivät hänen olevan kohta tulossa.

Joka tapauksessa Jumalan askeleet ovat erityisiä: hän jäljittelee kävellessään ihmistä. Hän ei leiju henkenä maan ja vetten yllä vaan kävelee kuin pystyasentoon noussut apina. Tekeekö Jumala jossakin muussa Raamatun kohdassa itsestään ihmisen kuvaa?

Jumalan käyskentely puutarhassa onkin yksi Raamatun kauneimmista kohtauksista.

* * *

Olen kävellyt pidemmät matkat sairaalalta saamieni keppien tukeen nojaten. Tarpeetonta jälkiviisautta on todeta, että ehkä olisi pitänyt kävellä keppien kanssa jo aiemmin, niin kaatumista ei olisi tapahtunut.

Sauvakävelyssä neljä raajaa ovat kiinni jossakin: jalat maassa, kädet sauvojen kahvoissa. Tila muistuttaa puussa kiipeävää apinaa, missä suhteen se vastaa hiihtoa ja pyöräilyä. Tämä osaltaan selittänee, miksi sauvoihin kasvaa niin nopeasti kiinni. Aika ajoin tunnen halua tai pakkoa ottaa niistä vieroitushoitoa.

Envall kertoo esseessään olevansa ihastunut sauvakävelyyn. En suostu ymmärtämään miksi. Maadoittamalla ylävartalonsa keppien avulla ihminen luopuu idealismistaan. Sauvat tekevät ihmisestä kävelykoneen: jopa Envall itse huomaamattaan toteaa, että ”jalat maassa, kädet sauvojen kahvoissa”. Sauvakävelyssä toinen jalka ei ole enää ilmassa vapaasti, sillä se on ikään kuin tuomittu osaksi mekaanista suoritusta.

Todennäköisesti joskus – toivottavasti kaukana – tulevaisuudessa käytännön syistä minäkin turvaudun pystyssä pysyäkseni sauvoihin. Mutta sitä ennen on luvassa monen monta vapaata askelta. Jokaisesta niistä tekee jännittävän ja ainutkertaisen pystyasentoon nousseiden esi-isiemme meille jättämä perintö: alati kannoilla hiipivä lankeemuksen mahdollisuus.

”Tapan sut!”

Eilen, uudenvuodenaattona, ajoin Jyväskylästä Äänekosken kirjastoon. Siellä on kohtuullinen valikoima tuoreista esseekokoelmista kiinnostuneelle lukijalle. Toki niitä voisi olla enemmänkin, mutta toisaalta melkein jokainen hiljattain kokoelmiin hankittu teos löytyy myös hyllystä, toisin kuin Jyväskylässä, jossa ne ovat lainassa. Essee ei vaikuta äänekoskelaisten kirjallisuusharrastajien lempilajilta.

Ikävää sinänsä, mutta tällä kertaa se on itselleni vain ilo. Olen viime aikoina lueskellut erityisesti vuonna 2014 ilmestyneitä kotimaisia esseitä, ja Äänekoskella on tarjottavana muutama, joihin en aiemmin ole tutustunut.

* * *

Löydän helposti haluamani ja nappaan uutuushyllystä ylimääräisenä mukaani Matti Mäkelän ja Tero Tähtisen kirjeenvaihdosta koostuvan kokoelman Vanha metsuri ja metsähippi (Savukeidas, 2014). Enkä yhtään ihmettele, miksei se ole päätynyt edes herätelainana kenenkään mukaan.

Kirjan kantta ei voi pitää kovin onnistuneena. Tummunut kuva kahdesta kelmeän vihreää taustaa vasten poseeraavasta ruutupaitasedästä on leikattu keskeltä poikki: alaosaa kannesta hallitsee kulottunutta sammalpeitettä muistuttava matto, joka kömpelösti peittää puolet kuvasta. Se katkaisee myös kannen oikeassa laidassa olevan lehdettömän koivunvesan. Puuraasu lienee jonkinlainen viittaus metsään kokonaisuudessa, jossa ei ole mitään elävää.

Kansi onnistuu silti herättämään odotuksia, sillä sen perusteella ainakaan ulkoisilla seikoilla teos ei pyri itseään myymään. Ehkä sisältö onkin monin verroin ansiokkaampaa.

* * *

Koukkaan paluumatkalla Suolahden kautta. Suolahdessa pysäköin auton kirjaston ja kaupan väliselle parkkialueelle. Aatto-ostoksia tekemään näyttää kulkevan sellaisia metsien miehiä, että vieressäni pelkääjän paikalla makaavan teoksen ruutupaitameininki ei näytä kovinkaan korpiuskottavalta. Ihmettelen sitäkin, miten Antti Hurskaisen esseekokoelma Tapan sut (Savukeidas, 2014) on joutunut Suolahden kirjastoon. Valoa ja lämpöä täällä tarvittaisiin, ei murhaavia lauseita.

Samaa mietin uudelleen lainatessani kirjaa. En näe missään lainausautomaattia: hämmentävää – kirjasto, jossa asioidaan oikean ihmisen kanssa! Ja nyt kun niin teen, en osaakaan iloita vaan pikemminkin hämmennyn lisää. Tuntuu jotenkin karmivalta ajaa 40 kilometriä, käydä hakemassa kirja hyllystä ja pudottaa se sitten virkailijan eteen kuin jonkinlainen uhkaus tai haaste: ”Tapan sut!”

Yritän pehmentää tilannetta hymyllä. Kirjastokorttia etsiessäni en ehdi katsoa, hymyileekö virkailija takaisin.

On ikävä itsepalveluautomaattia. Luultavasti meillä molemmilla.

* * *

Kotona selailen Hurskaisen kokoelmaa. Ensivaikutelman perusteella tuskin jaksan lukea sitä kokonaan: populaarikulttuuria tarkastelevissa kirjoituksissa vilisee aivan liikaa ihmisten ja teosten nimiä. Sellainen on kovin pitkästyttävää – kiinnostavia ajatuksia harvoin löytyy sieltä, missä on paljon informaatiota.

Turhan kiivas name dropping myös rampauttaa lukukokemuksen nautintoa kielellisellä tasolla. Henkilöiden ja teosten nimet eivät asetu kovin helposti osaksi tekstiä vaan muodostavat saarekkeita, joiden kohdalla kirjoittaja joutuu usein toistamaan samankaltaisia ilmaisutapoja ja lauserakenteita. Sellaista jaksaa, jos aihe kiinnostaa erityisesti.

Hurskaisen popmusiikkia ja elokuvaa luotaavissa kirjoituksissa vaikuttaisi kuitenkin olevan mielenkiintoisia näkökulmia. Ehkä minä jaksankin.

* * *

Esseekokoelman nimi tulee anekdootista, jonka rajoja rikkovan voiman varaan Hurskainen rakentaa kokoelmansa nimiesseen. Kirjoittaja kertoo (on kuullut tarinan opettaja-äidiltään), kuinka opettajaharjoittelussa ollut opiskelija on viimein lopullisesti luokan häirikköön kyllästyttyään käynyt kuiskaamassa tälle: ”Jos et nyt ole hiljaa, niin minä tapan sinut.” – Ja häirikkö vaikenee ja alkaa tehdä tehtäviään kuten muutkin.

Ehkä tarina on jopa tosi. Ja vaikka opiskelija tokaisi lauseensa pelkkänä tehokeinona, ajatukseen sisältyy pelottava mahdollisuus. Hurskainen pohtii esseessään:

Olisiko ihme, jos joku heistä tarttuisi aseeseen? Perhesurmaksi laajennettu itsemurha selviää lamasta toiseen relevanttina toimintamallina, samalla kun koltiaiset lataavat verkkoon videoita ja ampuvat noin kymmenen ikätoveriaan. Miksei opettajakin voisi rangaista massaa, joka on tehnyt hänen elämästään painajaisen? Toimintamalli on lähes olemassa.

En tohdi ryhtyä edes miettimään, millaista tuhoa katkeroitunut ja mielenterveytensä menettänyt opettaja saisi aikaan. Koston enkelinä hän olisi hirvittävä: Matti Saari ja Pekka-Eric Auvinen vaikuttaisivat hänen rinnallaan – no, koulupojilta. Yhteisöjen turvallisuussuunnitelmat kun tehdään yleensä ulkoista vaaraa silmällä pitäen.

Jos uhkatekijä löytyykin omasta henkilökunnasta, asiat mutkistuvat. Enkä usko, että missään Suomen koulussa on tehty skenaariota hulluksi tulleen, aseistautuneen opettajan varalta.

