Lumisateessa on jotain epätodellista. Kun katsoo ylös, ei välillä ole aivan varma, putoavatko hiutaleet vai syöksyykö itse niitä kohti. Pyörre imaisee hetkeksi mukaansa, mielikuvitus tempoo painovoimaa vastaan, kantapäät irtoavat maasta. Voimakkaimmillaan kokemus on silloin, kun ensilumi saapuu loppusyksyn ankeuteen, muuttaa mustan valkoiseksi – lumi peittää maiseman ensin pieninä laikkuina, jotka vähitellen kasvavat toisiinsa kiinni, ja lopulta se valtaa näkymän kokonaan.
Minun todellisuudessani lumisade saa aikaan murtuman. Ehkä juuri siksi se mielestäni korostaa kaunokirjallisuudessa fiktion ominaisluonnetta enemmän kuin mikään muu säätila. Tämän lumiromantiikkani vuoksi jo Joel Haahtelan uusimman romaanin nimi, Lumipäiväkirja (2008, Otava), on minulle pieni elämys. – Kirja alkaa nimensä mukaisesti:
Joulukuun 15. päivänä, kuukausi sen jälkeen kun olin palannut työhön pitkän sairasloman jälkeen, alkoi lumisade. Oli varhainen aamu ja lumihiutaleet leijuivat ikkunan editse, putoilivat ikkunalaudalle, laskeutuivat alas kadulle, jota peitti jo ohut harso.
Lumisateella on hyvä alkaa tarina. Siihen liittyy selvästi odotusta ja mahdollisuuksia, mutta kuitenkin hyvin hienoviritteisiä, sillä vaikka lumisade muuttaa miljöötä ja tuo esiin uusia näkökulmia, niin varsinaisesti mikään ei muutu eikä mitään mullistavaa tapahdu. – Lukijan on kuitenkin syytä olla varovainen ennakko-odotuksissaan, koska lumisade saattaa johtaa mihin vain kaksinaisen luonteensa takia: lumi on elementtinä yhtä aikaa pehmeä ja kova, kylmä ja lämmin, kevyt ja raskas, ilmava ja tukahduttava, iloinen ja surumielinen. Jo lumihiutaleiden fyysinen olemuskin henkii ristiriitaa: hiutaleet näyttävät kieppuvan taivaalta täysin sattumanvaraisesti, mutta niiden muoto on kuitenkin säännönmukainen, vaikkakin yksilöllinen. Ja lumihiutaleen kauneus on tavallaan vain hämäystä, sillä lumihiutale on muotoutunut jääkiteestä, joka taas on muodostunut pölyhiukkasen ympärille (mistä seikasta romaanin kertojakin muistuttaa).
Lumipäiväkirjan kertoja on kuusikymppinen oikeustieteen professori. Opiskeluaikoinaan Heidelbergissa hän seurusteli jonkin aikaa Sigridin, saksalaisen opiskelijatytön, kanssa. Myöhemmin 70-luvulla Sigrid liittyi Punaiseen armeijakuntaan, saksalaiseen terroristijärjestöön, ja osallistui sen toimintaa. Sigrid jäi kiinni ja tuomittiin. 15. joulukuuta, lumisateen alettua, kertoja huomaa lehdestä artikkelin, jossa kerrotaan Sigridin päässeen vapaaksi 26 vankilavuoden jälkeen. – Lehtiartikkeli herättää vanhat muistot ja palauttaa mieleen kysymykset siitä, miksi nuoruuden rakastetusta tuli terroristi ja olisiko suhdetta pitänyt jatkaa. Pian kertoja lähteekin matkalle Saksaan, etsimään vastauksia.
Suomessa sataa lunta, Saksassa sataa lunta. Lumisade luo väljää sidosteisuutta tarinaan, sillä siihen palataan aina uudelleen. Haahtelan edellisessä romaanissa, Perhoskerääjässä, käytettiin hieman samanlaista tyyliä: perhosten siipien ohuus ja läpinäkyvyys vilahtivat siellä täällä tarinassa – lepattavina pyykkeinä, henkilöiden haurautena ja läpinäkyvinä pintoina. Lumipäiväkirjassa lumisateella on paljon metafyysisempi ulottuvuus. Selkeimmin se paljastuu kohtauksessa, jossa romaanin kertoja kiipeää talon katolle katsomaan öistä taivasta, lumisadetta:
”… ja samalla tunsin kuinka katto käteni alla alkoi liukua, rakennukset kasvoivat korkeutta, kaukana satoi lunta, toisessa ajassa, hiutale toisensa jälkeen lumen paino liikkui alaspäin; kiteet, joita oli kaikkialla ja joista kaikki muodostui, jotka järjestyivät yhä uudestaan ja taas hajosivat. Ja niin miljoonien kiteiden välke muuttui osaksi sitä minkä näki, jokainen ajatus, halu, toive, edessä näkyvä meri, tyynenä kajasteleva pinta, tuuli, talo, ihmiset ja heidän hapertuvat elämänsä, laivat, jotka lähtivät satamista ja palasivat samoihin satamiin, koska jokainen muisto oli yhtä kuin sen hetkinen teko, jokainen teko liikutti sen hetkistä muistoa …”
Lumipäiväkirja alkaa lumisateesta ja muistelemisesta. Muistot sekoittuvat nykyhetkeen ja saavat aikaan tekoja, teot taas lisää muistoja – näin lumihiutaleiden tanssilla on yhteys kirjan tarinaan ja sen kehittymiseen. Lumisateen kylmässä virrassa kertoja kokee, että ei ole mitään alkua tai loppua, ei pysyvyyttä eikä varmuutta. Tuttu tunne, jonka itsekin olen monesti kokenut tuijotellessani pilviin, kohti ilmassa kieppuvia hiutaleita. – Haahtelan romaani sai minut hieman surumieliseksi, vaikkakaan en oikein osaa selittää miksi. Siinä ei kuitenkaan ole mitään negatiivista, päinvastoin: kirja on onnistunut, jos se saa aikaan tunnetilan lukijassaan.
————————
Saa nähdä, tuleeko ensilumi tänä vuonna 15. joulukuuta. Mikäli tulee ollenkaan. Lumen tuloa odotellessaan voi Haahtelan Lumipäiväkirjan lisäksi lukea muitakin lumiaiheisia kirjoja – teemasta voisi kirjoittaa useammankin postauksen. Fantasiakirjallisuuden hienoimpia siirtymiä on hetki, jolloin Lucy löytää vaatekaapin perältä lunta, sitten kokonaisen uuden maailman, Narnian. Jo lapsuuden suosikkeihini kuuluu tietenkin myös Muumipeikko ja taikatalvi: peikko herää kesken talviuntaan lumen peittämässä Muumilaaksossa, jossa kesäiset lainalaisuudet ovat keikahtaneet nurin niskoin. Jack Londonin lumiset erämaaseikkailut – klassikoita. Tai lumi voi luoda dramatiikkaa ja viitekehykset trillerille, kuten Agatha Christien dekkarissa Kuolema lähettää viestin, jossa seurue joutuu lumen saartamaksi – ja joukossa on murhaaja. Niin, ja tietysti mainittava on Peter Hoegin Lumen taju. Ja se, kun Gösta Sundqvist laulaa: ”Helsinki on hetkisen kaunis, kun lunta sataa …”
jäljen ääni 