Jännäri välipalaksi: Robert Ludlumin esikoisteoksesta Scarlatti julkaistu uusi painos (Otava, 2007) motivoi minut tarttumaan kirjaan, jota en ehkä muuten lukisi. Kirjastossa tällaiset menestyskirjailijoiden vanhat romaanit ovat niin resuisia, että mieluummin jätän kirjan hyllyyn kuin vien sen kotiini. Mahdollinen lukijani älköön kuitenkaan käsittäkö väärin: en ole mikään ylihygieeninen bakteerifoobikko – kyse on lähinnä ergonomiasta, lukemismukavuudesta. Kirjan siisteys ja luettavuus on osa lukukokemusta. Kirjaston antimien nautiskelijana olen huomannut olevani kovin nirso huonokuntoisia niteitä kohtaan – toisaalta vanha painos, joka edelleen näyttää täysin koskemattomalta, herättää myös epäilyksiä: onkohan se edes lukemisen arvoinen? – Joskus rikkinäinen nide saa kuitenkin sympatiani puolelleen. Silloin romantikon sisimpäni astuu kaapistaan ulos ja haluaa kunnioittaa hyvin palvellutta kirjavanhusta vielä yhdellä lukukerralla.
Ludlumin romaanin alkuperäinen nimi, The Scarlatti Inheritance, paljastaa kirjan sisällöstä enemmän kuin suomennokseen valittu pelkkä Scarlatti. Giovanni Scarlatti on teknisillä innovaatioillaan ja nerokkaalla toiminnallaan luonut yhdessä vaimonsa Elizabethin kanssa 1800-1900-luvun vaihteessa valtavan omaisuuden. Giovannin kuoltua Elizabeth on jatkanut menestyksekkäästi teollisuuskonsernin johtamista. Heidän kolmesta pojastaan Roland kuolee ensimmäisessä maailmansodassa ja Chancellor ryhtyy työskentelemään suvun yrityksessä. Kolmas poika Ulster osoittautuu sopeutumattomaksi ongelmaksi. Hänestä tulee pahis, joka aikoo käyttää suvun rahat omiin tarkoituksiinsa: natsien nousun tukemiseen Saksassa.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin 20-luvulle. Muutamissa kohtauksissa lukija kohtaa historiallisia henkilöitäkin, mm. Adolf Hitlerin ja Joseph Goebbelsin. Natsismiin liitetään taas mielenvikainen pahuus, kuten niin monissa jännityskirjoissa. Sinällään kirjan asetelma on kiinnostava, tosin ehkä hieman epäuskottava: tukivatko eurooppalaiset teollisuuspohatat todellakin Hitlerin nousua Saksan johtoon? – Epäilen. Vaikka rotuhygienia, kommunismin pelko ja vallan tavoittelu varmasti olivatkin monen rikkaan henkisen pääoman kulmakivinä tuohon aikaan, tuskin he kuitenkaan olisivat sijoittaneet rahojaan vankilassakin aikaansa viettäneen fanaatikon suuruudenhulluihin suunnitelmiin.
Elizabeth Scarlatille paljastuu hänen poikansa hankkeet, ja hän ryhtyykin uhkarohkeaan vastaiskuun: suvun perintöä ei saa sijoittaa moiseen pahuuteen. Apunaan Elizabethilla on USAn hallituksen agentti Matthew Canfield ja suunnaton omaisuutensa, jonka avulla hän voi kyseenalaistaa rikkaiden suuromistajien yhteenliittymän toimet. 20-luvulla ehkä yksittäisillä suuromistajilla saattoikin olla niin paljon vaikutusvaltaa, että he pystyivät nopeasti keinottelemaan omaisuudellaan. Maailman talous oli huomattavasti harvempien käsissä kuin nykyään, rahalla oli tavallaan kasvot: omaisuuksien takaa löytyi oikeita ihmisiä. Nykyisin rahavirrat ja omistussuhteet ovat niin mutkikkaita, että vaikutusvaltaisten omistajien nimeäminen on paljon hankalampaa.
Scarlattin alkuasetelmat lupaavat hieman enemmän kuin mitä kirja lopulta antaa. Toisaalta jos on lukenut Ludlumilta jonkin jo heti alussa toimintaa paljon sisältävän jännärin, niin kirjan alku, jossa tavallaan taustoitetaan tarinaa, saattaa vaikuttaa hitaasti etenevältä. Uskallan silti suositella jännäreistä pitäville: mukaansatempaavaa viihdettä.
En ole pitkään aikaan lukenut Ludlumin kirjoja, mutta muistan pitäneeni esimerkiksi Medusan verkosta. Pari vuotta sitten katsoin siitä tehdyn toimintaelokuvan, joka oli varsin hyvä. Teki mieli ottaa kirja uudelleen lukuun: tarkistaa, tuntuuko se yhtä hyvältä lukukokemukselta kuin nuoremmalle lukijaminälleni aikoinaan. – Ei vain ikävä kyllä ehdi palata jo luettuihin kirjoihin, vaikka toisinaan tekisi mieli, sillä maailmassa on niin paljon lukemattomiakin …
Minulla on samanlainen kammo resuisia ja huonokuntoisia kirjoja kohtaan. Mutta kammo rajoittuu valintatilanteeseen. Huonokuntoisen kirjan aloitettuani olen aina päässyt yli asiasta ja kirjan lukemisen edistyessä vain tarina on ollut tärkeä.
Sinuhen luin alunperin, teini-iässä, kannettomana ja risaisena versiona. Lienee ollut peräti ensimmäinen painos. Vieläkään en oikein osaa pitää siistiä Sinuhea oikeana.
Totta tuokin. Itse olen törmännyt samaan tunteeseen ostettuani klassikoista tehtyjä pokkaripainoksia. Uutuusdekkarin lukeminen pokkariversiona ei ole minulle ongelma, mutta halpaa uutuuttaan huokuva pokkari ei kyllä tarjoa samaa elämystä kuin kirjaston monissa käsissä kulutettu kovakantinen klassikkoteos.
Kokemukseen kirjan aitoudesta vaikuttaa usein myös kannet: nuorena luettu resuinen klassikko tuntuu huomattavasti aidommalta kuin uusi painos, jossa on värikkäät elokuvakannet, Hollywoodin suosikkinäyttelijöillä varustettuna.