Kesän taittuessa

Toinen maailmansota on päättynyt jokin aika sitten (ei tarkemmin määritellä tapahtumisajankohtaa, ehkä kesä 1946). Rikkaan newyorkilaisperheen 17-vuotias tytär Grady ei halua lähteä vanhempiensa mukana kesäksi Eurooppaan. Vanhemmilleen hän kertoo syyksi sen, ettei hän ole vielä koskaan viettänyt kesää New Yorkissa. Todellinen syy on aivan toinen: Grady on ihastunut parkkipaikkaa työkseen valvovaan Clydeen, joka on häntä muutaman vuoden vanhempi. Vanhemmat eivät suhdetta hyväksyisi, sillä heillä on tyttärensä varalle muita suunnitelmia: Grady on tarkoitus esitellä syksyn seurapiirikauden alkajaisiksi tanssiaisissa ja siten taata hyvät mahdollisuudet sopivien ( = varakkaiden ja hyvämaineisten) sulhasehdokkaiden löytymisessä. Mutta kun vanhemmat matkaavat kesäksi Eurooppaan, kesäromanssi sotkee kuviot.

Truman Capoten varhainen romaanikäsikirjoitus Kesän taittuessa (Summer Crossing, 2005, suom. Kaijamari Sivill, 2007, Tammi) jäi aikanaan julkaisematta. Sen olemassaolo tuli julki vasta vuonna 2004, jolloin huutokauppaan tarjottujen Capotelle aikanaan kuuluneiden papereiden joukosta löytyi kokonaisen käsikirjoituksen muodostaneet neljä vihkoa. Jos teos olisi aikanaan julkaistu, se olisi todennäköisesti ollut siis Capoten esikoisromaani. Julkaistu romaani on viimeistelemätön, joten voisi kuvitella sen sisältävän puutteita ja epäloogisuuksia. Minuun kirja kuitenkin teki vaikutuksen: se on pieni tarina romanssista, jossa tartutaan hetkeen ja eletään lyhyttä nuoruuden kesää tulevasta piittaamatta.

Romaanin nimi tulee todennäköisesti Gradyn äidin lausahduksesta kirjan alussa, kun häntä haastatellaan matkan tarkoituksesta lähdön hetkellä, laivan kannella:

”Voi en minä tiedä. Meillä on Cannesissa talo, jossa emme ole käyneet sodan jälkeen, menemme varmaan sinne. Ja käymme ostoksilla, käymme tietenkin ostoksilla.” Hän hymähti hämillisenä. ”Mutta tärkeintä on laivamatka. Mikään ei piristä mieltä niin kuin merimatka kesän taittuessa.”

Äiti ei tiedä vielä, että hänen tyttärensä tekee kesän taittuessa oman henkilökohtaisen merimatkansa, jolla päämäärä ei todellakaan ole tärkeä, vaan itse matka. Ehkä hänen pitäisi arvata jotain tapahtuvan, sillä varsin huolettomasti elämään suhtautuvan ja hieman kapinahenkisen 17-vuotiaan tyttären jättäminen yksin New Yorkiin koko kesäksi on melkoisen uskalias teko – mikäli on huolissaan tyttärensä ”siveydestä”.

Kesän taittuessa -romaania lukiessa melkein tulee ikävä vanhaa kunnon yhteiskunnallista luokkajakoa. Rikkaan perheen tyttö ja työläismies alkaessa seurustella on rakkaustarinassa kliseisestä asetelmastaan huolimatta heti luonnetta. Ja kun 40-luvun ehkäisytietoisuus sekä -välineeet eivät ole parhaimmasta päästä tai kovin helposti saatavilla, raskaaksi tulemisen mahdollisuus tuo suhteeseen heti lisää jännitettä.

Arvaahan sen, miten siinä sitten käy. Tai oikeastaan ei arvaa, sillä romaanin loppu jää varsin avoimeksi. – Lukemisen arvoinen kirja – ja jos on pitänyt Capoten pienoisromaanista Aamiainen Tiffanylla, niin uskoisin tämän kirjan miellyttävän myös.

Read Full Post »

Kirjailija, joka ei koskaan julkaissut mitään

Juha-Pekka Koskisen novellikokoelmaan Kirjailija, joka ei koskaan julkaissut mitään (2007, Karisto) on koottu 12 tarinaa, joista suurin osa on julkaistu jo aiemminkin erilaisissa julkaisuissa, lehdissä ja antologioissa, viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kokoelma on jaettu kolmeen osaan (jokaisessa neljä tarinaa): Eilen, Tänään ja Huomenna. Osien nimet viittaavat jossain määrin novellien tapahtuma-aikaan, tosin monet novelleista ovat ajattomia, erityisesti kokoelman esimmäisessä osassa. 

Kokoelman ensimmäisen osan kahdessa novellissa (Huomiseen, Erzbeth! ja Kaunis Abaddon) liikutaan tuhon maisemassa, sodan runtelemissa kaupungeissa, joissa väkivalta ja kauhu ovat tuhonneet yhteiskunnan  ja vieneet kulttuurin ajassa taaksepäin. Novelli Ihme on kiinnostava, Palestiinaan sijoittuva tarina, jossa Vatikaanin lähettämä katolisen kirkon edustaja matkaa autiomaassa päämääränään Betlehem. Siellä hänen on tarkoitus tutkia paikallisen ihmeen, itkevän maalauksen, aitous. Ääriviivaton taas uusintaa Viiltäjä-Jack-myyttiä: tässä tapauksessa Jackin hahmo esitetään taiteilijana, hulluna sellaisena tietenkin.

Toisessa osassa Tänään ollaan Suomessa. Mainiossa niminovellissa Kirjailija, joka ei koskaan julkaissut mitään pureudutaan hauskalla tavalla tuohon niin monen pöytäkirjoittajan ongelmaan: kustantamoissa kynnykset ovat liian korkealla. Novellin päähenkilö ei lannistu, vaan kirjoittaa itsepintaisesti vuosikaudet, kunnes käsikirjoitukset eivät enää edes mahdu hänen taloonsa. Koskisen kuvaamaan kirjallisuusinstituution logiikkaan kuuluu, että vasta kirjailijan kuoleman jälkeen häntä aletaan nostaa jalustalle. Ongelmana vain on se, että käsikirjoitusliuskat ovat hajaantuneet jo pitkin maailmaa: niitä löytyy niin talojen rakenteista kuin kalatiskin käärepapereistakin.

