Kun annan oppilailleni yläasteella tai lukiossa tehtäväksi lukea vapaavalintaisen romaanin, on useilla heistä tärkeimpänä valintakriteerinä kirjan pituus – mitä lyhyempi, sen parempi. ”Kuinka pitkä sen pitää olla?” on vakiokysymys. Mielenkiintoinen kysymys, johon pitää tietysti antaa vastaus. Voin sen tässä paljastaakin (kulttuuri- ja taidetietoiset herkkänahkarunosielut peittäkööt nyt korvansa, seuraa ahdistusta herättävä, määrämittaan perustuva, kulttuuria raiskaava määritelmä): alaraja romaanille on noin 150 sivua. Sen alle menevistä neuvotellaan, tapauskohtaisesti.
Eräs lukiolaisten kestosuosikki klassikkojen suhteen on Hemingwayn Vanhus ja meri, muistaakseni noin 130 sivua. Maailman tylsin kirja, en suosittele kenellekään, itse asiassa olen viime aikoina jopa kieltänyt sen lukemisen. Syynkin sanon suoraan: luettuani tuskastuttavan monta kirja-analyysia siitä, kuinka joku typerä (!) vanhus pakkomielteisesti jahtaa kalaa, saa ja lopuksi menettää sen, en yksinkertaisesti enää kestä enempää.
Hemingwayn Vanhuksen ja meren suosioon liittyy alhaista sivumäärääkin raadollisempi syy: netti ja kirjat ovat pullollaan tiivistelmiä ja analyyseja tuosta typerästä (!) vanhuksesta. Toisin sanoen, aiheesta on helppo kirjoittaa, ei tarvitse lukea edes niitä 130 sivuakaan kunnolla.
Valmiiden kirja-analyysien kopiointi ja yleensäkin plagiointi on eräs äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen masentavimmista piirteistä. Vielä masentavampaa on plagioinnin yleisyys. Jos ei jaksa lukea Vanhus ja meri -kirjaa (Hemingway onnistuu saamaan 130 sivuaan tuntumaan kiduttavan pitkältä), niin guugeloimalla löytää vaikkapa seuraavan 600 sanaan tiivistetyn esittelyn. Samasta tiivistelmä-palvelusta löytää muuten lukuisia muitakin lyhynnelmiä, jopa eri kielillä. Kätevä työkalupakki siis kenelle tahansa peruskoululaiselle/lukiolaiselle (vink, vink!).
Tiivistelmän tekijään kirja on tehnyt vaikutuksen, tosin loppupäätelmä on tiivistelmän rajallisuudesta johtuen varsin suurpiirteinen (tuo ”se antaa erilaisille ihmisille erilaisia asioita” puhuttelee varmastikin eri ihmisiä eri tavalla …). Ikävää on ollut kuitenkin löytää sanatarkasti sama tulkinta oman oppilaankin kirja-analyysista:
Kirjan teemana on usko. Toivoa ei menetetä. Unelma on jotain, minkä vuoksi mikään uhraus ei ole kyllin suuri. Suosittelen kirjaa Vanhus ja meri kaikille, koska se antaa erilaisille ihmisille erilaisia asioita. Yksinkertaisen kerronnan alla piilee rikas symboliikka.
Kun itse kävin lukiota 90-luvun alussa, ei Internetiä ollut (ainakaan nykyisessä muodossaan ja laajuudessaan). Kiusaus plagiointiin oli huomattavasti pienempi, tosin lukeminen oli minulle varsin harras harrastus eikä kirja-analyysien kopiointi olisi tullut mieleenkään: minulle kirjallisuuteen tutustuminen oli tärkeää, rakensin identiteettiäni sen kautta. Kirjan pituuskaan ei ollut mikään kynnyskysymys. Nuorempana jopa välttelin sivumäärältään vähäisiä pienoisromaaneja. Ajattelin, että niillä ei voi olla minulle riittävästi sanottavaa: naiivi, suuriegoisen nuorukaisen mietelmä, joka johti unettomiin öihin raskaiden, monisataasivuisten teosten parissa. Siksi en Hemingwayn kalastusepisodiakaan tullut aikoinaan lukeneeksi – mitä taakseen jättää, sen edestään löytää.