* * *

Mikäli pahin toteutuisi, julkinen keskustelu liian suurista opetusryhmistä, homeessa olevista työympäristöistä, erityisopetuksen leikkauksista ja muista koulusäästöistä alkaisi aivan uudesta näkökulmasta.

* * *

Illalla paukkuu ja räjähtelee, ruuti haisee. Vuosi vuodelta yhä innottomammin odotan seuraavaa – pelottaa katsella tyhjää kalenteria, joka vähitellen alkaa täyttyä uutisilla onnettomuuksista, silmittömistä terroriteoista, unohdettujen nälänhätien pahenemisista, ilmastokokousten epäonnistumisista, budjettileikkauksista jne.

Onneksi yhteen asiaan voi kuitenkin luottaa: tänäkin vuonna kurjimmat kohtalot ja pelottavimmat tarinat luetaan edelleen kirjoista, ei sanomalehtien sivuilta. Ja onneksi hyviä juttuja ja ilon aiheita tulee edelleen vastaan kaikkialla!

* * *

Silti, varmuuden vuoksi – ja toki ihan muutenkin – toivotan kovasti jaksamista kaikille opetusalalla työskenteleville vuodelle 2015.

(Maanantaina tästä itsekin teinipirujen pariin, kesälomaa odottelemaan …)

Helsingin kirjamessut 2014 – vinkit tasatunneille

Selailin Helsingin kirjamessujen ohjelmaa. Tarjontaa on paljon. Samanaikaisesti alkaa haastatteluja ja keskusteluja monessa eri paikassa aina tasatunnein ja puolelta. Itse olen messuilla perjantaina ja lauantaina.

* * *

Perjantaina osallistun Kari Enqvist -lukupiiriin klo 16–17.30. Käykää täällä ilmoittautumassa mukaan jos kiinnostaa: Ensimmäinen sekunti (2014, WSOY) on popularisoitu esitys maailmankaikkeuden – niin, ensimmäisestä sekunnista. Kirjoitan myöhemmin tilaisuudesta raportin Jäljen ääneen.

* * *

Perjantaina yritän myös ehtiä päivystämään klo 15–16  kirjabloggareiden nurkkauksessa Boknäsin osastolla 6g85. Siellä kirjabloggarit jakavat lukuvinkkejä torstaista sunnuntaihin. Kannattaa kulkea sitä kautta! Itseänikin kiinnostaa, millaista joukkoa nuo muut bloggarit ovat livenä.

* * *

Lauantaina keskustelen Poesian osastolla Henriikka Tavin kanssa hänen 12-sarjastaan klo 13.20. Kirjoitin siitä aikoinaan blogiin aika monta juttua. Poesian osasto on 6g84 eli ihan Boknäsin osaston vieressä.

* * *

Hieman väkivaltaa tehden poimin kirjamessujen massiivisesta ohjelmatarjonnasta lähinnä itseäni kiinnostavia vinkkejä – ehkä joku muukin voisi näistä innostua. Keskityin vain tasatunteihin – laiskuuttani.  Melkein jokainen haastattelua tai keskustelu kestää puoli tuntia.  Oman ohjelmansa voi käydä tekemässä Kirjamessujen sivuilta.

 

TORSTAI 23.10

10.00 Suomalaiset menestyskirjailijamme maailmalla – Kohottava aloitus messuille. Timo Parvela, Salla Simukka ja Leena Lehtolainen. (Aino)

11.00. Korvapuusti yleiselle maulle! Venäläisen avantgarden manifestit – Kiinnostava antologia. (Mika Waltari) (Pönöttäjille samaan aikaan messujen avajaiset toisaalla.)

12.00 Kirjapöllö-palkinnon julkistaminen – Kirjakauppaliitto jakaa palkinnon yli kymmenen vuotta sitten julkaistulle mutta yhä merkittävälle lasten- tai nuortenkirjalle. (Louhi)

13.00 Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta – Huomioitava: 100 vuotta Janssonin syntymästä. Tuula Karjalaisen teos. (Katri Vala)

14.00 Miten suomennokseni ovat syntyneet? – Ytimessä! Shakespearen, Pynchonin, Wallacen, Runebergin etc. suomentaja Juhani Lindholm. (Wine Corner)

15.00 Hannu Raittila ja Antti Arnkill: Nollapiste & Lauantaiesseet – Esseistiikka on tällä hetkellä kiinnostavampaa kuin proosa. (Katri Vala)

16.00 Mikä on viiva? – Pidän tätä torstain jännittävimpänä kohteena. Käsittelyssä Martta Heikkilän ja Hanna Johanssonin toimittama Viivan filosofia. Aihe saa harrastajapiirtäjän sormet syyhyämään. Viivaan tiivistyy kaikki olennainen. (Takauma)

17.00 Kriitikot vs. bloggaajat – Keskustelussa hyvä kattaus, vaikka mitään uutta tuskin nousee esille. Karo Hämäläinen, Suvi Ahola, Aleksis Salusjärvi, Salla Brunou ja Taika Dahlblom. (Kullervo)

PERJANTAI 24.10.

10.00 Sodat, konfliktit ja pakolaisuus – Hassan Blasim ja Sirpa Kähkönen keskustelevat. Tiukka alku päivälle. (Aino)

11.00 HS:n Teemalehden kirjallisuuden erikoisnumero – Tuon voisi ostaa junaan kotimatkalle lukemiseksi. (Eino Leino)

12.00 Punaniska ja puunhalaaja – Kaksi esseistiä, kaksi eri sukupolven edustajaa, erilaista persoonaa. Matti Mäkelä ja Tero Tähtinen. Enkä minä mahda mitään sille, että esseitä kirjoittaa Suomessa etupäässä miehet. (Wine Corner) (Samaan aikaan Merete Mazzarella Katri Vala -lavalla, jos ei esseihtivät äijät innosta.)

13.00 Parempaa kuin seksi – Pekka Sauri on keksinyt romaanilleen niin loistavan nimen, että eihän tätä voi jättää väliin! (Aleksis Kivi)

14.00 Virginia Woolf: Leskinainen ja papukaija – Woolfin lastenkirja. Kirjailijasuuruudessa on monta eri puolta. (Wine Corner)

15.00 Nuoren Voiman Liiton RUNONONSTOP – Kolme tuntia runoilotulitusta. Oikeastaan loppuillan voi hyvin viettää täällä. (Aino)

16.00 Lukupiiri: Kari Enqvist, Ensimmäinen sekunti – Allekirjoittanut osallistuu Enqvistin tuoreesta kirjasta keskustelevaan lukupiiriin. Kannattaa ilmoittautua mukaan, sillä ”Ensimmäisen sekunnin jälkeen ei ole tapahtunut mitän mielenkiintoista.” Tapahtumaan ennakkoilmoittautuminen, katso ohjeet (ja muut lukupiiritapahtumat!) täältä. – Tilaisuudesta tulee myöhemmin raportti Jäljen ääneen. Ja mahdollisesti myös Luutiiseen (keskustelua avaavassa muutaman hengen porukassa on mukana pari muutakin luutiilaista!).

17.00 Kuohuvaa historiaa – tarinoita tuopin takaa – Jos ei innosta runous eikä maailmankaikkeuden synty, voi toki suunnata kuulemaan Mika Rissasen ja Juha Tahvanaisen keräämiä tarinoita oluen merkityksestä Euroopan historiassa. (Wine Corner)

18.00 Suomalainen runous NYT – NVL:n runo-ohjelman päättävässä keskustelussa mukana viisi viisasta: Teemu Manninen, Silja Hiidenheimo, Maria Matinmikko, Henriikka Tavi ja Ville Hytönen. (Aino)

LAUANTAI 25.10.