Kolmas osa Huomenna sisältää scifi-novelleja, mm. lähes omaksi genrekseen muodostuneeseen palkkionmetsästäjä-aihepiiriin sijoittuvan Paimentamisen sietämätön keveys. Toivottavasti novelli ei päädy mahdollisen porvarihallituksen käsiin, sillä siinä esiteltävän dystopian toivottomassa maailmassa ”sosiaalipummien” yhteiskunnallisen taakan purkamiseen on löydetty ns. ”lopullinen ratkaisu”.  Kiinnostavin scifi-novelleista on kuitenkin mielestäni Uneton vankilassa, jonka alkuasetelmissa olisi aineksia vaikkapa pienoisromaaniinkin. Vankila (joka on kuin ääriesimerkki Foucault’n teoksessaan Tarkkailla ja rangaista kuvaamasta tarkkailuun ja kontrolliin perustuvasta rangaistuslaitoksesta) sijaitsee maan alla, ja vartiovuorot kestävät aina kolme vuorokautta. Vuoro hoidetaan unettomuutta aiheuttavan lääkkeen turvin. Unettomuuden, kontrollin, vartija/vangit-asetelman, yksinäisyyden, rakkaudettomuuden jne. aihepiiri herätti ainakin minussa lukijana paljon ajatuksia, jotka kertoja hieman julmasti lopettaa päättämällä kertomuksen ennen kuin se pääsee alkuunkaan. Mutta niinhän novelleissa usein käy: loppu tulee yllättäen, juuri kun on päässyt kiinnostavan tarinan makuun.

Novellikokoelma on aiheiltaan varsin monipuolinen, ja tarinoiden kautta lukijalle avautuu näkökulmia moneen eri kirjallisuuden genreen. Itselläni oli novellikokoelman ensimmäisessä novellissa Huomiseen, Erzbeth! hieman totuttelemista Koskisen käyttämään voimakkaan kuvailevaan kieleen (paljon adjektiiveja, attribuutteja ja adverbeja) – eli ei mitään hemingway- tai carvermaista niukkaa ilmaisua. Tosin virkkeet ovat muuten ytimekkäitä, eivät veny pitkiksi. – Muut novellit luettuani päädyn siihen, että tyyliä on tarkoituksella korostettu Huomiseen, Erzbeth! -novellissa, tehokeinona. Kuvailevilla ilmaisuilla runsaasti höystetty ”päälausepainajainen” (vain muutama virke alkaa sivulauseella) pyrkii kuvaamaan kriisialueen painostavaa, karua todellisuutta.

Read Full Post »

Naisen paikka

Lukiessani Vilja-Tuulia Huotarisen runokokoelmaa Naisen paikka (2007, WSOY) eksyin ajatuksissani kielihistoriallisiin pohdintoihin. Eräs kielen upeimmista piirteistä, jota ei juurikaan tule miettineeksi sen alituisesta läsnäolosta huolimatta, on eri aikakausien kielellisten kerrostumien esiintyminen samassa tekstissä rinnakkain. Asiaa havainnollistaakseni lainaan suomen kielen historiaa tutkineen Kalevi Wiikin mallivirkettä (suomen kielen sukulaisuhteita käsittelevästä esitelmästä, joka löytyy täältä):

Jyviä varsalle, puuroruokaa kattilaan, piirakka uuniin, kapakan gastronomille hampurilainen.

Edellisen virkkeen ideana on, että se muodostaa tavallaan aikajanan suomen kielen lainasanoista: jyvä on varsin varhainen laina ja hampurilainen taas melko uusi. Virkkeen hienous piilee siinä, että lainasanat ovat paitsi eri aikakausilta niin myös eri kielialueilta. Jos taas haluaa sanoa jotakin mahdollisimman suomalaista, niin voi opetella ulkoa virkkeen, joka Kalevi Wiikin mukaan sisältää ainoastaan vain (hieman erimuotoisina tosin) uralilaisissa kielissä tunnettuja sanoja:

Isä pani kalan pään salaa kuolleen variksen pesään.

En tiedä, saako mahdollinen lukija ajatuksestani/tuntemuksestani tolkkua, mutta kun asiaa pysähtyy hetkeksi pohtimaan, niin tuossa kielen tasolla piilevässä aika-avaruudellisessa perspektiivissä on jotakin todella kiehtovaa. Ja jos asiaa liikaa pohdiskelee, saattaa iskeä sanahulluus – silloin on pakko ostaa etymologinen sanakirja ja pari hyvää dictionarya.

Huotarisen runokokoelmassa Naisen paikka mennyt tuodaan lähelle paitsi sisällön niin myös kielen keinoin. Kokoelma alkaa vanhoja suomalaisia sananlaskujakin hyödyntävällä runolla, joka täydentyy kokoelman jokaisen neljän osan alussa. Runossa on kalevalamittaa, ja se tuo mieleen Kantelettaren. Ainakin runon alun sananlasku on Kantelettaressakin: Sitä kuusta kuuleminen/jonka juurella asunto. Kantelettareen Huotarinen viittaa jo omistuskirjoituksessa: Omistettu äidille ja esiäiti Mateli Kuivalattarelle. Mateli Kuivalatar on yksi tärkeistä 1800-luvun runonlaulajista, ja häneltä Elias Lonnrot keräsi aineistoa juuri Kantelettareen. Se, onko Kuivalatar todellakin Huotarisen esiäiti vai onko hän sitä ainoastaan kirjallisessa mielessä, vahvana naisrunoilijana, ei lukijalle selviä.