Pahoin pelkään, että jos Helvetti on olemassa, niin siellä minua odottaa ainoastaan yksi teos: Hemingwayn Vanhus ja meri. Sitä sitten olen pakotettu lukemaan ikuisesti. Mikäli olen elänyt todella häijysti, saan todennäköisesti tarkistaa myös loputtoman määrän kyseisestä kirjasta kyhättyjä esittelyitä. Äidinkielenopettajan Helvetissä ei latteilta teksteiltä voine välttyä.
Olen innokas Suomi24-keskustelupalstan seuraaja, ja siellä vakituisia vieraita ovat kirjojen esittelyä kerjäävät oppilaat. Useimmiten puolustelu on, että homma pitäisi olla huomenna valmis (jopa silloin, kun kirjana on Sinuhe). Herkullinen alakulttuuri on aina innokas antamaan juoniselostuksia, joissa esiintyy Kaunis Catherine ja hänen moninaiset ongelmansa.
Jotkut ryökäleet jopa vaativat ammattiamista otetta. ”Kertokaa Tuntemattoman sotilaan juoni, merkitykellisimmät henkilöt ja heidän keskinäiset suhteensa.”
Näyttää siltä, että epätoivoiset opettajat yrittävät luettaa jopa Agatha Christietä. Mistä seuraa seuraavanlaisia nettikeskusteluja:
– Miten ”Kymmenen pientä neekeripoikaa” loppuu?
– Kaikki kuolivat
Joku ovela pyysi kysyä, miten loppuu ”Pimeyden sydän”, ja vielä ovelampi siteerasi avuliaasti kirjan viimeisen lauseen.
Kuulostaa hauskalta, varsinkin nuo sepitteelliset juonikuvaukset. Sellaisia olisi hauska kirjoittaa itsekin, hieman muunneltuja/paranneltuja versioita klassikkojen maailmasta.
Ehkä minun pitää ruveta lähestymään Vanhus ja meri -teostakin eri näkökulmasta, uudelleenkirjoittamisen kautta. Tehtävänannoksi siis: romaanin kertoja on epäluotettava, ja tehtävänäsi onkin raportoida, mitä kalastusreissulla TODELLA tapahtui.
Ja röyhkeydestä: nöyryys tuntuu olevan katoava luonnovara, joka ei pärjää kovien arvojen kulttuurievoluutiossa. Ei vaivauduta siis pyytämään pientä vinkkiä, vaan vaaditaan vastaukset.
Usein plagioinnista jää varsin helposti kiinni, mutta aina ei jaksa tarkistaa netistä. Pahimmissa yritelmissä ei ole vaivauduttu edes poistamaan tekstin keskellä olevia linkkejä, vaan on printattu tuotos sellaisenaan. Eli silloin syyllistyy epärehellisyyden lisäksi vielä typeryyteenkin.
Loistava kirjoitus!:-D Vanhus ja meri on myös minun inhokkikirjani ja ihmettelen suuresti miten se vieläkin kummittelee yliopiston tenttivaatimuksissa… Eiköhän olisi jo aika vaihtaa jotakin parempaa tilalle, hyviä romaaneja kun on maailma täynnään. Sen lisäksi että Vanhus ja meri on pitkästyttävä ja ennalta arvattava, se on myös yksinkertaisuudessaan ja pintapuolisessa henkilökuvauksessaan yhtä kömpelö kuin koulupojan aine, jos näin ilkeästi saan sanoa…
Kiitos Mette vinkistä: kävin tutustumassa suomi24-palstan keskusteluun aiheesta Hemingway. Herkullisella tavalla sivutaan tuota kalastus-aihettakin…
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=676&posting=22000000003105119
Ja silumiini: eiköhän saa sanoa, on sitä parempiakin kirjoja tullut haukuttua …
Minä olen sitten siellä toisella puolella tiskiä, kun sinun oppilaasi pyllähtää paikalle 24 h ennen esseen jättöaikaa :). Sitkeästi yläasteelaiset yrittävät lainata Veijo Meren Manillaköyttä, joka minusta kelpaa vain hirttäytymisohjeeksi… Sana ”kuiva” saa aivan uuden merkityksen. Viimeksi taisin kieltäytyä lainaamasta sitä, ja iskin käteen Työmiehen vaimon. Kun lisäsin, että kirja on – paitsi ohut – täynnä viinanjuontia ja avioliiton sisä- ja ulkopuolista seksiä, kyllä kelpasi.
