Yksi viime vuoden kiinnostavimmista runokokoelmista oli Jarkko Tontin Vuosikirja. Ehkä Vuosikirjan historialliset välähdykset ja varsinkin sympaattisen hahmon Jacasserin(jollakin tavalla myötätuntoni heräsi häntä kohtaan) vaiheisiin keskittyvä runosarja enteili prosaistiksi heittäytymistä. Tänä syksynä Tontilta ilmestyi romaani, Luokkakokous (2007, Otava).
Luokkakokouksen päähenkilöt Markus ja Toni ovat hieman yli kolmekymppisiä. Lapsuudestaan saakka he ovat olleet kaverukset, vaikka ristiriitojakin on ollut. Ristiriitoja aiheuttaa paitsi yhteinen ihastus ja rakkauden kohde jo lukion ajoilta – kovassa uraputkessa ja poliittisessa nousukiidossa oleva Emmi – niin myös erilaiset kotitaustat. Markus on ns. hyvästä, keskiluokkaisesta kodista ja Tonilla taas on työläistausta. Tämä näkyy oireellisesti heidän aikuiselämässään: Markus on ajautunut akateemiseksi pätkätyöläiseksi ja Toni taas on IT-työläinen, joka pakonomaisesti pyrkii taloudelliseen nousuun ja mahdollisimman kauas lähtökohdistaan.
Romaanin perusasetelma on aika yksinkertainen: juonen tasolla suunnitellaan luokkakokousta ja kolmiodraama luo jännitettä Tonin ja Markuksen välille – ja henkilökuvauksen tasolla Toni ja Markus esitetään kahtena hyvin erilaisena, oman sukupolvensa kärjistettynä tyyppiesimerkkinä. IT-työläinen ja akateeminen pätkätyöläinen ovat hahmoja, jotka tunnistan: minä tiedän, mistä puhun, sillä olen syntynyt samana vuonna kuin Toni ja Markuskin, eli vuonna 1973.
Kun Emmi pyytää samalla lukioluokalla Tampereella olleita Tonia ja Markusta järjestämään kanssaan luokkakokousta, joutuvat molemmat miehet katsomaan väkisinkin ajassa taaksepäin ja peilaamaan omaa nykyisyyttään sitä vasten. Tonin ja Markuksen tehtävänä on selvittää omasta lukiostaan vuonna 1992 ylioppilaiksi kirjoittaneiden nykyiset osoitteet. Tonin ajatuksia:
Luin nimilistaa eteenpäin. Pitkä jono 73-loppuisia henkilötunnuksia, seassa muutama -72 syntynyt , vaihto-oppilaina olleet. Vuonna 1973 syntyneet ovat väliinputoajia ja menetettyjä. Me myöhästyimme 1980-luvun lopun korkeista aalloista, surffilaudat myytiin kirppiksellä vuonna 1992. Meidän nuoruusvuotemme maailma rypi lamassa, ei ollut rahaa kuin alepubeihin. 90-luvun lopun pikkunousukausi oli pelkkä vitsi.
Tonin valitus on perusteltua: näinhän siinä kävi. Silti Luokkakokousta lukiessa tulee ajatelleeksi, että romaani kuitenkin kertoo vain sukupolvensa menestyjistä: sekä Emmillä, Markuksella että Tonilla menee pääpiirteissään hyvin – vaikka henkilökohtainen elämä saattaakin olla sekaisin, mutta kenelläpä ei joskus olisi. Ja kirjan lopun luokkakokoukseenkin saapuvat (tosin vain paria kuvataan tarkemmin) ovat menestyjiä. Ei lama Tampereen (eliitti?)lukion kasvatteja kovin pahasti kouraissut: kovimmille joutuivat ammattikoulun käyneet, jotka siirtyivät koulun penkiltä suoraan kortistoon. Lukiosta jatko-opintoihin lähteneet viettivät lamavuosia yliopiston suojissa, minimitoimeentulolla jotenkuten roikkuen – kuten opiskelijat aina ovat tehneet. Pelkän ammattikoulun käyneistä löytyy todennäköisesti sukupolven pahimmin syrjäytyneet.