Huotarisen runojen puhuja kuvaa äitiään, isoäitiään ja esiäitejään jonkinlaisen naisjatkumona, jossa naisen paikka on sukupuoleensa sidottu niin biologisesti kuin kulttuurisestikin. Aiheestaan huolimatta runot eivät kuitenkaan ole mitään julistavaa ja barrikadeille nousevaa paatosta: ne lähinnä vain toteavat, miten asiat ovat olleet ja miten ne ovat. Siinä mielessä runot ovat kuitenkin naispuhetta, että miehiin niissä ei juuri viitata. Miehille ei yksinkertaisesti ole tilaa jatkuvuudessa, jota naisten, äitien ja tytärten, väliset sosiaaliset sidokset pitävät yllä. Runossa Matriarkka Huotarinen kuvaa hyvin äitiyden valtaa. Näennäisesti äiti vain istuu kutomassa, naisen paikallaan, mutta todellisuudessa hän on perheen keskeisin kasvattaja, suvun sosiaalisen verkoston ylläpitäjä, joka kutoo paitsi sukkaa niin myös jälkikasvunsa kohtalonlankoja:

Äidillä on mitä antaa

näppärät kädet, pehmeä kudos,

mustat langat, valkeat langat
koukut joilla kiskoa lähemmäksi.

Silkkisormet sujauttavat
pojille harmaat panssarit,
tyttärille tummat huivit,
kantavat koko painon.

Runoissa runon puhujan isoäiti on vanha, sairastaa ja tekee kuolemaa, kuolee ja haudataan. Kun edellinen sukupolvi kuolee, vastuu siirtyy seuraavalle. A woman´s gotta do what a woman´s gotta do, kuten runossa Voima todetaan. Kysymys kuuluu, kuten niin monen meistä kohdalla: onko valmis – ja onko halukas – ottamaan viestikapulan vastaan? – Ainakaan vaihtoehtoja tutkimatta runon puhuja ei naisen paikkaan tyydy. Voi olla ylitulkintaa, mutta viitaten edelliseen runoon, jossa äiti kutoo mustia ja valkeita lankoja, on kokoelman viimeisessä runossa Etsijä runon puhujan valinta toisenlainen. Pirtissä on nimittäin kolmenlaisia lankapalloja – mustia, valkoisia ja punaisia – ja niistä puhuja valitsee omansa:

Elämän tarkoitus ei ole tulla onnelliseksi
tärkeintä on löytää kotiin

otan mukaan punaisen

kevyen pallon, painavan valinnan.

Lopetusruno tuntuu tärkeältä, jonkinlaiselta ratkaisulta – onhan koko kokoelman ajan vatvottu naisen osaa. Vaikka naisen paikka ei kokoelman runojen perusteella vaikuta runojen puhujan kannalta mieluisalta vaihtoehdolta, liittyy siihen kuitenkin jatkuvuutta ja kunnioitusta äitien ja esiäitien kantamaa vastuuta ja taakkaa kohtaan. Mutta ehdoitta runon puhuja ei perinteeseen tartu: odotuksenmukaista olisi kaiketi perinteen kannalta ottaa raskaammat langat – siis musta ja valkea, joilla äitikin kutoi.  Puhuja valitsee naisen osan (kodin, ei onnea) mutta silti valitsee toisin kuin äitinsä, kapinoiden. – Tai sitten ne ovat vain pelkkiä lankoja, ei sen enempää.

Vilja-Tuulia Huotarisen kokoelmassa Naisen paikka osuvia ovat runojen nimet: Katettu pöytä, Voima, Armo, Muurinmurtaja, Kantaja, Linnunpesä jne. – luetelma erilaisia tiloja ja paikkoja, joiden kautta naisen paikkaa tarkastellaan: välillä lähentyen, välillä etäisyyttä ottaen. Ne luovat onnistuneesti kokonaisuuden. Samaan pyrkii tietysti jo aiemmin mainitsemani Kanteletar-tyylinen kehysrunokin, mutta se ei ratkaisuna ole mielestäni onnistunut (vaikka runo itsessään sananlasku-sitaatteineen onkin hyvä).  Kehysruno vaikuttaa liian vahvalta ja hallitsevalta verrattuna kokoelman muihin runoihin, joista monet ovat hauraita, hieman hajanaisiakin, lukijan kannateltavia. En tiedä, onko todella niin, vai onko syynä vaikutelmaani kokoelmaan valittu liian pieni fontti, jota ei oikein jaksaisi lukea – kehysruno taas on painavaa, lihavoitua, ytimekästä tekstiä.

Read Full Post »

Onko Sade poltettava?

Pari vuotta sitten lainasin kirjaston filosofia-hyllystä Markiisi de Saden teoksen Filosofia budoaarissa (suom. 2003, Summa). Ajattelin silloin, että tämäpä kiintoisaa, mies on siis kirjoittanut muutakin kuin kuvauksia sadistisista orgioista. Lukiessani teosta tulin toisiin ajatuksiin: Filosofia budoaarissa on kertomus siitä, kuinka hyveellinen neito turmellaan ”oikeaoppisesti” irstaudelle omistautuneen joukkion koulutuksessa. Koulutus tarkoittaa orgioita, joissa välillä keskustellaan ja pohditaan seksuaalisen perverssiyden moninaisia jaloja (teoksen henkilöiden mielestä jaloja, ei siis minun) ilmenemismuotoja. Ja filosofoinnin välissä ryhdytään taas tositoimiin. Nimestään ja pohdiskeluistaan huolimatta sijoittaisin kuitenkin teoksen luokitusjärjestelmässä kaunokirjallisuuden puolelle. Tai niin ajattelin tähän saakka. Saden filosofin statusta kohtaan ilmaantui hieman yllättäväkin puolustuspuhe, kun luin Simone de Beauvoirin (1908-86) esseekokoelman Onko Sade poltettava? ja muita esseitä (suom. Erika Ruonakoski, 2007, WSOY).