Eräs opettajaystäväni kertoi aikoinaan, että oppilas oli palauttanut kerrankin hyvän arvostelun kirjasta. Harmi vain, että Suvi Aholan sinänsä nerokkaat maneerit erotti tekstistä ensilukemalla. Kuinka tyhminä oppilaat opettajiaan pitävät :)??
Hups, äskeisessä kommentissa väärä osoite mulle…
Joskus opettajille sattuu virheitä: ihmisiähän me kaikki olemme. Tosin joissakin tapauksissa kieltämättä fiksun ihmisen pitäisi oivaltaa, että teksti ei ehkä ole oppilaan kirjoittama.
Seksi myy hyvin. Senpä takia kirjallisuuskasvatuksen suhteen lukion äidinkielen 4. kurssi on markkinoinnin suhteen mitä mainioin: vaikuttavan kirjallisuuden joukkoon mahtuu monta aiheeseen (siis seksiin) liittyvää teosta, jotka ovat aikanaan aiheuttaneet polemiikkia, jopa sensuuriakin.
Omista koulu- ja opiskeluajoista on aikaa pian neljäkymmentä vuotta. Koulumoraalin suurimpiin synteihin kuului lunttaus (sitä pidettiin kuolemaakin kammottavammalta, elävältä haudatulta poltinmerkiltä, joka murskasi oppilaan tulevaisuuden).
Netittömään aikaan lunttilappujen tehtailu oli sen verran aikaa vievää puuhaa, että samalla kun kirjoitti pieniin lappusiin ydinkohdat, oppi asian ja luntin saattoi tarpeettomana repiä. (Kertoivat he jotka tiesivät ;) En muista kenenkään jääneen kiinni sen enempää kansa- kuin oppikoulussakaan lunttauksesta. Mitä on koulumoraalille tapahtunut?
Esseitä tosin ei lappusiin olisi voinut mahduttaa, joten vertailu entisen ja nykymaailman koulumoraalin välillä on tässä mielessä mahdotonta. En voi ylvästellä ”o tempora, o mores”, kun mahdollisuuksia plagiointiin ei omana aikanani ollut. Kuljimme ”omin päin ja käsin” onneen tai häpeään, kun väsäsimme runo- ja kirjallisuusanalyysejämme Jorma Korpelalle.
Mutta eikö oppilaista ole mielenkiintoista tutustua omaan ajatteluunsa, kehittyä siinä, eikä niellä valmiiksi pureskeltua?
Toki nuoret edelleenkin haluavat kehittyä ja ajatella itse. Kysymys kuuluukin: mutta missä? – Jos vertaa median tarjontaa nyt ja 40 vuotta sitten, niin ero on huima. Samoin nuorisokulttuuri alakulttuureineen on aivan toista luokkaa, kuten myös erilaiset harrastusmahdollisuudet. Toisin sanoen, valinnan mahdollisuuksia on todennäköisesti enemmän kuin koskaan aiemmin – koulu on vain yksi paikka monista itsensä kanssa kilvoitteluun.
Kulttuurissa vallitseva laskelmoiva ja itsekäs hyötyajattelu (mitä minä tästä saan?) johtaa siihen, että moraaliset arvot jäävät helposti toiseksi. Ja sen ajattelutavanhan ovat luoneet aikuiset, ei nuoret itse.