Vielä onnettomammin kävi jo sukupolven syntymävuonna: vuosi 1973 on Suomen aborttitilastojen synkimpiä (ellei synkin) vuosia. Vuonna 1973 syntyi 57 000 lasta – mutta abortteja tehtiin yli 23 ooo. Joskus nuorempana, kun sain tietää tämän murheellisen tilastofaktan, näin aiheeseen liittyen toistuvaa painajaista: kuljen mustassa tunnelissa, ja kuulen kuinka joka puolelta huudetaan nimeäni. ”Penjaaaamiii, Penjaaamiii, Penjaaamiii!” Ne ovat ikäluokkani syntymättömien lasten ääniä. Onneksi en ole painajaista vähään aikaan nähnyt, sillä se on yksinkertaisen tehokas ja todella karmiva.
Luokkakokouksen ansiot ovat henkilökuvauksessa ja yhteiskunnallisuudessa: tämän ajan työelämän problematiikkaa ja ihmiskohtaloita taustoineen kuvataan kiinnostavasti. Paikoitellen henkilöhahmojen tyypittely tuntuu kuitenkin liiankin tarkoitushakuiselta – ja enemmän sävyjä olisin toivonut myös kolmiodraaman kehittelyyn. – Mutta kaiken kaikkiaan romaani on kohtuullisen mukava keitos ystävyydestä, oman identiteetin etsimisestä, rakkaudesta – ja vuonna 1973 syntyneistä.
——————–
Takerrun vielä yhteen yksityiskohtaan, nimittäin kirjassa esiintyviin henkilötunnuksiin. Kun Toni ja Markus selvittelevät osoitetietoja, he tekevät Väestörekisterikeskuksen sivuilta hakuja Emmiltä saamiensa henkilötunnusten avulla. Jostain syystä Tontti on kirjoittanut romaaniinsa paitsi haettavien henkilöiden nimet niin myös henkilötunnukset. Pelkät nimetkin olisivat toki riittäneet.
En voi vastustaa kiusausta, vaan tarkistan, ovatko kirjan sosiaaliturvatunnukset korrekteja. Henkilötunnushan koostuu syntymäpäivästä, henkilökohtaisesta kolmen numeron tunnistesarjasta sekä tarkistusnumerosta/kirjaimesta. Luokkakokouksessa on mainittu henkilötunnuksineen mm. seuraavat nimet:
Erkki Sallinen 040973-399T
Niko Aarnivaara 191173-127Z
Eija Jaskari 230373-170S
Turo Paunonen 080273-033S
Henkilötunnuksen viimeinen merkki on tarkiste. Se saadaan, kun jaetaan alkuosa luvulla 31. Jakojäännökseksi jää jokin luku välillä 0-30. Tämä luku vastaa erityisessä taulukossa jotakin lukua 0-9 tai jotakin kirjainta. Se luku tai kirjain on tarkiste, joka liitetään henkilötunnuksen loppuun (ks. Väestörekisterikeskuksen sivuilta).
Esimerkiksi Erkki Sallinen (alun nolla häviää):
40973399/31 = 40973382, jakojäännös 17. Taulukon mukaan 17 vastaa kirjainta J.
Tarkistan myös muutaman muunkin kirjassa esiintyvistä henkilötunnuksista – ja tulos on sama, lopputarkiste ei täsmää. Tästä seuraa pari kysymystä, joilla ei romaanin suhteen ole oikeastaan mitään merkitystä.
– Miksi kirjoittaja yleensäkin käyttää henkilötunnuksia? Pyritäänkö sillä luomaan ”toden tuntua”, sillä itse juonen kannaltahan tunnukset eivät ole olennaisia?
– Miksi kirjoittaja käyttää ”virheellisiä” tunnuksia? Alleviivatakseen sitä, että kyse on kuitenkin fiktiivisistä hahmoista?
– Ja entäpä jos henkilötunnukset olisivatkin korrekteja: voisiko se loukata jonkun identiteettiä, sillä varsin todennäköisesti jollakin saattaisi olla sama tunnus, vaikkakin kyse olisikin erinimisestä henkilöstä?
– Ehkä ”oikeita” henkilötunnuksia käyttävä saattaisi myös leimautua pedantiksi (”Tämänkin yksityiskohdan se on pähkäillyt!), mutta väärät henkilötunnukset luovat rennompaa ja humanistisempaa otetta.