Feministinä tunnettu Simone de Beauvoir tarkastelee kokoelman laajimmassa ja kiinnostavimmassa esseessään Sadea eettisenä ajattelijana. Kyllä, luit oikein: miestä, joka tunnetaan lähinnä sadistisista mieltymyksistään (sadismi henkilöityy häneen jo sananakin), törkeistä ja tökeröistä pornografisista teksteistään ja mm. taipumuksestaan koprofiliaan. Asiaan vihkiytymättömille: koprofilia on sivistyssana, jossa semanttisesti ei kyllä ole sivistyksen kikkarettakaan (k. tarkoittaa sairaalloista mieltymystä ulosteisiin). Tarkemmin ajateltuna jonkun henkilön poikkeuksellisetkaan mieltymykset eivät tee mahdottomaksi sitä, etteikö hän voisi olla eettinen ajattelija. Etiikkahan ei tarkoita moraalin synonyymia, vaikka yleismerkityksessä voidaankin usein laittaa yhtäläisyysmerkki eettisen ja moraalisen väliin. Paremminkin etiikka pitäisi mieltää ajattelutavaksi, jossa pohdiskellaan moraalisia piirteitä sisältäviä kysymyksiä ja tilanteita. Se, että Saden moraali on yleisesti arvioiden monilta osa-alueiltaan arveluttavaa, jopa tuomittavaa (Sade mm. joutui oikeuteen piiskattuaan pahasti erään nuoren tytön), ei tarkoita, etteikö hän kykenisi eettiseen ajatteluun.

Simone de Beauvoir on kiinnostunut Sadesta äärimmäisyysihmisenä, joka kapinoi vallalla olevaa teennäistä arvomaailmaa vastaan. Beauvoirin omat filosofisen ajattelun lähtökohdat ovat ranskalaisessa eksistentialismissa. Suuntaus korostaa yksilön oman valinnan tärkeyttä tekojen suhteen. Ihmiselle on annettu vain olemassaolon taakka: olemuksensa hänen täytyy määritellä itse. Oleellista eksistentialismissa on myös ihmisenä olemiseen liittyvä ahdistus ja aitouden vaatimus, joiden problematiikkaa eksistentialistikaan ei voi ratkaista järkensä avulla:  ”helpotus” löytyy vain elämyksellisestä kokemuksesta, esim. uskonnosta. Sade valitsee erotiikan.

Markiisi de Saden eksistentialistinen ongelma liittyy siihen, että hän kokee ympärillään olevan maailman arvomaailman ahtaana ja kaksinaismoralismissaan jopa särkyneenä. Hänen omat mieltymyksensä ovat rikollisia, mutta silti hän kokee ne aidompina kuin tekopyhän yhteiskunnan normit. Ja koska seksuaalinen himo koetaan yhteiskunnassa likaiseksi ja normeista poikkeavaksi toiminnaksi, niin Sade järkeilee: mitä likaisempaa ja poikkeavampaa, sitä suurempi nautinto ja sitä aidompi elämys. Beauvoirin mielestä Saden eettisen ajattelun vakaumus tulee esiin siinä ehdottomuudessa, jolla hän hylkää mahdolliset kompromissit ja alkaa toteuttaa omaa valintaansa, omaa aitoa kokemustaan.

Beauvoir kertoo paljon Saden elämästä ja tuotannosta. Hän myös kuvaa 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun ranskalaista yhteiskuntaa, jolloin Saden vaiheet ja näkemykset suhteutuvat ajalliseen ja kulttuuriseen kontekstiinsa. Analysoidessaan Saden harjoittamia sadomasokistisia rituaaleja Beauvoir tuo esiin näkökulmia, jotka vähitellen paljastavat Saden toiminnan (ainakin minusta varsin synkältä vaikuttavaa) logiikkaa. Esimerkiksi muiden henkilöiden läsnäolon tärkeys elämyksellisessä kokemuksessa, seksiaktin tarkkailijoina/osanottajina:

Sillä jos irstailija olisi täysin yhtä eleittensä kanssa ja uhri yhtä tunteittensa kanssa, vapaus ja tietoisuus häviäisivät lihalliseen huumaan. Vapaus olisi vain typerryttävää kärsimystä, huuma kouristuksenomaista hekumaa. Ympärille kerääntyneiden todistajien ansiosta säilyy läsnäolo, joka auttaa subjektia pysymään läsnä itselleen. Irstailija toivoo saavuttavansa itsensä juuri representaatioiden kautta, ja nähdäkseen itsensä täytyy tulla nähdyksi.

Teoksen Johdannossa tutkija Sara Heinämaa toteaa, että ”Simone de Beauvoir ei hyväksy Saden johtopäätöksiä eikä lähtöoletuksia, mutta hän ylistää sitä tinkimättömyyttä, jolla Sade koettelee aikansa itsestäänselvyyksiä”. Tuomitseminen ei siis ole Beauvoirin esseen päämäärä. Beauvoirille Saden ajattelu tarjoaa mahdollisuuden tarkastella ihmisenä olemista. Ja juuri Saden äärimmäisyyksiä tavoitteleva luonne paljastaa piirteitä ja periaatteita, joihin ei pääse käsiksi ”normaalia”, omat halunsa ja mahdollisuutensa tukahduttavaa kunnon kansalaista tarkastelemalla. 

Onko Sade poltettava? -kokoelman muissa esseissä käsitellään naisten asemaa (Ranskassa 1950-luvulla), idealismin ja poliittisen realismin suhdetta, eksistentialismia ja kirjallisuuteen liittyviä kysymyksiä (mm. kirjallisuuden ”metafysiikkaa”). Vaikka laaja essee Sadesta onkin kirjan parasta antia, kannattaa muitakin esseitä vilkaista, sillä ne johdattavat lukijan paitsi Beauvoirin ajatteluun niin myös joihinkin kirjallisuuteen ja eksistentialismiin liittyviin näkemyksiin, jotka tulevat esille Sade -esseessä.

Read Full Post »

Nuori Hannibal (Hannibal Rising)

Thomas Harrisin tuorein romaani Hannibal Rising (2006, suom. 2007, WSOY) ilmestyy suomeksi loppukeväästä, mutta otin varaslähdön ja luin teoksen jo nyt. Kirjasta tehtyä elokuvaa, joka tuli teattereihin jo helmikuussa, en ole nähnyt enkä myöskään aio katsoa. Sitä on haukuttu arvosteluissa latteaksi väkivaltaelokuvaksi, josta puuttuu aiempien Hannibal-filmatisointien ansiot: Anthony Hopkinsin karisma (ainakin minun mielikuvissani Anthony Hopkins = Hannibal Lecter), Hannibal-hahmon hämmentävä ylivertaisuus, psykologinen kauhu ja ennen kaikkea se, että pelolle jätetään tilaa – sitä ei pyritä selittämään puhki.