Plagioinnin kynnystä madaltaa lisäksi kaksi tekijää: helppous ja motivaation puute. Netistä löytää helposti vaikka mitä. Ja miten saa itsensä motivoitua tehtävän tekemiseen, kun tietää, että valmiiksi pureskeltuja ajatuksia löytyisi kasapäin ja vielä varsin helposti. – Internet on valitettavan usein ongelma juuri niille oppimisprosesseille, joissa omaehtoinen ajattelu korostuu, vaikka verkkopedagogiikkaauskovaiset muuta väittäväisitkin.
Itse näin 10-vuotiaana ”Vanhus ja meri”-elokuvan ja liikutuin siitä sydänjuuriani myöten ;-) Lainasin sitten kirjankin, mutta sitä en koskaan saanut luettua.
Internet on tosiaan tuonut oman vinkeän lisänsä koulumaailmaan, hauska tämä tekstisi!
ei sitä tartte mitään lukea kunnolla kun kattoo esim. elokuvan. Minäkin sain Tuntemattomasta sotilaasta kasia vaikka en jaksanu lukea, kun 40 sivua =D
Onpa pelottavaa, etta Suomen kouluissa toimii ”Kirja Helvetista” kaltaisia aidinkielenopettajia! Ei ihme, etta perheeni paluu Suomeen ja lasteni meno suomalaiseen kouluun on tuntunut niin tuskaisen hirvealta. Mista Pisa-tulokset voivat olla peraisin? Ei ainakaan tasokkuudesta koulumaailmassa! 13-vuotiaani sai omalta aidinkielenopettajaltaan luettavaksi jonkin hirvean nuortenromaanin, joka muutamalla alkusivulla pursui rumasti kirjoitettuja itsetyydytysohjeita. Sellainenko opettaa valiokirjallisuutta lapsillemme?!
En osaa ottaa kantaa tuohon kyseiseen nuortenromaaniin kun en tunne tapausta. Ehkä opettaja on ajatellut kirjan olevan nuoria kiinnostava – onhan itsetyydytys useimmille nuorille se ensimmäinen tapa tutustua omaan seksuaalisuuteen. Ruma kielenkäyttö on tietysti ikävää, jos asiaan liittyy esimerkiksi paljon kysymyksiä ja ongelmiakin jonkun herkemmän nuoren mielessä. – Onneksi koulussa terveystiedon tunneilla itsetyydytyksestä puhutaan asiallisemmin, joten vaihtoehtoisia näkökulmia suomalainen koululaitos tarjoaa tähänkin aiheeseen.
Pisa-tutkimukset eivät mittaa sitä, kuinka hyvin oppilaat tuntevat yhdysvaltalaisia kirjallisuuden klassikoita. Suomi on menestynyt Pisa-tutkimuksessa hyvän lukutaidon ansiosta, johon ainakin osasyyllinen on hyvä opettaja-aines. Lukutaitoa voi edistää äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksessa esimerkiksi motivoimalla oppilaita kirjallisuuden pariin. – Klassikkoja motivoivien kirjojen ei tarvitse olla, vaikka tietysti klassikoihinkin koulussa tutustutaan. Lukuharrastuksessaan kunnianhimoisemmille oppilaille toki kannattaa suositella perusteellista kirjallisuuden kaanoniin tutustumista.
Ja kyllä, olen täysin tympääntynyt Hemingwayn romaaniin Vanhus ja meri: en pidä itseäni huonona opettajana, vaan pikemminkin inhimillisenä. Olen lukenut liian monta heikkoa analyysia (heikkoja sen takia, että kyseiseen romaaniin monet tarttuvat juuri sen lyhyyden takia – kun eivät jaksa pidempiä lukea) kirjasta. – Ja vain harvat tajuavat kirjan pointin, ihmettelevät vain tuota typerää (!) vanhusta ja koko tarinan älyttömyyttä. Kun näitä kirjoituksia on lukenut riittävästi, alkaa mantraan uskoa itsekin.
Siksi Vanhus ja meri on minulle kirja Helvetistä, enkä todellakaan suosittele sitä enää oppilailleni.