Todennäköisesti minun pitäisi kysyä vielä se oleellisin kysymys: Mitä tämä kaikki yksityiskohtiin takertuminen kertoo minusta lukijana? – Sitä, että joskus jokin yksittäinen ja täysin tyhjänpäiväinen/absurdi seikka saattaa nousta hallitsevaksi: kirjaa lukiessa, taidenäyttelyssä, maisemaa katsellessa – missä tahansa. Ja jos ei hetkeksi antaudu tuolle yksityiskohdalle, vaan sulkee sen mielestään, ei silloin myöskään anna mahdollisuutta niille satunnaisille ja järjettömille ajatuspoluille, jotka omalta osaltaan tekevät elämästä mielenkiintoisen.
Koska en ole lukenu Tontin kirjaa, en puutu arvioosi muuten, mutta tuohon viimeisen kappaleen pohdintaasi tartun. Minusta kyse voi olla myös teoksen illuusion rukkoutumisesta, ehkä tahattomasta. Jos fiktiivinen maailma sidotaan joillakin merkeillä tai tapahtumilla reaalimaailman vastaaviin, pitää oikeellisuuden rikkomiselle olla jokin perusteltu syy. Kun jokin kirjan maailmassa ei täsmää, se rikkoo illuusion ja kirjaan on vaikea uskoa.
En ota kantaa tämän kirjan maailmaan ja sen uskottavuuteen, mutta kirjoituksesi perusteella henkilötunnusten käyttäminen tekstissä ei ole ehkä aivan paras ratkaisu. Lisäksi se herättää kysymyksen mistä ja miten Emmi on onnistunut tunnukset hankkimaan? Luokkakokousta itsekin järjestelleenä en voinut sellaisten käytöstä unelmoidakaan.
Hmmm… enpä muista, mistä nuo henkilötunnukset olivat kirjassa peräisin. Jokin selitys silläkyllä oli. Ehdin jo palauttaa kirjan kirjastoon, joten en voi tarkistaakaan.
Usein kirjoissa luodaan toden tuntua höystämällä tarinaa faktoilla, jotka kiinnittävät se tiukemmin todellisuuteen ja tekevät siitä uskottavamman. Periaatteessa henkilötunnusten käyttö tässä kirjassa palveli jossain määrin samaa asiaa: niiden on oltava olemassa, koska pelkillä nimillä ei osoitetietoja voi Väestörekisterikeskuksesta hakea. Siksi niiden kirjaaminen myös romaaniin, haettavien henkilöiden nimien perään, on perusteltua. Niiden kautta vahvistuu myös mielikuva siitä, että kyseessä on vuonna -73 syntyneet (koska vuosiluku toistuu tunnuksissa).
Mutta tarkisteiden puutteellisuus kääntää todellakin ”toden tunnun” päälaelleen: henkilötunnukset alkavatkin palvella ”fiktion tuntua”, todistaa sen puolesta, että henkilöt eivät ole oikeita hahmoja. – Minusta tässä käänteessä on jotakin hauskaa.
Ei kirjan illuusio sinällään rikkoudu (romaanin maailma on hyvin rakennettu ja uskottava), mutta sikäli osut oikeaan – kirjaa lukematta -, että sitä hivenen järkytetään, luodaan pieni särö. Tosin en tiedä, kuinka moni lukija oikeasti laskee jotain kirjassa esiintyvien henkilötunnusten tarkistemerkkejä …
Minä taas olen joskus kaivanut Helsingin kartan esille ja tarkistanut kirjailijan kuvaamat käännökset kaduilta toisille, kun päänsisäinen karttani on kyseenalaistanut kirjailijan kuvauksen. Nuorena muistan hikeentyneeni romanttiseen novelliin, jossa päähenkilön ikkunasta näkyi vain vastapäisiä liian lähellä olevia korkeita taloja, vaikka reaalimaailmassa kyseinen kaupunginosa on harvahkoon rakennettu liki puutarhakaupunginosa.
Olen helpottunut, että muillakin on samoja pakkomielteitä … Joskus jokin asia vain on pakko tarkistaa, vaikka hyvin tietää, että pikku seikkoihin takertuminen on älytöntä.