10.00 Anne Leinonen: Ilottomien ihmisten kylä – Ikä- ja genrekategoriat ylittävä nuortenirja, joka itselläni on juuri luvussa. Vaikuttaa hyvältä. Jos tuonne ehtisin, olisi kyllä hieno aloitus messupäivälle! (Louhi)

11.00 Markku Karpio: Selviytymispeli – Luontevaa jatkaa nuortenkirjallisuudella. En ole lukenut kirjaa vielä, mutta lupaava aihe: nämä henkiinjäämispelit ovat nyt trendikkäitä. ”Liiankin”, saattaisi joku todeta. Nuortenkirjoissa kannattaa kuitenkin trendiaiheet lypsää viimeiseen pisaraan. Hyvä vain, jos nuoret lukevat! (Louhi)

12.00 Rikoksen houkutus nuorten maailmassa – Jari Järvelä, Ari Paulow, Timo Sandberg ja Salla Simukka perehdyttävät aiheeseen. (Mika Waltari)

13.00 Poesia-iltapäivä – Kustantajien osastoillakin on ohjelmaa. Poesian osasto on sen verran pieni, että kovin monta kuulijaa tuskin paikalle eksyy. 13.00 Antti Salminen kertoo romaanistaan Lomonosovin moottori ja 13.20 allekirjoittanut keskustelee runoilija Henriikka Tavin kanssa hänen 12-sarjastaan. 13.45 alkaen runoja: Raisa Marjamäki, Reetta Pekkanen, Norbert Lange, Teemu Manninen, Mikael Brygger ja Juhana Vähänen. (osasto 6g84, Poesia)

14.00 Turku, Helsinki, Jyväskylä, Rooma – Jos ei Poesian runous jaksa innostaa, vaihtoehtoa voi hakea vaikkapa Dekkarilauantain ohjelmasta. Itseäni kiinnostaisi tämä miljöön merkitys rikoskirjallisuudessa. Jyrki Heino, Vera Vala, Harri Nykänen ja Markku Ropponen. (Mika Waltari)

15.00 Siri Kolu: Ihmisen puolella – Lauantaina näyttää olevan lasten- ja nuortenkirjallisuus vahvasti edustettuna. Kolun Pelko ihmisessä oli viime vuonna vahva näyttö siitä, mihin dystopiakirjallisuus voi hyvin tehtynä yltää. Nyt vuorossa jonkinlaista jatkoa. (Louhi)

16.00 Laura Lähteenmäki: Karrelle polttava helle – North End -trilogian päätös. Tätä voisi perustella tismalleen samoin äänenpainoin kuin edellistä. (Louhi)

17.00 Li Andersson: Feministiska verktyg mot fascism – Jos aihe on riittävän mielenkiintoinen, kuuntelen sitä sujuvasti (no, melko sujuvasti …) ruotsiksikin. Ja Andersson jos kuka on kiinnostava hahmo suomalaisessa politiikassa ja laajemminkin kulttuurissa. (Edith Södergran)

SUNNUNTAI 26.10.

10.00 FINLAND. COOL. – Teemamaavuoden terveisiä Frankfurtista – En ole jaksanut seurata Frankfurt-hehkutusta. Ehkä tästä selviäisi, mitä siellä oikein tapahtui – vai tapahtuiko mitään. (Kullervo)

11.00 Olavi Paavolainen – Sarjassa kulttuurimme suurmiehiä. Paavolaisesta on julkaistu tänä vuonna kaksi teosta. Asialla professorit Rajala ja Riikonen. Molemmat haastattelussa. (Aino)

12.00 Alivaltiosihteeri: virallisuus on aseeni – Simo Frangen & co on kirjamessuklassikko. (Aleksis Kivi)

13.00 Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas sateessa ja tuulessa – Elämäkerta 90 vuotta täyttävästä runoilijasta. (Aleksis Kivi)

14.00 Peter von Bagh: Muisteja – Omakuva. Elokuvamies viimeiseen ruutuun saakka. (Mika Waltari)

15.00 Helsinki Noir – Uusi Helsingin varjoisille kaduille sijoittuva rikosantologia.  Onnistuvatko kirjoittajat personoimaan kaupunkia samalla tavalla kuin noir-kirjallisuuden velhot Raymond Chandler, Ross MacDonald ja James Ellroy Los Angeles -kuvauksissaan?

16.00 Nimetön intohimo – Myös Marguerite Durasin syntymästä on kulunut sata vuotta. Haastateltavana suomentaja Aura Sevón, jonka tuore käännös Nimetön intohimo on kiinnostava erikoisen syntyhistoriansakin takia.  Teos perustuu Durasin antamiin haastatteluihin, jotka julkaistiin alun perin italiaksi. Kirjoitan teoksesta blogiinkin, kunhan ehdin. (Wine Corner)

17.00 Välähdyksiä peilissä. Kirjoituksia. – Haastattelussa Hannu-Pekka Björkman, joka on kirjoittanut esseekokoelman. Suhtaudun pienellä varauksella, mutta luultavasti tuo yllättäisi positiivisesti. (Mika Waltari)

Eli vinkkilistaani näyttää osuneen lähinnä elämäkertoja, esseitä, runoutta ja nuortenkirjoja. Pitäisiköhän ”tasatunneittain”-listan lisäksi koota vielä vertailun vuoksi ”puolelta”-lista …

Uusi Parnasso, lyyriset miniesseet – ja Turku

Olen ilmeinen: luen uusinta Parnassoa matkatessani Turkuun kirjamessuille. Kirjabloggaajan käteen kirjallisuuslehti sopii kuin silmälasit Jean-Paul Sartrelle, mutta varsinainen syy matkaseuraani ei kuitenkaan ole halu todentaa stereotypioita. Selaillessani eilen lehteä tuoreeltaan löysin sieltä helmen, johon halusin palata heti aamulla.

Nimittäin Virpi Alasen kirjoittamat runokolumnit. Tai lyyriset miniesseet.

Hiljentyä keskustelussa kelopuuksi, pysyä ajattomasti virheellisessä syystuulessa paikoillaan. Haluta sanoa jotain traditionaalisen kaunista: marmori, nilkka, kevätsula. Tai ei, rikkoa, nyrjähtää, haparoida keskeneräisiin käsiinsä alati uusi, joka huutaa historiallisuuttaan, hylätyn kaasukellon kauneutta.

Katkelma on Keskustelu-nimisestä tekstistä. Muut lehdessä julkaistut Alasen ”runokolumnit” ovat Aika, Meri, Sähkö, Kirja ja Kimalainen. – Termi ”runokolumni” on Alasen itsensä tarjoama nimitys essen ja runon, aforismin ja proosarunon rajapinnoilla kulkeville teksteilleen. Itse nimittäisin niitä mieluummin runoesseiksi, minkä vaihtoehdon kirjoittaja itsekin tuo esille tekstien perään liitetyssä lyhyessä haastattelussa.

Kolumnilla on nykyisin kovin halpa leima. Sellaiseksi kelpaa mikä tahansa henkilökohtainen kertomus ”totuus tulee lasten suusta raitiovaunussa”-tyyliin. Liian usein kolumni päästää paitsi kirjoittajansa niin myös lukijansa liian helpolla eikä pakota minkäänlaista ajattelua liikkeelle.

Ehkä Alanen haluaa tässä yhteydessä korostaa termillä tekstien keveyttä ja hetkellisyyttä. Essee-sanassa kun taas on asioiden märehtimiseen viittaavaa raskautta.

* * *

Olen itsekin kokeillut jonkinlaisen lyyrisen esseen kirjoittamista. Lähtökohtaisesti olen kuitenkin silloin valinnut reitiksi fragmentaarisuuden ja lyhyen, paikoitellen minimalistisen ilmaisun. Toisin sanoen, olen ”lyyristänyt” esseetä tekemällä siitä aukkoisempaa poistamalla päättelyketjuista logiikan ja johtopäätökset. Jäljelle olen jättänyt ajattelun lähtökohtia, tiloja ja esineitä, hetkiä ja paikkoja.

Ikinä en ole onnistunut. Essee on vain kadottanut ”esseemäisyytensä” ja muuttunut jonkinlaiseksi proosan tai lyriikan irvikuvaksi.

Virpi Alanen saavuttaa tavoitteensa kulkemalla toiseen suuntaan – tai niin ainakin oletan. Hän ei lyyristä esseetä vaan toimii päinvastoin: kirjoittaa runonsa esseeksi.

Lukeminen kiertyy tyhjyyden ja täyteyden punokseksi, taistelulajiksi, jossa heittäydytään kirjainten sekaan, lennetään iltataivaaksi, jossa sininen on lämmin.

Myös aforistisuus näkyy teksteissä, kuten tässä lainauksessa. Alasen ”runokolumneissa” havainto etenee tekstin muodon ja rakenteen tasolla kuin esseessä. Jonkinlainen logiikka on olemassa, mutta se on lainattu runoista: lyriikan kieli on vastustamattoman johdonmukaista silloinkin, kun se perustuu mielikuviin ja sattumanvaraisuuteen.

* * *

Huomaan olevani innostunut: osittain tähän vaikuttaa se, että luen Alasen tekstejä junassa. (Parnasson luin välillä JKL–TRE, postausta kirjoitan … no, nyt juuri kuulutettiin Loimaa).