Aivan totta kirja on erittäin kuiva ja tylsä. Meillä piti koulussa tehdä kirjallisuuskansio 9 luokalla. Ja eikös se opettaja määränny kaikille juuri Vanhuksen ja meren. Kansion tekeminen oli yhtä tuskaa…
Voin kuvitella – ja samalla myönnän, että tunnen aina piston sydämessäni, kun tulee puhe näistä ”pakkoluetuttamisista”, sillä siihenkin tulee syyllistyttyä. – Tosin klassikkoja en juuri tarjoa yhteiseksi lukemiseksi, koska ei aikuisistakaan kovin moni jaksa klassikkoja lukea.
Poikkeuksia ovat Kalevala ja Seitsemän veljestä. Niistä luetutan joitakin pätkiä (koko teoksen pakkoluetuttaminen ei palvele tarkoitusta), jotta oppilaat saisivat jonkinlaisen käsityksen siitä, millaisista teoksista on kyse kielen tasolla. Ja nurinaa syntyy, parin kolmenkin luvun pakkolukemisesta.
Mutta Kalevala ja Seitsemän veljestä ovatkin ihan eri asia kuin Hemingwayn Vanhus ja meri. Ne liittyvät kiinteästi suomalaiseen kulttuuriin ja yleissivistykseen, Vanhus ja meri ei.
”Kirja helvetistä” kuvaa kyseistä kirjaa mainiosti. Koulussa meidän tulisi lukea kyseinen kirja, eikä millaan huvittaisi, vaikka olin vasta 10 sivua siitä lukenut.
Jos on tottunut lukemaan esimerkiksi paljon värikkäitä ihmissuhteita, riehakkaita juonenkäänteitä, reipasta toimintaa jne. sisältäviä kirjoja, joutuu useidenkin klassikoiden kohdalla hieman haastamaan itseään.
Ja voihan todellakin omalta lukukokemukseltaan edellyttää muitakin näkökulmia kuin esimerkiksi romantiikan tai jännityksen nälkä. Kun kirja tuntuu tylsältä/kuivalta, ei auta muu kuin yrittää löytää siitä jokin muu mieli.
Tietysti kun kyseessä on Vanhus ja meri, taistoa helpottaa kovasti se, että aiheesta on niin paljon juttua netissä. Tähänkin blogiin päätyy hakusanalla Vanhus ja meri hyvinkin paljon kävijöitä kouluvuoden aikana – kesällä ei juuri ketään.
Eli vaikka Hemingwayn klassikkoa todella paljon Suomen kouluissa edelleen luetutetaan, niin kuinkakohan moni kirjan varsinaisesti lukee?
Katsoin blogin tilastotiedoista, että tämä postaus on katsottu kolmen vuoden aikana yhteensä 2635 kertaa. Se on lähes ”suosituin” blogin reilusta 200 postauksesta. Ja selkeästi näkyy ”piikki”viikkoja, jotka mahdollisesti saattaisivat korreloida valtakunnallisesti esim. viisi- tai kuusijaksojärjestelmissä olevien lukioiden aikataulujen kanssa – kirjathan annetaan luettavaksi yleensä kurssin alussa, ja ongelmat syntyvät viimeistään kurssin puolenvälin jälkeen, kun pitäisi kirjoittaa essee mutta ei ole saanutkaan kirjaa luetuksi.
Kun blogiin osuneita hakusanoja tarkastelee, on joukossa paitsi tuo ”vanhus ja meri” niin myös paljon hakuja termeillä ”vanhus ja meri essee” sekä ”vanhus ja meri arvostelu”. – Vaan eipä taida tästä blogikirjoituksesta paljon olla iloa valmiita esseitä hakevalle…
Omat opettajani peruskoulussa/lukiossa eivät ole minulle Hemingwayta tuputtaneet. Lainasin kirjan itse ja pidin siitä!
Minulla oli menossa ”klassikko-kausi” jonka aikani tahkosin läpi kuuluisia kirjoja ja Vanhus ja meri sattui olemaan yksi niistä. Siitä muodostui yksi suosikeistani. Viimeksi tänään kehotin veljeäni lainaamaan sen kirjastosta.. ;)
Olen aina ollut innokas lukija ja eivätkä koulussa luetetut kirjat ole olleet minulle mikään ongelma, mutta kun lukiossa opettaja läiskäisi nenän eteen Seitsemän veljestä niin meinasi itku tulla. Inhosin koko saamarin opusta! Luin sen kuitenkin sinnikkäästi loppuun, vaikka meinasinkin kuolla tylsyyteen.
