Juhlistin viikonloppuna Mika Waltarin 100-vuotisjuhlaa lukemalla hänen kauhunovellikokoelmansa vuodelta 1926. Kuolleen silmät – kertomuksia tuntemattoman ovilta (1926, Schildt) on julkaistu nimimerkillä Kristian Korppi kirjoittajan ollessa vasta 18-vuotias. Nimi viittaa Edgar Allan Poeen ja tämän kuuluisaan Korppi-runoon – Poe-vaikutteet näkyvätkin kertomuksissa selvästi. Joukossa on maalailevaa goottityyliä ja kauhuromantiikan miljöökuvauksia: öinen hautausmaa, palatsi, öinen kirkko, kartano ja hautakammio. Ja kuten Poellakin, tähän klassiseen perinteeseen sekoittuu psykologinen näkökulma: lukijan pääteltäväksi jää, onko yliluonnollisissa ilmiöissä kyse kertojan/päähenkilön harhoista vai todellisista pahoista hengistä. Waltari – tai Korppi, kumpihan tässä nyt olisi korrektimpi ilmaus – käyttää myös maaniseen hulluuteen suistuvaa kertojahahmoa, joka on tuttu esimerkiksi Poen novelleista Kielivä sydän tai Berenike.
Kuin Bereniken toisinto on Kristian Korpin novelleista Kirotut silmät. Berenikessahan mielipuolinen kertoja kärsii monomaniasta – sairaudesta, jossa jokin yksittäinen asia saattaa ruveta kalvamaan mieltä niin pahasti, että henkilö ajautuu hulluuteen. Berenikessa tuo pakkomielle on kertojan serkun Bereniken hampaat. Novelli on kammottava ja päättyy siihen, kun sekavassa mielentilassa oleva kertoja pudottaa kirjoituspöydällään olevan rasian lattialle. Ja mikäpä onkaan sen sisältö … – Kirotut silmät –novellissa Korppi ylittää esikuvansa järkyttävyyden niin brutaalilla tavalla, että en hetken aikaa edes ihmettele, miksei tästä novellikokoelmasta ole otettu uusintapainosta. Hampaiden sijaan pakkomielle liittyy erään naisen silmiin; naisen, jonka synnyttämän (kertoja on lapsen isä) vauvan kertoja on upottanut suohon. Jätän novellin kauhujen yksityiskohdat (murha + hautarauhan rikkominen) kuvaamatta, mutta en kuitenkaan malta olla viittaamatta novellin alkulauseisiin:
Ee-ei, ha-haa! Te erehdytte aivan kokonaan. Minä en suinkaan ole mikään mielipuoli, kaikkea vielä. Minua huvittaa tuo otaksumanne. Olen vain ystävieni neuvosta täällä parantamassa rasittuneita hermojani. Tein liiaksi työtä. Ja minä pidän vahvoista muureista ja ristikkorautaisista ikkunoista ja lukituista ovista. Ne antavat niin turvallisen tunteen. Tänne niiden on vaikeata päästä. Ha-haa!
Ei voinut nuori Waltari tietää, että joutuisi uransa myöhemmissä vaiheissa itsekin hakemaan apua ristikkoikkunoiden takaa. Tosin silloin syynä oli vakava työuupumus, ei mielipuolinen hulluus, eivätkä Waltaria vainonneet kirotut silmät vaan romaanihenkilöt, jotka eivät jättäneet häntä rauhaan, vaikka käsikirjoitus oli jo valmis.
Novellikokoelma on harvinaista herkkua, sillä siitä ei ole otettu uusintapainoksia. Kolme novelleista – Auringonlaskun saari, Punainen kolmio ja Muumio – on kuitenkin julkaistu kokoelmassa Lukittu laatikko ja muita kertomuksia (1978, WSOY). Niistä ensimmäinen kertoo viikinkikuninkaasta, joka miehineen purjehtii kaukaiselle saarelle ja löytää sieltä kaunista, vihreää jumalatarta palvovan kultin. Viikinkikuningas ryöstää jumalattaren patsaan laivaansa. Se koituu kaikkien turmioksi, sillä vaikka jumalatar ilmestyykin kuninkaalle öisin tarjoten tälle nautintoa, joutuu kuningas maksamaan siitä kalliin hinnan. Punainen kolmio taas on hieno psykologinen trilleri, jossa päähenkilö harhojen ja pakkomielteiden vallassa ajautuu itsemurhaan – tietenkin tarinassa on mukana salaperäinen, todella pelottava nainen, joka on joko mielikuvituksen tuotetta tai paha henki. Ja nainen on mukana Egyptiin sijoittuvassa tarinassakin: naispuolinen muumio lumoaa egyptologin – ja kirous toteutuu. – Tuo kokoelman toiseksi viimeinen novelli Muumio on samalla osoitus siitä, että Egypti-aihe kypsyi Mika Waltarin mielessä jo hyvin nuoresta saakka.