Heti alkuun todettakoon, että Nuori Hannibal on myös kirjana huono. Kertoessaan Hannibalin lapsuudesta ja nuoruudesta se paljastaa syitä ja tapahtumia, jotka ovat muokanneet Hannibalista psykopaatin, ihmislihalla herkuttelua harrastavan kulinaristin. On toki mielenkiintoista tietää taustoista, mutta samalla kirjailija tulee tehneeksi suurta vahinkoa luomalleen hahmolle: ihmismielen pahuus on kiehtovinta juuri selittämättömyydessään – nyt Hannibal Lecterin hahmo alistetaan ”normaaleille” psykologisille syy-seuraus-suhteille. Kun Hannibalin psykopaattista luonnetta selitetään paljastamalla lapsuuden traumat, ei hänen pahuudessaan enää ole samaa voimaa ja tenhoa.

Nuori Hannibal kertoo Hannibalin vaiheista muutaman vuoden ikäisestä parikymppiseksi. Alussa kuvataan Lecterin perheen elämää suvun vanhassa linnassa Latviassa. Onnellinen lapsuus päättyy toiseen maailmansotaan. Saksalaisten itään suuntautuva salamasota ajaa perheen pois kotilinnastaan, metsän suojiin. Siellä he sinnittelevät sotavuosina Saksan miehityksen aikana. Viimein Saksan itärintama murtuu, ja Neuvostoliiton joukot vyöryvät maahan. Ja sitten vääjäämätön tapahtuu: aikuiset saavat surmansa, ja Hannibal joutuu pikkusiskonsa Mischan kanssa epämääräisen, sodan kaaoksesta hyötymään pyrkivän miesjoukkion käsiin. On talvi, ruokaa ei ole: Mischalle käy huonosti … Hannibal pelastuu, mutta kokemus on niin traumaattinen, että hän menettää puhekykynsä. Eikä hän myöskään muista Mischan kohtalosta mitään.

Sodan jälkeen Lecter varttuu orpokodissa, jollaiseksi hänen kotilinnansa on muutettu. Mykkä poika on vaarallinen kiusaajilleen, ja häntä kannattaa varoa. Orpokodista Hannibalin pelastaa hänen setänsä Robert, joka hakee pojan luokseen Ranskaan. Siellä muisti alkaa vähitellen palailla, ja aikuiseksi vartuttuaan Hannibal on valmis muistamaan, mitä hänelle tapahtui lapsena. Loppuosa kirjasta onkin melko kaavamaista ja tylsää kostoretkeä Hannibalin tappaessa yksi kerrallaan – ja julmasti – Mischan surmanneita miehiä. Herkempiäkin sävyjä tarjotaan: Hannibalin oidipaalisesti virittynyt suhde setänsä japanilaissyntyiseen kauniiseen vaimoon (ja sittemmin leskeen) odottaa koko ajan ”täyttymystään”.

Kun jonkun väkivaltaisesti käyttäytyvän ja lain omiin käsiinsä ottavan sankarin ( = hyviksen) toimintaa selitetään lapsuuden traumalla ja kostomotiivilla, hänen pimeälle puolelleen etsitään tavallaan oikeutusta. Näin on esimerkiksi Batmanin kohdalla: lapsena ryöstäjä surmaa Batmanin vanhemmat, ja tuosta teosta syntynyt viha rikollisia kohtaan ajaa Batmanin rikollisten kimppuun yhä uudelleen ja uudelleen. Hannibal Lecterin kohdalla on kyse kuitenkin sarjamurhaaja-kannibaalista, jonka hahmoon on liittynyt aiemmin salaperäisyyttä ja selittämättömyyttä. Lapsuuden tapahtumista kertominen ei sinällään vielä pilaa mielikuvaa Lecteristä, mutta nuoren Hannibalin aivottoman väkivaltainen kostoretki kylläkin. Vaikka nuoren Hannibalin matemaattinen lahjakkuus ja älykkyys tuodaan esille, ei hänestä kuitenkaan välity minkäänlaista ylivertaisuuden tunnetta. Ehkä Hannibal Lecter onkin parhaimmillaan silloin, kun hänet kuvataan eristyssellissä olevana taustahahmona, johon kaikki jännite kuitenkin palautuu. Mutta kun häntä kuvataan vapaudessa liikkuvana nuorena tappajana, ei siihen liity enää mitään jännitettä: pelkkää väkivaltaa vain.

Kirjaa lukiessani havaitsin itsessäni yllättävän tunteen: ärsyynnyin Thomas Harrisille hänen tulkinnastaan. Harrisilla ei tavallaan ole oikeutta luoda Hannibalille tällaista historiaa. – Tuntemukseni kertoo siitä, että Hannibal Lecteristä on tullut eräs tunnetuimmista populaarikulttuurin hahmoista (ainakin trilleri-genressä): vaikka Harris on alun perin keksinyt Hannibalin, niin erityisesti Hopkinsin roolisuoritusten myötä Hannibal on tavallaan itsenäistynyt. Harrisilla on kyllä tekijänoikeus teoksiinsa, mutta hän ei enää omista yksin luomustaan: kirjoittaessaan Hannibalin nuoruudesta hän kirjoittaa vain oman näkemyksensä/tulkintansa, mutta ei välttämättä ”totuutta”. Totuus Hannibal Lecterin sielunelämästä on tavoittamattomissa, ja siksi Harrisin uusin romaani ei tunnukaan täysin uskottavalta. Tai paremminkin: en lukijana halua täysin uskoa sitä.

Read Full Post »

Palele porvari

Pinkkiä välipalakirjallisuutta kevään kirjatarjonnassa edustaa Anna-Leena Härkösen Image– ja Anna-lehtiin kirjoittamista kolumneista koottu kokoelma Palele porvari ja muita kirjoituksia (2007, Otava). Pakinatyyliset kirjoitukset etsivät hauskoja näkökulmia arkiseen elämään. Mitään järisyttävää tai ennenkuulumatonta teksteissä ei kuitenkaan tule esille, joten sitä voi lukea täysin turvallisin mielin – välillä tekstit tuntuvat jopa liiankin turvallisilta, ennalta-arvattavilta. Tosin suurien ajatusten tai kysymysten herättäminen tuskin on alun perinkään ollut Härkösen kolumnien tarkoitus: ne on tarkoitettu viihteeksi. Ja siinä Härkönen myös onnistuu, sillä kirjassa on paljon aidosti hauskoja näkökulmia ja sivalluksia, ja kirjoittajan itseironinen tyyli on piristävää. Vaikkakin joissakin kohdin kirjoittajan neuroottinen suhtautuminen asioihin tuntuu jopa häiritsevän liioitellulta.