PS: Veit sanat suustani: ”…minulle kirjallisuuteen tutustuminen oli tärkeää, rakensin identiteettiäni sen kautta. Kirjan pituuskaan ei ollut mikään kynnyskysymys. Nuorempana jopa välttelin sivumäärältään vähäisiä pienoisromaaneja.”
(Kommentissani ei ollut oikein mitään pointtia, mutta tulipahan avauduttua.. )
Louise:
Hatunnosto meille molemmille: uskallamme sanoa mielipiteemme ääneen silloinkin, kun kyseessä on teos, jonka hienous/arvo KUULUISI ymmärtää.
– Seitsemän veljestä on romaani, jota ei välttämättä kannata yrittää väkisin lukea kannesta kanteen, jos ei teksti oikein lähde vetämään. Mutta se kannattaa ostaa kotiin kirjahyllyyn, ja aina 10. lokakuuta Aleksis Kiven päivänä voi lukea muutaman sivun tai yhden kohtauksen, mutustella Kiven kieltä. Tällaisen henkilökohtaisen rituaalin kautta tuohonkin päivään tulee jokin merkitys.
Lukion äidinkielen 5. kurssin vuoksi piti klassikkokirja lukea. Kyselin vinkkejä, mikä olisi hyvä klassikkokirja. Sain vastaukseksi lähes poikkeuksetta ’Vanhus ja Meri’. Noh, ei muuta kun kirjastoon ja Hemingwayn kirja lainaamaan. Kotiinpäästyäni aloin lukea teosta. Ensimmäiset ajatukset olivat lähinnä ”Mitä helv****ä?” ja ”Täh..??”
Ei siinä mitään. Päätin että luen kirjan ja selviän kunnialla esseetehtävistä ja analyyseistä. Kirja alkoikin muodostua jännäksi (Pekka Routalemmen tavoin jännäksi ei oikeasti jännittäväksi) ja lukukokemuksesta tulikin loppujen lopuksi hyvä. Vaikka edelleen ihmettelen mitä Ernest Hemingwayn päässä liikkui ko. kirjaa kirjoittaessa.
Ennen esseen ja analyysin kirjoittamista päätin googlata teoksen ja katsoa mitä muut ovat siitä olleet mieltä. Eksyin tähän blogiin ja luin kirjoituksen. Nauroin ja kehaisin mielessäni tekstiä. Hyvä teksti :peukku: !
Saikohan Santiago ikinä selville mikä on luukannus… :(
Joni T:
On aina hauska kuulla, että joku viihtyy tätä blogia lukiessaan! – Ehkä näitä kepeämpiä juttuja pitäisi kirjoittaa useammin, yleensä olen kuivakka kuin Hemingwayn Vanhus ja meri.
Jep, Vanhus ja meri on juoneltaan nimenomaan jännä, mutta ei todellakaan jännittävä.
– Voi muuten olla, että äidinkielenopettaja ei välttämättä innostuisi, jos aloittaisi klassikkokirjasta kirjoittamansa esseen otsikolla ”Kirja helvetistä”…
Tosin silloin näkökulma syntyisi melkein itsestään.
Hemingwayko tylsää? Itse nautin hänen joka lauseestaan, tarinalla ei oikeastaan ole edes väliä kun joka ikinen lause on niin nautittavaa kieltä.
Hemingway kirjoittaakin hienoa lausetta, vaikka en ehkä ole hänen tehokkaasta tyylistään enää niin innostunut kuin joskus ennen. Parhaimmin lause pääsee oikeuksiinsa novelleissa (sama juttu kuin esimerkiksi Merellä – siis minun mielestäni).
Intiaanileiri on ehdoton suosikkini. Mutta Vanhus ja meri ei.
Se on hyvä kirja