Nuoren Mika Waltarin naiskuva vaikuttaa poikkeuksellisen kompleksiselta. Kokoelman yhdeksästä novellista viiteen liittyy voimakas eroottinen lataus ja kohtalokas nainen – joko todellinen nainen tai houreinen harhakuva. Ja aina synnin palkka on kuolema. Lopuissakin novelleissa nainen aiheuttaa mustasukkaisuutta, hulluutta tai kostoa. – Novellissa Mustat orkideat eräs pankinjohtaja kertoo tarinan seudulla asuneesta ruhtinattaresta, jonka palatsissa vietettiin ”syntisiä juhlia”. Ruhtinattaren seuralaisena on suuri, musta koira, jota monet pitävät jonkinlaisena pahan hengen ruumiillistumana. Koira on hyvin mustasukkainen emännästään – niinpä romanssille tarjoutuukin tilaisuus vasta sitten, kun ruhtinatar lähettää koiransa ystävänsä luo kauas Venäjälle:
Tuo yö oli elämäni ihanin. Ja sen synti oli kaunis. Tuona yönä paljasti ruhtinatar minulle koko ruumiinsa häikäisevän valkeuden. Tummat kaihtimet oli laskettu alas ja punainen amppeli loi huoneeseen himmeätä valoa, kun minä hänen huuliltaan löysin ne itämaat, joista joskus olin uneksinut.
Iloa ei kestä pitkään. Koira palaa yllättäen takaisin, takkuisena ja pelottavampana kuin koskaan. Seuraavana yönä palatsin makuuhuoneen itämainen matto tahriutuu ruhtinattaren vereen. Koira ammutaan, mutta sen henki ei jätä pankinjohtajaa rauhaan. Muistoksi ruhtinattaresta pankinjohtajalle jää vain kuihtunut musta orkidea.
Itämaisuuteen Waltari liitti siis mystiikkaa ja eroottisuutta jo tuolloin – hieman myöhemmin hän lähti itse etsimään itäisen kulttuurin saloja Konstantinopoliin. Uuden etsintä ja 20-lukulainen elämänjano eivät muuten vielä näy tämän kokoelman novelleissa. Poikkeuksena on kuitenkin novelli Oopiumihoure, jonka alussa viitataan paheelliseen ja boheemiin miljööseen, merimiesten suosimaan yökerhoon Buenos Airesissa:
Edessämme on kolme lasia täynnä ainetta, jonka te varmaan tunnette – punaista, vihreätä ja vakka minkä helvetin väristä, jotka kaikki aineet sekoitettuina muuttuvat kermankarvaiseksi nesteeksi. Lethen kukkien juomaa, unhotuksen ja kaipauksen juomaa, kaiketi antiikin miehet sanoisivat, nestettä, joka sekoittaa aistit ja nopeasti tekee miehen hourupäiseksi raunioksi.
Laseissa on absinttia. Juoma oli novellin kirjoitusaikana kielletty monissa Euroopan maissa – Suomessa myös, kuten kaikki muutkin alkoholijuomat, sillä täällä elettiin kieltolain aikaa. Nimensä absintti on saanut koiruohon latinankielisestä nimestä. En tiedä, onko viittaus Lethen kukkiin yleinen absintin yhteydessä, mutta sopisi hyvin kuvaan – Lethe on kreikkalaisessa mytologiassa eräs Haadeksen joista, ja taruston mukaan juomalla Lethen vettä unohti kaiken. Riittävästi absinttia, niin lopputulos on varmasti sama. Lisäksi novellissa Oopiumihoure juomien vaikutusta voi halutessaan tehostaa: kyseisessä yökerhossa poltellaan myös oopiumia.
Jatkanpa vielä puhetta alkoholista, kun kerran alkuun pääsin. Kieltolaki kesti Suomessa koko ”iloisen kaksikymmentäluvun” ja päättyi vasta vuonna 1932. Silloin Alko otti tuotevalikoimaansa mm. Jaloviinan eli leikatun konjakin. Novellissa Naula minua hieman hämmensi se, että siinä kuvataan pienimuotoista illanistujaista näin:
Muutamana talvi-iltana tulivat Ruusenmarkki ja Haanperän Eemeli tänne minun tupaani, tähän samaan huoneeseen. Heillä oli mukanaan pari pulloa Kolmea Tähteä ja sikareita, ja me vietimme iltaa myöhään yöhön.
Tarinan sisäisessä logiikassa voisi kuvitella tuon kuvauksen sijoittuvan aikaan ennen kieltolakia. Oliko siis Kolmen tähden jallupullolla edeltäjä? – Ainakaan Google ei tuottanut tulosta tämän ongelman suhteen, pitäisi kaiketi kääntyä jonkun vanhoja etikettiä keräilevän harrastajan puoleen.
Keräilijöihin – tai ainakin hyvin varustettuihin antikvariaatteihin – kannattaa ottaa yhteyttä myös silloin, kun haluaa lukea Kristian Korpin novellikokoelman. Kaikissa kirjastoissakaan teosta ei nimittäin enää ole. Olisi korkea aika ottaa uusintapainos tästäkin Waltarin teoksesta. Luulisi varhaisen kauhunovellikokoelman kiinnostavan laajempaakin lukijakuntaa, vaikka se ei aivan vedä vertoja esikuvansa – Edgar Allan Poen – kauhukertomuksille. Muistettakoon kuitenkin, että nuori Waltari oli vasta mittavan tuotantonsa alussa. Ei 18-vuotiaalta voi vielä vaatia mestarin otetta.
jäljen ääni 