Kerrankin onnistun nauttimaan junassa jotakin lyyristä! En usko, että tämä on kovin yleinen ongelma, mutta minun on vaikea lukea runoja junamatkalla. Otan matkalle mieluummin aina romaanin, esseekokoelman tai tietokirjan. Niissä virta vie eteenpäin, mikä sopii mainiosti matkantekoon.

Mutta runojen suhteen tunne liikkeestä ja näkökentän rajamailla vilisevä maisema luovat sietämätöntä kontrastia paperille pysähtyneisiin sanoihin.

Tai eivät runojen sanat tietenkään pysähdyksissä ole: ne liikkuvat ajassa ja ajatuksissa, syöksyvät arvaamattomiin paikkoihin ja todellisuuksiin, vaihtavat muotoa ja väriä, tuntuvat vuoroin tutuilta, vuoroin vierailta.

Kyse on luultavasti katseesta ja lukemisen tunnusta kehollisena kokonaisuutena. Runoa pitää tuijottaa: jotta sanat alkaisivat elää, ne täytyy ensin naulita paikoilleen. Se vaatii keskittymistä, joka ei onnistu minulta silloin, kun itse liikkuu pakotettuna eteenpäin. Liikkuu, liukuu.

* * *

Luin jostakin – luultavasti Karo Hämäläisen blogista – että Parnasson vastaavaksi tuottajaksi siirtyneen Hämäläisen on tarkoitus nostaa lehdessä esille kiinnostavia poetiikoita, joita kirjailijat ovat kehittelemässä. Virpi Alasen lyyristen miniesseiden julkaiseminen on juuri tuollainen teko.

Jo nyt Alasen tekstien yhteydessä oleva haastettelu on kiinnostava ja informatiivinen. Mutta jos juttua – ja yleensäkin tuollaista juttutyyppiä kirjallisuuslehdessä – haluaisi vielä kehittää, sitä voisi laajentaa esimerkiksi jonkun kriitikon tai tutkijan punnitulla arviolla siitä, mistä lyyrisessä esseessä on yleensä kyse ja miten Alasen tekstit siihen suhtautuvat. En juurikaan muista lukeneeni tuollaista ”väliaikakritiikkiä” – tai miksi sitä nyt kutsuisikaan. Mutta kovasti haluaisin.

* * *

Kohta juna saapuu Turkuun. Siellä minua odottaa kritiikkipaneeli kirjamessuilla. Ja kuinka osuvaa onkaan lopettaa tämä postaus lainaukseen uudesta Virpi Alasen lyyrisestä miniesseestä Kirja:

Syksyisin kirjat messuavat, kaikki raakkuvat yhtaikaa. Lavakarisman pitkän proosan kookaburrat, ylväästi askeltavat historiallisen erotiikan riikinkukot, pienemmissä häkeissä niin ja näin minervanpöllöt, runolliset pelikaanit ja aforistiset kolibrit. Uuden teknologian sähkölinnunsilmät ja antikvaariset vaivihkaiset godottajat.

Toivottavasti löydän tänään kaiken tuon raakkumisen keskeltä itselleni jotakin tärkeää ja merkityksellistä.

Tove Jansson ja meri

Koska aihe on esillä mediassa monin tavoin,  kirjoitan siitä vain hyvin lyhyesti. Tänään tulee kuluneeksi sata vuotta Tove Janssonin syntymästä.

En ala kertoa ihailustani Janssonin persoonaa kohtaan enkä innostuksestani hänen kuvataiteeseensa. En spekuloi hänen kuvitustöidensä voimakkaan graafisuuden vaikutuksella omiin kuvataideharrastuksiini enkä pohdi hänen sarjakuviensa pehmeän anarkian rakastettavuutta. En ylistä Taikatalven, Muumilaakson marraskuun tai Näkymättömän lapsen lumovoimaa enkä mainosta henkilökuvauksien onnistuneisuutta ja koskettavuutta Kuvanveistäjän tyttäressä, Kesäkirjassa tai romaanissa Reilua peliä. En, en ja en.

En edes kerro sitä, että Vem ska trösta knyttet? on mielestäni ehkä hienoin runomuotoinen suomalainen kuvakirja – kielestä riippumatta, sillä myös Kirsi Kunnaksen suomennoksena se on fantastinen. – En kerro, en.

* * *

Sen sijaan suosittelen katsomaan Elävästä arkistosta lämminhenkisen dokumentin Tove ja meri. Vuonna 1984 kuvattu ohjelma kuvaa Tove Janssonin ja hänen kumppaninsa Tuulikki Pietilän yhteiseloa hienolla tavalla. Taivaanrantoja maalailevan Toven ja jämäkästi määrätietoisen Tuulikin välinen dynamiikka antaa katsojalle luvan pieneen hymyynkin.

Puoli tuntia kestävän kokonaisuuden kertojana on pehmeäsoundinen Elina Salo – ja kokonaisuuden kruunaa taustamusiikiksi valittu haikean kaunis Höstvisa (Syyslaulu(, joka on Tove Janssonin itsensä sanoittama. Niin kaunista:

 

Jag märkte aldrig förut att mörkret är så stort,

går och tänker på allt det där man borde.

Det finns så mycket saker som jag skulle sagt och gjort

och det är så väldigt lite jag gjorde.

 

Skynda dig älskade, skynda att älska,

dagarna mörknar minut för minut,

tänd våra ljus, det är nära till natten,

snart är den blommande sommaren slut.

 

Jos elän vanhaksi ja tulen viimein höppänäksi, tämän aion muistaa. Viltin alla keinutuolissani – kun päivät käyvät lyhyemmiksi ja varjot pidemmiksi – minä hyräilen:

 

En sommar går förbi, den är alltid lika kort,

den är drömmen om det man kunnat vinna.

 

Ei haittaa vaikka sanat hieman unohtuisivatkin. Erna Tauron sävellys kyllä kannattelee ajatusta, tunnetta.

Ja jotta kyseinen adjektiivi nyt varmasti kokisi inflaation tässä postauksessa, niin käytetään sitä vielä kertaalleen: kauniin kaunis on dokumentissa kohtaus, jossa Tove alkaa spontaanisti tanssia musiikin tahtiin ateljeessaan. Kannattaa katsoa!

Tove ja meri

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/tove_jansson_kertoo_elamastaan_omin_sanoin_104695.html#media=104691

Lukuvinkki: Kiiltomato – kirjallisuuskritiikin hehkua verkossa!

Kiiltomatonaaras. (kuva: tinkatinka)

Lukukeskuksen julkaisema kirjallisuuskritiikin verkkolehti Kiiltomato on saanut uuden vetäjän. Kritiikin uutisten päätoimittajana tähän saakka toiminut kulttuurijournalisti ja kriitikko Aleksis Salusjärvi aloittaa tehtävässä syyskuussa.

Hyvä uutinen: ehkä uusi päätoimittaja saa puhallettua Kiiltomatoon hehkua, joka vuosien saatossa on hiipunut. Syy ei ole ollut verkkolehdessä julkaistujen kritiikkien tasossa: Kiiltomadossa julkaistaan edelleen asiantuntevia ja kiinnostavia arvioita uusimmista kirjoista. Mutta asemaa kirjallisuuskeskustelun areenana  julkaisulla ei ole ollut enää aikoihin. – Ja samaan hengenvetoon on rehellisyyden nimissä täsmennettävä, että ei se keskustelun taso kyllä silloin joskus takavuosinakaan niin loisteliasta aina ollut …

Samalla kun kirjallisuuskeskustelun paikkojen määrä on verkossa lisääntynyt valtaisasti – on varmastikin parisataa sellaista kirjablogia, joita ei ollut olemassakaan kun aloitin Jäljen äänen kahdeksan vuotta sitten – Kiiltomato on profiloitunut portaaliksi, jossa keskustelua ei ole.  Toimitus perusteli keskustelupalstan sulkemista vuonna 2008 näin:

Kun kirjallisuuskritiikin verkkolehti Kiiltomato.net perustettiin vuosituhannen vaihteessa, netissä ei juuri ollut kirjallisuuteen keskittyneitä foorumeita. Kiiltomadon keskustelupalstan alkuperäistarkoitus oli toimia julkaistujen kritiikkien palaute- ja keskustelukanavana, mutta keskustelu laajeni käsittelemään monia kirjallisuutta sivuavia ilmiöitä.

