Runoissa kielelliset kokeilut voivat rikastuttaa kieltä ja ilmaisua – tai sitten ne vain sotkevat ja hämärryttävät tekstin lukukelvottomaksi. Useimmiten lopputulos riippuu myös lukijasta ja hänen asenteestaan, aivan kuten esimerkiksi abstraktissa taiteessakin. Runokielen rajoja rikkoivat Suomessa jo 20-luvun modernistit, mutta ainakin minulle varinainen ”alan klassikko” on Väinö Kirstinän Luonnollinen tanssi (1965, Tammi), jossa Kirstinä taiteilee kuvarunoja, leikittelee sanapareilla ja äänteillä, tuo musiikin mukaan teksteihinsä (parissa runossa mukana nuotit) ja luo proosarunoa automaattikirjoituksella.
Oma suosikkini Kirstinän kokoelmasta on erikoinen kuvaruno LYH. Se koostuu kolmen kirjaimen mittaisista sanan aluista tai äänteistä, joista muodostuu jonkinlainen kasvokuva. Aluksi ”lyhenteet” vaikuttavat täysin mielivaltaisilta, mutta kun runoa lukee useamman kerran, ennakkoluulottomasti, alkaa siitä paljastua merkityksiä, pieniä elämänmakuisia tarinan katkelmia (keskeltä runoa lainaus): mie uin sun taa uit ali mun hie nie itä soi kun se oli ohi duo. Ehkäpä tuossa kuvataan ”luonnollista tanssia”, joka päättyy vasta auringon noustessa (itä soi). Oma tulkintani runosta onkin, että se kertoo parisuhteesta ja loppupuolella syntyvästä lapsesta, jonka nimi voisi mahdollisesti olla Esa: hän söi eri yön hi ha ho hy esa.
Rakastan intertertekstuaalisia aasinsiltoja: 2000-luvun runokokeilua edustaa Henriikka Tavin Esim. Esa (2007, Teos). Jo kokoelman nimi sai minut etsimään Kirstinän Luonnollisen tanssin kirjahyllystä. Ja kyllähän kokoelmista jonkinlaista hengenheimolaisuutta löytää, vaikkakin ajallinen ja kulttuurinen konteksti on teoksissa varsin erilainen. Ehkäpä sen takia Luonnollisen tanssin iloittelussa avantgarde on vahvemmin läsnä: 60-luvulla teoksessa on ollut sekä taiteellista että yhteiskunnallista potkua. Tavin kokoelma on kirjallisesti tiedostava ja irrottelee runokielen kantimia hauskasti ja monipuolisesti, mutta poliittisuutta siitä ei varsinaisesti löydy: nykyään on vaikea kirjoittaa mitään poliittista, sillä se vaikuttaisi helposti ainoastaan naiivilta – elämmehän varsin epäpoliittista aikakautta.
Taiteiden välisiä raja-aitoja Tavi pyrkii kuitenkin venyttämään. Visuaalisuus on runoissa tärkeä elementti, aivan kuten Kirstinälläkin. Esimerkiksi runossa EROLINTUHATTUPA Tavi on kirjoittanut sanat tiiviisti yhteen, jolloin niistä muodostuu symmetrinen neliö. Kun sanoja tavaa tarkemmin, huomaa, että niitä voi lukea monella eri tavalla: teksti on materiaa, josta lukija voi tehdä vapaasti oman tulkintansa (runossa on idean tasolla jotain samaa kuin em. runossa Lyh.) Lainaukseksi kaksi ensimmäistä runon 26 rivistä:
EROLINTUHATTUPANTALEBANAANIHARVINAISESILIINAHAR
JUHTALONMIESTERATSUNAMIGOSPELIEVETELEMUARIIPOOL
Esim. Esa -runokokoelman erikoisuutena on sivujen alalaidassa koko kokoelman läpikulkeva yhtenäinen teksti – runo, jolla ei ole nimeä ja joka tavallaan muistuttaa lukijaa siitä, että teoksen runoilla on erilaisuudestaan huolimatta sittenkin yhteinen puhuja. Alatekstissä kuvataan pyöräilemässä olevan naisen ajatuksia niin ohikiitävistä maisemista kuin omasta elämästäänkin. Pienen harkinnan jälkeen luin ensin alatekstin kokonaisuudessaan ja vasta sen jälkeen kokoelman varsinaiset runot. Pyörällä ajamisen tuntu ja poljento onkin sitten läsnä jokaisessa runossa, sillä sivun alalaidan tekstiä ei voi olla enää huomaamatta, se muistuttaa olemassaolostaan ja kommentoi ”yläkertansa” tekstejä.
Runossa Tehtävä 1. on ohjeet runon kirjoittamiseen. Ohjeita noudattamalla syntyisi varsin kliseinen runo (lainaus runon alusta):
TEHTÄVÄ 1. KIRJOITA RUNO.
________________
jokin ajankohtaa ilmaiseva sana perusmuodossa, esim. Huhtikuu______________________________________________
kirjoita ylös yksi tai kaksi havaitsemaasi asiaa. Käytä preesensiä, esim. vastapäisen talon seinä kylpee auringossa.Näetkö minut?
Kuuletko, miten soin?Olen ______________________________ huilu
Jokin adjektiivi tai partisiippi, jännittävämmän kielikuvan saat, jos valitset ilmauksen joka sopii mahdollisimman huonosti yhteen huilun kanssa, esim. räkäinen.
Metalyyrisellä runollaan Tavi varmaankin kommentoi äidinkielen oppikirjojen tehtäviä, onhan kokoelman monissa runoissa puhujana opettajan sijaisuuksia hoitava ”Henrietta”. Mutta lienee runotehtävässä ironiaa myös kirjoittajakoulutusta ja yleensäkin runon kirjoittamista kohtaan. Loppusoinnuille taas irvaillaan parin sivun mitattaisessa runossa Satamisesi, sateesi, jossa kaikki sanat loppuvat -si (lainaus runon keskeltä):
vuosi, renkaasi, aikasi, kilometrisi,
taikasi, olisi, täysi, takanasi, edessäsi,
ensimmäisesi, arvoisesi, kalliisi, halpasi,
likasi, häpeäsi, unesi, lihasi, alkaisi,
Henriikka Tavin Esim. Esa on hauska lukukokemus. Ja jos Kirstinän Luonnollinen tanssi ei ole aiemmin tuttu, niin kannattaa lukea rinnalla. On mielenkiintoista vertailla, miten runokieltä taitettiin 60-luvulla ja miten nyt. Ja niin kuin aina, tekstien tuominen toistensa yhteyteen luo lisäarvoa: yksi plus yksi on kirjallisuudessa enemmän kuin kaksi.
jäljen ääni 