Tänään on ensimmäinen adventti, odotuksen juhla. Mutta ei minulla ole mitään odotettavaa. Vaeltelen päämäärättömänä Jyväskylän kävelykatua pitkin. Kaamoshämärä on vaihtunut illan pimeyteen, ainoastaan näyteikkunat ja jouluvalot taistelevat synkkyyttä vastaan, luoden keinotekoista hohdettaan: lempeää, kalvakasta valoa, joka pukee ikiaikaisen joulun ihmeen kaupalliseksi näyksi. Kävelykadun hämärissä nurkkauksissa voi vielä aistia tuulahduksia eilisiltaisten pikkujoulujuhlijoiden sivuaskeleista – tämän joulukuun lämmin sää ei armahda ohikulkijaa, sillä oksennuksen ja virtsan lemahdukset erottuvat selvästi.
Monen jyväskyläläisen kohdalla adventtisunnuntai ei ala A:lla, vaan krapulalla. Heille tämänpäiväinen odotus on pahanolon lakkaamisen odottelua. Sen jälkeen he voivatkin alkaa odotella unohtavansa eilisiltaiset töppäilynsä. Odotus voi olla pitkä, sillä ystävät, työkaverit ja kotiväki saattavat olla varsin julmia. Se, kun meni humalapäissään haukkumaan pomonsa, muistetaan pitkään. Tai se, kun heräsi aamulla työkaverinsa sängystä. Tai se, kun äiti ei laskenut isiä sisälle vaan huusi, että ”Tänne et tule, saatanan retku, tai soitan poliisit!”
Oli odotus sitten mitä tahansa, ikkunoissa näkyy olevan sen merkkinä kynttilöitä, niin eläviä tulia kuin sähköisiäkin. Myös tähtiä on paljon: suuria ja pieniä, monenvärisiä, yksinkertaisia ja kerroksittaisia, yksittäisiä ja kokonaisia tähtisarjoja, jopa eri väreissä vilkkuvia. Niiden paljous hämmentää: tähti odotuksen merkkinä on kaikkialla sama, vaikka se saakin hyvin erilaisia ilmenemismuotoja. Jokainen haluaa rakentaa kotiinsa oman yksilöllisen odotuksen spektaakkelinsa. Jouluvalojen kirjava yksilöllisyys asettuu ristiriitaan juhlan perimmäistä, joulun ihmeen yhteistä jakamista vastaan.
Suuntaan kohti kotia. Vaikka minulla ei olekaan mitään odotettavaa, haluan jollakin tavalla kapinoida tätä moneutta vastaan. Kun pääsen kotiovesta sisälle, ryhdyn tuumasta toimeen. Ikkunassani ei ole vilkkuvaa tähtivalosarjaa, jonka voisin ottaa pois. Mutta edellisenä päivänä leivottujen piparien armada on kahdessa isossa purkissa keittiön apupöydällä. Joukossa on 17 tähtipiparia.
16 piparkakun jälkeen minulla on fyysisesti hieman huono olo, sillä en ole tottunut tällaiseen ahmimiseen. Mutta muuten olen tyytyväinen. Vain yksi tähtipiparkakku on jäljellä. Asetan sen keskelle keittiön pöytää, muistutukseksi itselleni tästä ensimmäisestä adventista. Odottelen sen syömistä vielä kolmisen viikkoa.
Kiitos tästä, odotuksen aistimuksen voimasta!
Ensimmäisen adventtikynttilän sytyttäminen lapsuuden kodissa oli alku lähtölaskennalle -jouluun oli vielä pitkä aika, mutta se oli melkein lähellä kuitenkin.
Nykyään odotus ei ole samaa.
Ja odottaessa voi hyvinkin syödä ne piparit.
Kiitos luettavasta!
Eka adventin merkki näyttää sulla syntyvän vähentämällä! Kannatan sitä myös koko joulun lähestymisen suhteen.
Joulun odotuksessa ei enää ole samaa voimaa ja puhtautta kuin lapsena, mutta aistimuksena pipareiden ja kynttilöiden tuoksu kyllä tuo paljon mieleen.
Jep, joulu on ladattu liian täyteen sekä kaupallisuutta että hengellisyyttä. Vähempi riittäisi. Ja tunnustettakoon tässä, että oikeasti en ihan niin monta tähteä syönyt – mutta tekisi tavallaan mieli, jotta saisin vähennettyä tuota joulun painolastia.
Mua ärsyttää aika pitkälle samat jutut mitä tässä kirjoituksessa mainitset. Nuo alati kasvavat ”valoshowt” ihmisten ikkunoissa alkavat muistuttaa jo asevarustelua. Jouluun ladataan ehkä liikaa odotuksia sillä se on niitä harvoja hetkiä jotka ovat enää yhteisiä perheen kanssa (ja johon ei ainakaan periaatteessa kuulu alkoholin suurkulutus).
Kiitos tarinasta. =)
Hei Penjami, tällainen kutsu!
Kirjalliset nyyttikestit !
Uusitussa Kirjailijatalossa perjantaina 8.12. klo 18 – 22
Kirjoittajille, kirjallisuuden opiskelijoille ja opettajille ym.
Nyyttäreille mahdollisimman monen toivotaan tuovan paitsi hieman evästä,
myös 5 – 10 minuutin esityksen, alustuksen, lyyrisen, draamallisen,
filosofisen tai koomisen, oman tai löydetyn tekstin.
Ilmoittautumiset
7.12. mennessä.
rniemi@cc.jyu.fi
Tarinassa oli erilaisen joulunodotuksen tuntua. Meillä vaimo on julistanut jo monta viikkoa jouluhössötyksen järjettömyyttä ja alkaa itsekin päästä vähitellen vauhtiin. Sunnutain krapulassani sain auttaa häntä uusien parvekejouluvalojen asentamisessa ja tulevaan suursiivoukseen valmistaudutaan ainakin henkisesti.
Kiitokset kommenteista!
Joskus tuntuu siltä, että juhlat ylipäätään ovat jonkin pirullisen demonin keksintö. Ne saattavat tosin tuoda valoa arjen harmauden keskelle, mutta kyllä ne toisaalta kuormittavatkin jo muutenkin raskasta arkea.
Ja Ristolle: täytyypä ilmoittautua. Olen ajatellut kirjoittaa jossain vaiheessa lastun lukemiseen liittyvästä viipymisestä/viivyttelystä. Sama aihe kelvannee nyyttäreihinkin.
Joulusta on tullut pitkälti kaupallinen juhla, jossa halutaan tehdä vaikutus ohi kulkevaan tai naapuriin suuremmilla ja näyttävimmillä koristeilla. Itse joulun sanoma on pitkälti unohdettu. En ole jouluihminen, silloin lapsena joulu oli mukavaa aikaa, mutta näin aikuisena, kun ei ole vielä omaa perhettä ei sillä ole oikeastaan mitään merkitystä!
Mukavaa luettavaa! Ei liiaallista paatosta tai huumoria vaan kaikkea sopivasti :)
Meillä joulun odotus on lapsia varten. ;) Itse pääsen joulun makuun vasta kun suljen koulun oven perässäni päättäjäispäivänä….
Vai olisiko se joulusiivousta tehdessä? Hm.
kiintoisaa luettavaa