Vajaan kymmenen vuoden aikana netin kirjallisuussivustojen ja ennen muuta -blogien määrä on lisääntynyt valtavasti. Kiiltomadon keskustelupalstaa ei enää tarvita kirjallisuusihmisten kohtaamispaikaksi, vaan Kiiltomato voi keskittyä entistä enemmän päätehtäväänsä, enemmän huomiota ansaitsevien kirjojen arvosteluun.

Jossain määrin perusteltua kyllä: varsinkin, kun Kiiltomadon keskustelupalstalla alkoi olla täysin asiatonta jutustelua. Silti juuri interaktiivisuus ja yhteisöllisyys ovat osoittautuneet kaikenlaisten verkkoportaalien ja -julkaisujen elinehdoksi viime vuosina. Jälkiviisaasti voi arvioida, että keskustelupalstan sulkeminen oli liian yksioikoinen ratkaisu. Vuorovaikutus olisi kannattanut säilyttää, olisi pitänyt keksiä keinoja kanavoida se toisin.

Tänä kesänä mökillämme otetussa valokuvassa kiiltomatonaaras houkuttelee valollaan parittelukumppaneita. Salusjärvi on verkkojournalismin visionääri, joka on saanut paljon keskustelua aikaan täsmäosumillaan ja itsetyytyväisenä pönöttävää kulttuurieliittiä hämmentävillä kirjoituksillaan Luutii-blogissa. Vaan saako edes hän Kiiltomadon vuorovaikutteisutta virkoamaan? Ja onko se todella tarpeellista?

* * *

Verkossa keskustelua syntyy sinne, missä se on luontevinta. Trendinä tällä hetkellä on kommenttilaatikoiden hiipuminen blogeissa yms. Keskustelu on siirtynyt yksityisluontoisempiin sosiaalisiin medioihin. Laitetaan linkki vaikkapa Kiiltomadossa julkaistuun pääkirjoitukseen ja käydään keskustelu Facebookissa omalla seinällä. Siihen voi osallistua aktiivisesti useita, jopa kymmeniä kommentoijia – mutta Kiiltomadon sivulla näkyy vain epämääräinen luku FB-viittausten määrästä.

No entä sitten? Eikö tärkeintä ole, että keskustellaan? – Toki niinkin, mutta netin mahdollistama ideaali kulttuurikeskustelun avoimuudesta ei enää toteudu. Ja jos jollakin kirjallisuusharrastajalla ei satu olemaan FB-ystävissään samanhenkisiä tuttuja, jää hän kaikesta kivasta paitsi.

Kommentoinnin vaarantuminen ei ole niin suurta sellaisissa blogeissa, joissa on viime vuosina ollut aktiivista keskustelua. Mutta yleisesti ottaen ollaan tilanteessa, jossa uuden keskustelukulttuurin synnyttäminen ei ole kovinkaan helppoa.

* * *

Kiiltomadon kohdalla olisi hienoa, jos kuukausittain ilmestyvien pääkirjoitusten – joiden kirjoittajina vierailee kirjallisuusalan asiantuntijoita – ajatuksia ja näkökulmia pohdittaisiin ”paikan päällä” eikä aina jossain muualla. Esimerkiksi viimeisin pääkirjoitus Teilipyörän paluu: Atenan kustantaja Ville Rauvola esitti huolensa teilauskritiikkien vaikutuksesta – kirjoitus ei kuitenkaan herättänyt keskustelua, vaikka näkökulma oli kiinnostava. Sosiaalisessa mediassa tekstiin kyllä viitattiin. Mutta hieman samasta aiheesta aiemmin keväällä kirjoittaneen Taikan blogissa Kirjasfäärissä kommenttilaatikko täyttyi (Kirjaläppää: Metakritiikkiä, tarvitaanko sitä?).

Taikan postaus oli kirjoitettu suoraan keskustelunavaukseksi. Silti uskon, että jos se olisi sellaisenaan siirretty Kiiltomatoon, kommentteja ei olisi vastaavalla tavalla herunut. Syy ei ole pelkästään siinä, että Kirjasfääri on paitsi erittäin suosittu kirjablogi niin myös nimenomaan aktiivisina kommentoijina tunnettujen kirjabloggaajien seuraama. Kyllä Kiiltomadollakin on sanavalmista lukijakuntaa – mutta hiljaisuuden rikkomisen kynnys vain on liian korkea.

* * *

Miksikö sitten haluaisin kirjallisuuskeskustelua juuri Kiiltomatoon? Onhan sitä blogeissakin! Eikö riitä, että kirjallisuuskritiikin verkkolehti keskittyy ydinosaamiseensa, kirja-arvioihin?

– Blogit ovat tällä hetkellä usein vahvasti profiloituneet kirjoittajiensa näköisiksi. Ne eivät ole aidolla tavalla ”täysin puolueetonta” maaperää, vaikka kirjoittajat pyrkisivät olemaan kuinka objektiivisia. Mutta paikka, jossa asiantuntijat vierailevat esittämässä näkemyksiään, mahdollistaa erilaisten näkökulmien hedelmällisen törmäämisen. Ja myös reippaan kommentoinnin: itse ainakin kovin kilttinä luonteena syyllistyn muiden blogeissa käydessäni vieraskoreuteen. Isäntäväen viinivalinnasta ei uskalla sanoa mitään, vaikka se olisi täysin epäonnistunut.

* * *

Jaa-a, saa nähdä. Joka tapauksessa uudelle päätoimittajalle onnea ja menestystä! Hehkukoon Kiiltomato häkellyttävänä ja viekoittelevana!

* * *

Ja koska Kiiltomato ei välttämättä ole kaikille Jäljen äänen lukijoille tuttu, laitan muutaman linkin esimerkkeinä julkaisun mainiosta kritiikkitarjonnasta. Linkkien perässä lyhyet sitaatit teksteistä. Nämä kannattaa vilkaista – ja toki siinä samalla monta muutakin juttua:

 

Johanna Rossi: Kuolematon kiitäjä  (Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä)

Jotkin hahmot eivät suostu jäämään nimiksi aikakirjoihin vaan ilmestyvät näköpiiriin säännöllisin väliajoin. Sata vuotta sitten eläneen naiskirjailijan, kirjallisuuskriitikon ja ajattelijan ajankohtaisuuden voisi kuvitella olevan jo hiipumaan päin. Silti häneen törmää; viimeksi Michael Cunninghamin hienossa Tunnit -romaanissa ja sen filmatisoinnissa tai vaikka Vuokko Hovatan tulkitsemassa Virginia-kappaleessa. Miksi Virginia Woolf palaa aina uudestaan?

Sanna Nyqvist: Nyt myös seksiä ja väkivaltaa! Klassikkokirjojen uusi tuleminen (Pääkirjoitus huhtikuussa 2013)

Seksiversioiden kirjoittaminen ja lukeminen voi olla turvallinen ja luova tapa antautua omille fantasioille. Kyborgien tai zombien tuominen tarinaan puolestaan rikkoo tutut raja-aidat ja pistää mielikuvituksen töihin. Silti viihteellisten uudelleenkirjoitusten maailma on usein läpikaupallinen ja tunkkainen.

Porno-Brontët kuvastavat maailmaa, jossa kiinnostuksen herättää enää ärsykkeistä alkukantaisin: paljas pinta. Yliseksualisointi peittää lisäksi alleen Humisevan harjun (1847) ja Kotiopettajattaren romaanin (1847) alkuperäisversioiden väkevän aistillisuuden ja kiihkon. Brontën sisarukset eivät olleet mitään siveyden sipuleja, joiden romaanit vaatisivat ”korjaavaa” uudelleenkirjoitusta herättääkseen nykylukijan kiinnostuksen.

Päivi Kosonen: Hemingwayn kellot  (Ernest Hemingway: Kenelle kellot soivat)

Hemingwayn taito on tarinan jännitteen luomisen taito. Lukija kiedotaan tarinaan ensimmäisestä lauseesta. On saatava tietää, onnistuuko räjäytys ja onnistuuko rakkaussuhde päähenkilön ja Marian, sissijoukkoon pelastetun ja falangistien raiskaaman nuoren naisen välillä. Ja kun kaikki tapahtuu tiivistetysti –aikaa on muutama päivä, ja kaikki olennainen tapahtuu samassa paikassa samojen henkilöhahmojen kesken – ollaan keskellä ainutkertaista elämän ja kuoleman danse macabrea, jota ei voi jättää kesken.