Härkösen pakinatyyliset kolumnit ovat rakenteeltaan hieman hajanaisia: paljon erilaisia esimerkkejä ja väitteitä jostakin aiheesta on ladottu peräkkäin, ja harkitun aloituksen ja lopetuksen avulla palat sidotaan yhteen kokonaisuudeksi. Toimii kyllä tämäntyylisissä kirjoituksissa, ja tekstejä voikin lukea ikään kuin mutustellen – mihinkään tiettyyn lopputulokseen ei lukijan ajatuksia pyritä johdattelemaan. Esimerkiksi kolumnissaan Toisin sanoen Härkönen kirjoittaa eufemismeista, totuuksien ilmaisemisesta kauniimmassa muodossa:

”Haastava persoona.” Lue: Täysin mahdoton, ei tule toimeen kenenkään kanssa.
”Särmikäs.” Tunnevammainen piikittelijä. Ihme ettei kukaan ole vielä tappanut.
”Tarkkailija.” Ei osallistu mihinkään, ei anna itsestään mitään, ei kanna sosiaalista vastuuta seurustelutilanteissa, teeskentelee mykkää ettei hänen tarvitsisi puhua kenellekään sanaakaan.
”Hieman tasapainoton.” Luonnevikainen juoppohullu.

Jokainen voi jatkaa mielessään listaa eteenpäin – todennäköisesti päätyen monessa kohtaa samoihin ajatuksiin kuin Härkönenkin. Mutta Härkösen tyyli perustuukin juuri tuohon yksinkertaisen totuuden julkilausumiseen: ei tarvitse kikkailla kielellä tai vakuutella lukijaa, riittää kun toteaa, miten asiat ovat. Ja näiden ”itsestäänselvyyksien” (toisaalta, eivät ne välttämättä ole itsestäänselvyyksiä, ennen kuin joku lausuu ne ääneen) väliin Härkönen sirottelee vaihtoehtoisempiakin näkemyksiä.

Muissa kokoelman pakinoissa tarkastellaan mm. vanhemmuutta, parisuhdetta, seksioppaita, tunteiden näyttämistä, mokaamista, itkua, ulkonäkökysymyksiä jne. Tuskinpa kukaan ottaa tällaisista kevyistä pakinoista itseensä, mutta Härkösen kärjistävän tyylin innoittamana minäpä kuitenkin niin teen. Kolmannessa tekstissä Härkönen nimittäin tarkastelee nimiä ja tekee päätelmiä siitä, mitä ne kertovat nimen kantajista itsestään ja myös nimen antajista.

Joskus nimi määrittää koko ihmisen elämän. Typerä nimi kasvattaa taatusti luonnetta. Se on sitten eri asia kuinka kieroon. Ja kuten tunnettua, jotkut vanhemmat toteuttavat olematonta luovuuttaan antamalla lapsilleen taatusti kotitekoiset nimet, joilla on pahimmassa tapauksessa monenlaisia symbolisia merkityksiä. Nanni. Penjami. Timjam. (Miksei saman tien Timjami? Oregano? Juustokumina?)

Mitäköhän ”taatusti kotitekoista”, ”olematonta luovuutta” tai ”monenlaisia symbolisia merkityksiä” on nimessä Penjami? Kysynpähän vaan! – Härkösen puolustukseksi sanottakoon, että hän kritisoi myös omaa nimeään, Anna-Leenaa: ”Kaksiosaisten nimien kantajat eivät ole oikein ketään.” Sen Härkönen unohtaa kuitenkin mainita, että hänen oman poikansa nimi on Lauri (Suuren kuun kirjailijaesittely). Kuulostaa jotenkin perinteiseltä nimivalinnalta kirjailijan pojalle – ettei vain olisi jostain suomalaisesta klassikkoteoksesta poimittu …  (nimimerkillä: En minä katkera ole, mutta …)

Read Full Post »

Ajan hermolla

Kiinalainen uusi vuosi vaihtui 18. helmikuuta. Suunnilleen samaan aikaan, joka vuosi, tulee luettua ensimmäiset ”uuden vuoden kirjat”. Helmi-maaliskuu on aikaa, jolloin tuntee edes hetken olevansa ajan hermolla: pinossa odottaa muutama tuore julkaisu, ja jokaisen alkusivuilta tarkistan painovuoden 2007 – on se niin ihmeellistä. Parin kuukauden kuluttua huomaa pikkuhiljaa taas jäävänsä jälkeen ja lukevansa kirjoja, joista kritiikit on kirjoitettu kuukausia aiemmin. Kevään uutuuskirjojen julkaisutahti on kuitenkin sen verran verkkaista, että hetken aikaa voi pyristellä vastaan ja pysytellä kirjallisen elämän ajan tasalla. Tietenkään keväänkään kirjoista ei ehdi lukea kuin murto-osan, 20-30, mutta suurimman osan itseään kiinnostavista julkaisuista jaksaa kuitenkin ainakin katsastaa – tai edes lukea kritiikit.

Mutta kun syksyinen kirjasuma koittaa, ei vauhdissa pysy enää millään, ja on pakko tyytyä ottamaan kiinni mitä saa.

Seuraava jokavuotinen (tosin varsin poikamainen, mutta mitä vikaa viattomassa poikamaisuudessa on) odotuksen kohde onkin sitten vuoden 2007 raha. Sellaiseksi ei kelpaa mikään keräilyrahana ostettu ”valmistuote”, vaan jotta kokemus olisi aito, kolikko täytyy saada vaihtorahana kaupasta tms. Yleensä saman vuoden rahaa saakin odotella saapuvaksi vuoden loppuun saakka, varsinkin kun nykyisin maksaa suurimman osan ostoksista pankkikortilla. Joskus asiasta saattaa tulla jopa pakkomielle: silloin on parasta nostaa pankkiautomaatilta nippu seteleitä ja tunkea ne kolikonvaihtoautomaattiin. Voi sitä riemua, kun kymmenien kolikoiden seasta löytää yhden kiiltävän, tämänvuotisen! Lisäjännitystä asiaan tuo tänä vuonna se, että uusien euromaiden myötä myös eurokolikoiden kartta muuttuu hivenen.