Vesa Rantama: Romaani lyyrisen esseen välineenä   (Jaakko Ylijuonikas: Vanhan merimiehen tarina)

Vanhan merimiehen tarinan voi hyvin lukea myös poeettisena esseenä, joka hyödyntää välineellisesti kertojahahmoja ja joka päätyy jännittävää reittiä suurten kysymysten, kuten eutanasian oikeutuksen ja vaikeavammaisten ihmisarvoisen elämän äärelle. Viimeisessä luvussa, jossa hahmojen ja kertomuksen rajat ovat jo liudentuneet, kertoja tunnustaa fiktion välinearvon samalla kun toteaa kirjoittamisen aina epäonnistuvan tavoitteissaan:

”Todentuntuisen kuvailun vaikeus johtuu siitä, ettei kieli voi ikinä tavoittaa olemassaolon perimmäistä ankeutta. Luulen monen kirjoittavan tarinoita elämästään juuri tästä syystä. Muistiin merkittynä tyhjänpäiväisinkin havainto tai ajatus muuttuu arvokkaaksi. (…) Se hyvä puoli keksityissä tarinoissa on, että niiden ei aina tarvitse tuntua todelta.” (s. 182-183)

Lomonosovin moottori – fragmentteja lukupäiväkirjasta

# 1 Homunculus vaatehuoneessa

Sukkalaatikossani on alruunan siemeniä. Ei kovin monta, mutta riittävästi muutaman homunculuksen (pieni ihmisen kaltainen olento) kasvattamiseen. Ajatus niiden idättämisestä houkuttaa silloin tällöin. Valitettavasti alruuna ei talvehdi näin pohjoisessa. Noitakasviharrastajilta olen kuullut, että kunnollisen juurakon kehittymiseen menee kolmekin vuotta. Sinä aikana lehtiä tulee nyppiä ja kastelua sopivasti rajoittaa, jotta kasvu ei kohdistu liikaa pelkkään varteen. Lisäksi pitää huomioida tähtimerkit ja kuun vaiheet. Muuten juuri jää pelkäksi porkkanaksi.

Antti Salmisen romaanissa Lomonosovin moottori (Poesia, 2014) kuvatulla Novaja Zemljan salaperäisellä tutkimusasemalla kasvatetaan pikkuihmisiä, joita kutsutaan homonculeiksi. Kirjan eräältä sivulta löytyy kuva ihmisvartaloisesta alruunan juuresta. Raajat erottuvat hyvin. Miespuolisessa velhojuuressa on enemmän voimaa, ja yksi haaroista voisikin olla penis, mutta epäselvästä kuvasta ei voi olla varma.

Kasvikuva kirjassa on kuitenkin vain tunnelmointia. Tutkimusasemalla pikkuihmisiä kasvatetaan väkevässä hevosenlannassa. Alruunasta ei puhuta mitään. Alkemistit harrastivat aikoinaan samaa – romaanissa onkin katkelma Paracelsuksen ohjeesta, jossa kehotetaan asettelemaan miehen siemen ”hermeettisesti sinetöityyn astiaan, joka haudataan hevosen lantaan 40 päiväksi”:

Lanta on tarpeen ”magnetisoida”. Tänä aikana Se alkaa elää ja liikkua, ja ajanjakson loppupuolella Se alkaa ottaa ihmisen muotoa, mutta Se on vielä läpinäkyvä ja ruumiiton. Sitä täytyy syöttää päivittäin vispilöidyllä ja suodatetulla verellä. Jos lannan lämpötila saadaan pidettyä oikeana, ja näitä ohjeita noudatetaan, Se kasvaa ihmislapsen kaltaiseksi, tosin paljon pienemmäksi.

Kuitenkin itse suosisin homunculuksen valmistuksessa alruunaa. Legendan mukaan Jumala loi Adamin sen juuren avulla. Ensimmäinen ihminen tehtiin maasta – luontevaa oli hyödyntää luomistyössä kasvikunnasta löytyvää välittäjää, ihmishahmoista mandragoraa!

Pohdiskelen tätä mielessäni silloin tällöin aamuisin, kun valitsen laatikosta yhden mustan sukan vasempaan ja yhden suunnilleen samanlaisen oikeaan jalkaan. Laatikon pohjalla olevista siemenistä tarttuu niihin juurevaa, muinaista energiaa: herätessäni uuteen päivään luon itseni uudelleen – viimeistään kun laitan sukat jalkaan.

 

# 4 Tekstin läsnäolo

On huomioitava fragmentti-käsitteen luonne kirjallisuudessa. Fragmentti ei ole mikä tahansa teksti, sillä se sisältää ajatuksen laajemmasta kokonaisuudesta, josta se on irrotettu ja joka on tulkittavissa sen ympärille. Se on siis äärimmäisen produktiivinen fiktion väline – toki produktiivisuus edellyttää sitä, että lukija lähtee mukaan leikkiin ja alkaa kuvitella, millainen tuo näkymättömissä oleva kokonaisuus voisi olla.

Lomonosovin moottori koostuu 185 tekstikatkelmasta, joista suuri osa on edellisen kaltaisia fragmentteja. On otteita romaanin tapahtumien keskuksena toimivan salaperäisen tutkimusaseman työpäiväkirjoista, leikkaussaliraporteista sekä sukellusaluksen lokikirjasta. Ja on katkelmia teoksista, joilla on sellaisia nimiä kuin Kuolema pyörätuolissa eli pieniä tutkielmia taipumuksistani, Yökirja eli miten minusta tuli minä, Alkemistinen keittokirja ja Maailma kuten sen kohtasin.

Kuitenkin edellä mainitut teokset sisältävät käytännössä enimmäkseen tekijöidensä päiväkirjamaisia ajatelmia, aseman tapahtumiin ja kirjoittajien omiin kokemuksiin liittyviä puheenvuoroja. Niiden luonne fragmentteina, nimettyjen teoskokonaisuuksien tulkintaan herättelevinä osina, hiipuu. Kyse on enemmänkin keinosta luoda näkökulmia ja moniäänisyyttä, pyrkimyksestä saada eri henkilöt kommentoimaan tapahtumia Novaja Zemljan saarella. Ei synny tarvetta alkaa ajatella esimerkiksi Yökirjan teosmaisuutta ja sitä, millainen se olisi muilta osiltaan.

Silti on tärkeää, että tekstikatkelmat eivät määrity pelkästään eri henkilöiden puheenvuoroina vaan nimenomaan katkelmina heidän teksteistään. Se saa huomion kiintymään näiden fragmenttien luonteeseen teksteinä: Lomonosovin moottoria lukee kunnianosoituksena tekstille ja kirjoittajuudelle. Teoksen voi määritellä scifiksi, spefiksi, uuskummaksi, höyrypunkiksi tai kokeelliseksi romaaniksi, mutta lopulta kysymys tekstilajista ei tunnu enää niin oleelliselta.

Oleellista on tunne tekstin läsnäolosta. Salminen tuntuu välillä liukuvan fragmenteissaan proosasta johonkin lyriikan kaltaiseen tilaan, jossa sanojen, lauseiden ja ajatusten paino – tai toisinaan keveys – ankkuroi lukijan paikoilleen.

 

# 5 Kokeellinen romaani?

Kustantamon sivulla Antti Salmisen romaania luonnehditaan kokeelliseksi. Kesäkuun alussa kommentoin kysymystä postaukseni Kokeellinen proosa?  herättelemässä keskustelussa näin:

Niin, onko Lomonosovin moottori kokeellinen romaani vai ei? Siinä mielessä kyllä, että se poikkeaa henkilöhahmovetoisen proosakerronnan valtavirrasta melkoisesti, tuoreella tavalla.

Toisaalta taas fragmentaarisuudestaan ja monitulkinnaisuudestaan huolimatta teos on helposti lähestyttävissä. Se ei ole kokeellinen siinä mielessä, että se haastaisi lukijaa laajentamaan tekstikäsityksiään: pikemminkin se vastaa niihin odotuksiin, joita nettiajan lukijalla tekstejä ja lukemista kohtaan on. Yhdistellään erilaisia aineksia, sekoitetaan faktaa ja fiktiota, vältetään liian pitkää yhtenäistä puurtamista.

Netti on muuttanut ihmisten tavan lukea, tekstikäsitys on murroksessa. On aika romaaninkin ottaa tämä huomioon: nettinatiiveista yhä harvempi jaksaa tarttua 300 sivun mittaisen kirjan juonikuvioihin. Antti Salmisen kirjoittama Lomonosovin moottori saattaa hyvinkin olla muodoltaan tärkeä – tulevaisuuden lukijasukupolvet ovat tällä hetkellä keskittyneet fragmentaarisiin esitystapoihin (some, tiedonhaku netissä, tietokannat jne.). Voikin olla, että monien mielestä sitä on jopa helpompi lähestyä ja ymmärtää kuin pitkää juonivetoista romaaniksi kutsuttua teosta.