(Selityksenä mainittakoon, että syynä tuoreen kolikon odotteluun ei ole mikään pakkoneuroosi, vaan tapa on saanut alkunsa poikani keräilyharrastuksesta … Jotenkin siitä on vain tullut minullekin sellainen ”juttu”.)

Read Full Post »

Vielä kerran kokosin heidät

Ihailen ihmisiä, joilla on kyky poimia ajan virrasta kuvauksia, kuvia, henkilöitä, tuoksuja ja tarinoita – ja kertoa ne sitten kuulijoille tuoreesti ja elävästi, aivan kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Itse asiassa tuollaiseen kertomisen lahjaan liittyy myös muistaminen. On hämmentävää kuunnella, kuinka isoäitini muistelee lapsuuttaan joskus 20-30-luvuilla: juttua riittää aina tuntikausiksi – eikä samat asiat juurikaan toistu, vaan pitkä henkilökohtainen historia tuntuu olevan ehtymätön tarinoiden lähde. Omat muistikuvani lapsuudestani ovat aivan toisenlaisia: suttuisia ja hämäriä, lyhyitä pilkahduksia jostakin, mistä ei millään saa otetta. Ja jos jotain satun muistamaan, niin ei siitä riitä aineksia spontaaniin ja sujuvaan tarinointiin, vaan minun pitäisi istua ensin pohdiskelemaan, että millainen se lapsuuden kesän uimalaituri olikaan, kenen kanssa siellä oikein käytiin jne.   

Harri Tapper on verraton tarinaniskijä. Hänen muistelonsa eivät perustu pelkästään tarkkoihin, yksityiskohtaisiin tilannekuvauksiin, vaan nimenomaan myös kieleen: Tapperin lauseissa on iskua, hauskoja suussa pyöriviä sanoja ja koukkuja, jotka saavat katseen viipymään rivillä pitempään kuin tavallisesti. Uusimmassa teoksessaan Vielä kerran kokosin heidät (2007, kuvitus – Kain Tapper, Atena) Harri Tapper riemastuttaa paitsi sanoilla niin myös pienillä, ihmetyksen täyteisillä näkökulmillaan ja havainnoillaan, joita hän heittelee kuin mausteita muisteloidensa joukkoon:

Vaan miksi kurki laahottaa matalalla ja suuntaa etelään, miksi viistelee veden pintaa? Eikö hänen tulisi hutmia korkeissa pilvissä suunnistaen raikkaille pohjoisen soille.

Vielä kerran kokosin heidät saattaa valmiiksi Harri ja Kain Tapperin yhteisen hankkeen, joka jäi kesken Kainin kuoleman takia. Vaikean sairauden heikentämä Kain ehti piirtää  kirjan kuvitusta varten vain muutamia luonnoksia, jotka kuitenkin hauraudessaan ja viimeistelemättömyydessään sopivat hyvin täydentämään teoksen tunnelmaa. Kirja koostuu 163 katkelmasta, jotka ovat välillä päiväkirjamerkintöjä (päivämääriä ei kuitenkaan ole merkitty) ja välillä taas irrallisempia fragmentteja, joissa palataan menneeseen aikaan tai tunnelmoidaan, filosofoidaan yleisemmin. Silti teos hahmottuu kokonaisuutena – kliseisesti (sopii kuitenkin tähän kirjaan) sanottuna: mennyt kommentoi nykyisyyttä, nykyinen mennyttä.

Harri Tapper on aiemmin kirjoittanut lukuisia omaelämäkerrallisia kirjoja suvustaan ja erityisesti lapsuudenkodistaan ja veljistään. Vielä kerran kokosin heidät on eräänlainen hyvästijättö Kain-veljelle, ja kirja sisältääkin paljon pohdiskeluita kuolemasta. Harri Tapperin teksteissä elävien ja kuolleiden välinen kuilu häviää, ikään kuin vainajat olisivat tavallaan läsnä elävien joukossa. Muinaissuomalaiseen perinteeseen kuului, että vainajia kunnioitettiin ja heiltä saatettiin jopa kysyä neuvoa. Samanlaista yhteyttä Tapperkin joissakin teksteissään kuvaa: muisteleminen tekee vahvaksi, auttaa kohtaamaan tulevaa. Ja muistelemisen kautta suruun voi liittää hilpeyttäkin. Eräässä katkelmassa Harri Tapper kuvaa, kuinka hän matkii hiihtoreissullaan veljiensä hiihtotapaa, myös edesmenneen Markon. Sitten hän jäljittelee äitiään ja isäänsä (Vihtori):

Isä tuli pitkät sauvat kaukana toisistaan. Hän pisti kuin Tervahohdossa ja katsoa tirrotti meren rantaan. Vihtori olisi vaikeuksissa, kun noustaisiin rinteeseen. 

Äitiäkin matkin. Irrotin käteni lenkeistä, tarrasin sauvoja puolivälistä. Mennä heikursin sauvan lenkkien heittelehtiessä kahdeksikkoja pään yllä.

Vainajat iloitsivat, kun saivat hiihtää.

Kirjan loppuosassa Harri Tapper keskittyy kuvaamaan Kainin (kuvanveistäjä, akateemikko) kuolemaa ja hautajaisia sekä niihin liittyviä tunnelmia. Kirja loppuu Markolta lainattuun katkelmaan, jonka Harri lukee laskiessaan kukkia Kainin arkulle. Se päättää teoksen niin kauniisti ja koskettavasti, että blogini tuskin on oikea paikka sen siteeraamiseen (eikä se kokonaisuudesta irrotettuna oikein toimikaan).