Silloin olin vasta hieman silmäillyt teosta, lukenut alkua. – Mutta edelleenkään minulla ei ole mitään syytä luopua ensivaikutelmastani, päinvastoin!

 

# 6 Erityinen silmä

Fiktiossa tekstin ei tarvitse todistella asemaansa fragmenttina: riittää, kun se väittää olevansa sellainen.

Fragmentaarisuuden illuusio hyödyttää niin kirjoittajaa, tekstiä kuin lukijaakin. Jos lukija nähtyään osan tekstistä kuvittelee loput, helpottaa se kirjoittajan työtä. Fragmentaarisuus tekee myös tekstistä kiinnostavamman – jopa silloinkin, kun lukija tietää valheen: että mitään kokonaisuutta ei ole koskaan ollutkaan kirjoitettuna, että on vain yksittäinen tekstikatkelma.

Lukijalle fragmentti jättää tulkinnan ja ajattelun varaa eikä hukuta tekstimassaan – se tarjoaa ainoastaan ikkunan ihmeteltäväksi.

”Fragmentti on erityinen silmä”, kirjoittaa Mari Koski runokokoelmassaan Sch (2011, Poesia).

 

# 7 Mieluummin labyrintti kuin valtatie

Vastustan ajatusta sujuvuudesta ja joutuisuudesta hyvän tekstin ja lukukokemuksen tunnuspiirteenä. Hyvä proosa saattaa olla toki sitäkin, mutkaton pikatie matkalla A:sta B:hen – mutta usein antoisampaa teksti on silloin, kun lukee samaa sivua jo kolmatta kertaa … käy välillä keittämässä kahvit … ja palaa sitten lukemaan sivun vielä kertaalleen, kuljeskelee tekstin sokkeloissa, miettii vaihtoehtoisia reittejä, tapailee sormillaan rivien reunoja.

Eräs suosikkini Salmisen romaanin fragmenteista onkin juuri nro 118, jossa kuvataan etanan hermostossa piilevää labyrinttia:

Etanat kiinnostuvat tarjoamastani lampaanjuustosta. Tämä yksi Opisthobranchioihin kuuluva nilviäinen, Aplysia, on minun sankarini. Sen hermoston koko kytkentäkaavio on nyt ullakon seinällä kolme metriä korkeana ja seitsemän metriä leveänä mallipiirroksena. Olen kaivanut esiin labyrintin nilviäisen imuputkesta. Se on muinaisempi kuin mikään helleeninen murju.

Ja toinen sitaatti samalta sivulta:

Lähden seuraamaan sattumanvaraista reittiä. Risteyksiä on lukemattomasti. En unohda mitään ja kun katson ikkunasta, paperilintu liitää pihan poikki, kohti länttä ja merta.

Lomonosovin moottori on itsekin teoksena eräänlainen labyrintti, johon voi jäädä vaeltelemaan pitkiksi ajoiksi. Jokaisen fragmentin lopussa on nimittäin aina yksi tai useampi viittaus muihin. Eivätkä viittaukset ole pelkkiä kehotuksia siirtymiin – niissä on usein tarjottu myös jokin näkökulma viitattuun tekstiin. Esimerkiksi fragmentissa nro 84 on viittaus siteeraamaani etana-tekstiin ja lisäksi täsmennys Moottorin piirustukset. Kaavio nilviäisen imuputken hermostosta saa uusia merkityksiä.

Ensimmäisellä lukukerralla nuo viittaukset on pakko ainakin jossain määrin sivuuttaa, sillä muuten alkaa poukkoilla pitkin kirjaa kenties pääsemättä koskaan loppuun saakka. Vaikka ei se välttämättä ole huono ratkaisu: kuten Lomonosovin moottorissa todetaan, on labyrintteja, joista ei tunneta ulospääsyä.

”Niissä voi oppia asumaan.”

 

# 9 Periferiassa, lukemisen ytimessä

Mökillä luen kirjasta katkelmia muulle seurueelle. ”Viittaako tuo Lomonosovin moottori johonkin oikeaan keksintöön?” kysyy veljeni. ”En minä tiedä, venäläisen tieteen historia on minulle täysin tuntematon alue.”

Valitettavasti kysymys esitetään mökillä, Sysmässä. Kotona tai ylipäätään jossakin sivistyksen parissa asia olisi nopeasti tarkistettavissa. Mutta nyt kännykässä toimii pelkkä EDGE-verkko!

Yritän kävellä hieman ylemmäksi, mökin vieressä olevalle kummulle. Joskus 70-luvun lopulla isotädin mies näki siellä haltijan. Minä näen kuinka iPhonen näyttöön ilmestyy hetkeksi 3G-yhteyden merkki ensin yhdellä, sitten kahdella palkilla, taas yhdellä – mutta vaikka kuinka sojotan puhelinta eri ilmansuuntiin, yhteys katoaa.

Tunnen olevani periferiassa – Internetin reunalla, käytännössä siis ei-missään. Ehkä suurta viisautta olisi keskittyä  tarkkailemaan menninkäisiä pihapiirissä. On paljon mahdollista, että niitä on täällä jopa enemmän kuin 40 vuotta sitten. Jos itse olisin haltija, niin luultavasti muuttaisin juuri sinne, missä toimii ainoastaan vanhat loitsut.

Vaikka ei periferia toisaalta lukijalle mikään huonokaan ratkaisu ole. Ylittämällä tuon reunan ja astumalla teknologian tavoittamattomiin pääsee eräässä mielessä lukemisen ytimeen. Koska ei ole mahdollista selvittää, onko joku Lomonosov keksinyt jonkin moottorin vai ei, kysymys lakkaa olemasta tärkeä.

On vain Teksti ja Lukija.

(Ja vain alle kilometrin päässä sykkii Iso Pulssi, kaikkialle ulottuva virtuaalinen syli, hyvän ja pahan tiedon puu, Skynetin kehto.)

 

# 10 Haloillakin on nimensä

Lomonosovin moottorissa rakennetaan suurta konetta, jolla voidaan ehkä pelastaa tai tuhota maailma – näkökulmasta riippuen. Tai sitten sillä tehdään jotakin aivan muuta. Eikä tuo konekaan oikeastaan ole pelkkä kone, sillä metalliin yhdistetään elollista ainetta – koneesta tehdään elävä.  Novaja Zemljassa, ydinkokeiden saastuttamien alueiden taikamaassa monenlaiset mutaatiot ja omituisuudet ovat mahdollisia, ja kun niitä hyödynnetään luonnontieteen ja alkemian avulla, kaikki on mahdollista.

Antti Salmisen romaani ei asetu mihinkään pysyvään hahmoon: se on taideteos, jonka oivallisuudesta vakuuttuu, mutta silti ei edelleenkään ole ehdottoman varma siitä, mitä se oikeastaan tarkalleen esittää.

Palattuani mökiltä kotiin googlasin. Moottoria ei löytynyt – Lomonosov kyllä. Mielenkiintoinen henkilö. Mutta vaikka Salminen kirjassaan viittailee ahkerasti luonnontieteisiin, ei viittausten selvittely ole lukukokemuksen kannalta tärkeää. Tai ehkä on: riippuu miten on tähän maailmaan orientoitunut ja mitä kirjalta haluaa.

Ollessamme mökillä, muistaakseni tämän viikon tiistaina, aurinkoisella kesätaivaalla näkyi niin upeita haloja, että en muista vastaavaa kokeneeni. Auringon ympärillä näkyi rengas, parikin, ja  yläpuolellamme koko taivaankannen ympäri kiersi yhtenäinen rengas. Sen varrella näkyi ainakin kolme selvästi erottuvaa valopistettä. Lisäksi aurinkokehien ulkopuolella oikealla näkyi pätkä sateenkaarta – toisella puolella ehkä myös, mutta puusto häiritsi havaintoja. – Sää oli hyvin kirkas, silmiin koski liiasta tirkistelystä. Alkoi kuvitella näkevänsä taivaalla kaikenlaista muutakin.

Kokemus oli valtavan hieno, sillä ilmiö kesti tunteja. Monelle se olisi varmasti riittänyt sinänsä. Minulle ei. Kotona tutkin asiaa tarkemmin ja totesin nähneeni hyvin selkeän ja yhtenäisen horisonttirenkaan, 22° aurinkorenkaan, 22° sivuavan kaaren, yläkoveran Parryn kaaren (niin uskon: maallikolle nuo määrittelyt ovat kuitenkin hieman hankalia), 46° allasivuavan kaaren ja lisäksi horisonttirenkaalla kolme sivuaurinkoa, joista se kolmas lienee ollut harvemmin nähtävissä oleva 120° sivuaurinko.

Halohavaintoja oli tuona päivänä tehty paljon: Parryn kaaren lisäksi oli nähty myös jokseenkin harvinaisia Wegenerin kaaria. Saatoin minäkin nähdä, mutta en älynnyt huomioida niin tarkasti auringon vastakkaisella puolella olevaa taivasta.

Joka tapauksessa kuulun heihin, jotka nauttivat elämästään enemmän, kun tietävät, että haloillakin on nimensä. Sama pätee lukukokemuksiinkin: herra Lomonosovin vaiheet on tutkittava.

Kun olen sen tehnyt ja kulkenut muutamaa muutakin Lomonosovin moottorista löytämääni polkua pitkin, palaan kirjan pariin uudelleen. Salmisen romaani ei tyhjenny yhdellä lukemalla – ja fragmentaarisuutensa ansiosta se on kuin hyllyssä oleva runokokoelma, josta voi lukea nautiskellen pari katkelmaa – ja laittaa sitten takaisin.

 

 

Runon käyttöohje

RUNON KÄYTTÖOHJE

1. Turvallisuusohjeet

1. Lue käyttöohje huolellisesti ennen runon käyttöönottoa ja säilytä se myöhempää tarvetta varten.

2. Käytä runoa vain sen alkuperäiseen tarkoitukseen.

3. Lapset sekä henkilöt, jotka ovat henkisesti rajoitteisia tai joilla ei ole riittävästi tietoa tai kokemusta runon käytöstä, voivat käyttää tätä runoa vain, mikäli käyttö tapahtuu heidän turvallisuudestaan vastaavan henkilön valvonnassa tai tämä henkilö on opettanut heitä käyttämään runoa turvallisella tavalla ja tiedostamaan käyttöön mahdollisesti liittyvät riskit.

4. Valvo, etteivät lapset leiki runolla. Lapset eivät välttämättä ymmärrä tai osaa arvioida mahdollisia vaaroja. Opeta lapsia käyttämään runoja vastuullisesti.

5. Säilytä runoa lasten ja lemmikkieläimien ulottumattomissa.

6. Säilytä runoa kuivassa ja lämpimässä tilassa.

7. Älä sijoita runoa keittolevylle tai keittolevyn, avotulen tai muun lämmönlähteen läheisyyteen.

8. Älä koske runoon märin tai kostein käsin. Runoa käsitellessäsi varo sen teräviä reunoja.

9. Jos runoa käytetään muuhun kuin sen alkuperäiseen tarkoitukseen tai käyttöohjeen vastaisesti, runon käyttäjä kantaa täyden vastuun mahdollisista seurauksista. Tällöin takuu ei kata runolle, sen käyttäjälle tai muulle kohteelle mahdollisesti aiheutuneita vaurioita.

10. Runossa on voimassa olevan lain mukainen raaka-aine- ja valmistusvirhetakuu. Jos huomaat takuuaikana runossa puutteita tai teknisiä vikoja, lopeta sen käyttö välittömästi ja toimita runo liikkeeseen, josta se on ostettu. Liitä päivätty ostokuitti mahdollisen tuotevalituksen yhteyteen.

* * * * * * * * * * * * * * *

Nämä turvallisuusohjeet on kirjoitettu kolmen tekstin innoittamana:

1. Mervi Kantokorven kirjoitus Mitä lukijan tulee tietää (runouslehti Jano #2)

2. Venäläisen avantgarden manifestit, toim. Tomi Huttunen (Poesia, 2014)

3.  OBH Nordica -kotiparturilaitteen käyttöohje (Type 5536)

– Ohjeet otettu lähes sellaisenaan, hieman muokaten, tuosta viimeksi mainitusta tekstistä.

 

 

Kokeellinen proosa?

On aika päättää blogitauko. Sen voi tehdä mukavan huomaamattomasti nyt kesäkuussa, kun ihmiset seuraavat blogeja hyvin laiskasti. Ehkä laiskuutta voi kunnioittaa blogisti itsekin: yritän pitää jutut lyhyinä.

* * *

Muutama vuosi sitten perustettu Mahdollisen kirjallisuuden seura (MKS) julkaisi viime kuussa verkkoantologian Esseitä suomalaisesta kokeellisesta proosasta. ”Kokeellinen proosa? Ihan niin kuin kokeellisessa runoudessa ei olisi jo tarpeeksi kestämistä”, saattaa joku lukija tässä vaiheessa huokaista. Ei pidä kuitenkaan liikaa tarttua etuliitteeseen, jolla on enemmän  välinearvoa kuin terminologista todistusvoimaa. Etuliitteenä ”kokeellisuus” kyseenalaistaa ja haastaa kirjoittamisen ja lukemisen vakiintuneita käytänteitä, muodostaa vaihtoehtoisia tekstikäsityksiä ja ehdottaa uusia tulkintatapoja. Mutta mitään vakiintunutta määritelmää proosan kokeellisuudelle tuskin on olemassa.

Yllättävää kyllä, sellaista ei yritetä muotoilla MKS:n julkaiseman antologian esipuheessakaan. Voisi kuvitella, että kokeellisuutta pohdiskeleva kirjoituskokoelma ei tyydy pyyhkimään pölyjä vanhan päältä vaan ottaa raipan käteen ja ruoskii koko genreä. Kokeellisuudella on tapana manifestoitua – mutta ehkä sellainen ei sovi Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran henkeen. Tarkka määritteleminen ei luo mahdollisuuksia vaan rajaa niitä.

* * *

Jos antologiasta pitäisi valita yksi testi maistiaisiksi, niin suosittelisin Hannu Luntialan esseetä Paluu Jyrki Pellisen kokeellisen proosan lähteille. Ja jos laiskottaa, riittää kun lukee alunkin. Tekstin otsikko on huono, mutta sillä ei oikeastaan ole merkitystä: essee itsessään on kertomus lukemisesta ja taipuu hyvin anekdootiksi. Luntiala kertoo hullaantuneensa nuorena Peliisen runoista lähes vaarallisella tavalla – kaikki muu alkoi menettää merkityksensä, hämärtyä. Oli vain Pellisen runoteos:

Tavasin Jyrki Pellisen 300-sivuisen antologian kahden kuukauden aikana yhdeksään kertaan. Yhdeksännen matkani jälkeen, alkukesästä 1984, jokin sisälläni vihjaisi: nyt on syytä lopettaa.

Luntiala ei uskalla lukea Pellisen kirjoja kymmeniin vuosiin. Sitten hän viimein lainaa kaikki Pellisen proosateokset ja rohkaistuu kohtaamaan Pellisen tekstit uudelleen. – Jokin kuvauksessa hurmaa: ehkä jopa se, että Luntiala on Väestörekisterikeskuksen ylijohtaja. En voi olla ajattelematta, miten joku, joka tekee työuransa byrokraattina ihmisten identiteettejä vaalien, on täysin menettänyt sielunsa Jyrki Pellisen runoille. Mystinen paikka, jossa minuuksien numerosarjoja haudotaan, tuntuu jotenkin lämpimältä, inhimilliseltä. Kaunista.

* * *

Väistämättäkin kokeellisuus kuuluu marginaaliin. Antologian esseissä pureudutaan kirjailijoihin, joiden teoksia ei näy vuoden myydyimpien kotimaisten kirjojen joukossa. Hans Selo, Jaakko-Ylijuonikas, Kalevi Seilonen, Keijo Virtanen …

Itse olen ihastunut kokeellisuus–sanaan sisältyvästä ajatuksesta jonkinlaisen ”kokeen” tai ”yrityksen” suorittamisesta: kokeellinen kirjallisuus ottaa riskejä, hyväksyy epäonnistumisen mahdollisuuden. Ja todennäköisesti myös välillä epäonnistuukin – itse asiassa ajatus pieleen menemisen mahdollisuudesta pitäisi olla kokeellisen kirjallisuuden jonkinlainen edellytys.

Ongelmaksi tietysti muodostuu, miten ja kuka tuon onnistumisen/epäonnistumisen tulkitsee. Kriitikko? Lukija? Kirjailija itse? Aika?

* * *

Palaan valtavirtaproosasta erottautuvaan kirjoittamiseen pian: luvussa on Antti Salmisen kokeellinen proosateos Lomonosovin moottori (Poesia, 2014).