Luettuani viimeiseltä sivulta tuon kuvauksen tupaan astuvasta isästä, joka tuo avoimesta ovesta mukanaan luonnon äänet ja auringon, olin vaikuttunut. Harri Tapperin tuotannon veljessarjan kuvauksessa on kyse enemmästäkin kuin pelkästä lihasta ja luusta: lapsuus Juholassa rakentuu myytiksi veljeydestä ja perheyhteydestä, paikan hengestä. Kukin vaikuttukoon itse tahollaan – tätä kirjaa suosittelen, todella.

Read Full Post »

Ismo Alanko Teholla

Pääkaupunkiseuden tapahtumatarjonta on huimaavaa, ainakin Jyväskylän perspektiivistä katsottuna. Kateellisena tulee joskus lueskeltua mm. moninaisista kirjallisuusaiheisista tapahtumista, kuten kirjailijavierailuista ja runoilloista. Täällä Keski-Suomessa tapahtuu kovin vähän, ainakaan sellaista mikä minua kiinnostaisi. Paitsi eilen.

Kaikki kotimainen merkittävä lyriikka ei löydy kirjaston hyllyiltä tai Runo ja viini -illoista. Ei nimittäin pidä unohtaa rocklyriikkaa, joka parhaimmillaan vetää vertoja – ja toisinaan jopa päihittääkin – ”tavalliselle” lyriikalle. Yksittäisiä hienoja rocklyriikoita on kirjoittanut monikin artisti, mutta aika harvalla on yhtä mittava ja kiinnostava tuotanto kuin Ismo Alangolla. Eilinen ”konserttiluonteinen tilaisuus” (kuten Alanko itse tapahtumaa kuvaili) Jyväskylän Lutakossa oli siis paitsi musiikki- niin myös kirjallisuustapahtuma. (Kiertue Ismo Alanko Teholla alkoi Jyväskylästä 1.3., lisäinfoa löytyy täältä.) 

Rocklyriikkaa ei ole varsinaisesti tarkoitettu kirjoista luettavaksi: se muuttuu lihaksi ja vereksi vasta esitettäessä, jolloin musiikki, rytmi, tauot jne. muuttavat paperilla usein varsin vaatimattomalta (jopa naiiviltakin) näyttävän riimikyhäelmän vaikuttavaksi kokonaisuudeksi. Paljolti siitä on kyse myös Alangonkin teksteissä – esittäessään niitä hän omalla karismallaan saa aikaan tunnelman, jota tekstejä pelkästään luettaessa ei synny. Mutta toisaalta sama pätee moneen muuhunkin runoon; runoilijan itsensä esittämänä moni teksti kokee jonkinlaisen uudelleensyntymän, ja syntyvä tulkinta on huomattavasti elävämpi ja todempi kuin mitä kuulija oman lukukokemuksen perusteella oli ajatellut. Ja kyllähän nykyrunoilijatkin tehostavat vaikutelmaa esiintyessään ”ulkolyyrillisillä” keinoilla: baskeri päähän (tai sukkahousut), permormanssiesitys taustalla, kynttilöitä, muutama sointu kitarasta mausteeksi tai jopa alastomuus lisäävät tunnelmaa ja yleisön kokemusta.

Ismo Alanko Teholla -konsertissa lyriikat korostuivat sikäli, että kappaleita esitti vain kahden miehen kokoonpano: Teho Majamäki soitti erilaisia lyömäsoittimia ja koskettimia,  Alanko itse keskittyi välillä pelkkään lauluun, välillä soitti kitaraa, selloa tai pianoa. Soittimia oli siis runsaasti, mutta kerrallaan soi vain yksi tai kaksi instrumenttia (tosin Majamäen lyömäsoittimilla luoma äänimaisema kuulosti kyllä paikoitellen pieneltä orkesterilta – hyvältä joka tapauksessa), joten laulu ja sanoitukset pääsivät hyvin esille. Väliaikoineen (!) konsertti kesti kolmisen tuntia, ja Alangon tuotantoa käytiin läpi monipuolisesti.

Kotona lueskelin Alangon lauluista valikoitua kokoelmaa Rakkaus on ruma sana (2004 -tekstit vuosilta 1980-2002, Johny Kniga). Olen itse kuullut laulut levyiltä niin moneen kertaan, että on todella vaikea arvioida, toimivatko tekstit pelkästään luettuina – lukiessa melodiat ja sävelkulut kumpuavat takaraivosta, väkisinkin. Yksilön problematiikkaa, elämänfilosofioita, yhteiskuntakritiikkiä, tunteiden kuvausta – teemoja riittää, mutta myös tyylejä ja kielellisiä keinoja: ironiaa, parodiaa, intertekstuaalisuutta, metaforia, toistoa, jne. Alangon teksteistä löytyy siis syvyyttä ja kirjoa. Ainoa synti omaa(n) napaansa tuijottelevan runoelitismin näkökulmasta lienee se, että Alangon tekstit myös puhuttelevat ja koskettavat aidosti varsin monia ihmisiä. Mutta onko se synti? Onko hyvän runon kriteerit mahdollisimman alhainen myynti ja pieni lukijakunta? Onko hyvä runo sellainen, että ainoastaan harvat ymmärtävät ( = uskottelevat muille ja itselleenkin ymmärtävänsä) mistä siinä on kyse?

Joko musiikkipainotteinen runoilta tai runopainotteinen musiikki-ilta, väliäkö tuolla: joka tapauksessa luokittelisin eilisiltaisen Ismo Alanko Teholla -konsertin kirjallisuusKINtapahtumaksi. Laitetaan tähän vielä seitsemän hyvää syytä käydä katsomassa kiertuetta, jos se jonkun mahdollisen lukijan paikkakunnalle osuu (keikkakalenteri löytyy postauksen alun linkistä):

rakkaus on ruma sana
kaipaus soi kauniimpana

ja mä kävelen tätä tyhjää tietä
taloon jota kodiksi kutsutaan

harsoinen teräs

myös aurinko on keltainen, niin kerrotaan
oi kunpa pääsis joskus sitä katsomaan

kun rakkaus on rikki, ei mikään toimi
vain tuuli poimii hedelmiä

mitä on nokian takana?
metsää, metsää

ekstaasiin
sinne vie pieni polku halki villin sademetsän
siellä sataa rakkautta joskus liikaakin

Read Full Post »