Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen Rivien välissä (Avain, 2013) luo yleiskatsauksen suomalaisen kirjablogiskenen alkutaipaleeseen. Tietokirja kirjablogeista on historiikki, tutkimus, katsaus, opas ja jonkinlainen kannanottokin. Kirjoittajat itse bloggaavat kirjoista (Katja: Lumiomena ja Hanna: Kirjainten virrassa) ja ovat jo pitkään seuranneet tiiviisti blogimaailmaa. Kirjaansa varten he kokosivat tausta-aineiston haastattalemalla bloggaajia. Kyselyyn vastasi 61 bloggaajaa ja 15 kirjailijaa. Otos kertoo paitsi bloggaajien suuresta määrästä niin myös siitä, että he ovat tottuneita osallistumaan keskusteluihin ja innokkaita tuomaan näkemyksiään esille.
Vaikka laaja-alainen yleisesittely aiheeseen onkin perusteltu ratkaisu, kaventaa se väistämättä sisällöllistä kehittelyä. Useiden lukujen aiheista lukisi mielellään lisää. Tai ehkä ongelma ei olekaan kirjoitetuissa luvuissa vaan lukutavassani: olen tottunut lukemaan näkemyksiä kirjablogeista ja niiden asemasta kirjallisuuden kentällä nimenomaan blogeista, en kirjasta. Ja blogeissa tärkeää on eräs piirre, jota Rivien välissä -kirjassakin korostetaan:
Kommentit ovat arvokkaita, niistä tulee hyviä uusia näkökulmia asiaan ja jatkopohdintoja. Joskus meneekin niin että varsinainen blogiteksti on raakile ja ajatukset selvenevät paremmin vasta kommenttilootassa.
En nyt tarkoita, että Rivien välissä olisi teoksena raakile, päinvastoin. Kuin kiertääkseen kirjan paperinmakuisuuden ongelman Katja Jalkanen ja Hanna Pudas siteeraavat ilahduttavan runsaasti tekemänsä kyselyn vastauksia. Se luo teokseen moniäänistä asiantuntijuutta tai oikeastaan osallisuutta: kirjablogikirjassa on siis samaa yhteisöllisyyden tuntua kuin kirjablogeissa yleensäkin.
* * *
Toki keskustelu jatkuu blogeissa: kerrankin puheet siitä, että ”kirjabloggaajat lukevat aina samoja kirjoja” taitaa osua oikeaan. Rivien välissä ilmestyi viime viikolla, ja siitä on ehtinyt kirjoittaa kymmenkunta bloggaajaa. Jokainen tietenkin omalla tyylillään.
Leena Lumi kertoo lukukokemuksestaan ihastuttavan innoittuneesti, suurella sydämellä:
Tämä ei ole kritiikki. Tämä ei ole edes arvio. Tämä on tunnetila, jonka koin sen jälkeen, kun tänään puolenpäivän aikaan avasin postin ja sain käteeni Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjan Rivien välissä (Avain 2013). Luin puoleen väliin, kävin uimassa ja luin loput. Luin sen, mitä olin elänyt helmikuisesta ystävänpäivästä 2009, päivästä, jolloin annoin pikkusormen Leena Lumi –kirjablogille ja se veikin koko käden ja vähän vielä enemmänkin…
Sinisen linnan kirjaston Maria taas oivasti blogiharrastuksen kannalta kirjan oleellisimpia kohtia tiivistäen:
Kirjablogit eivät olekaan mitään rahasampoja; Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjabloggaajille lähettämään kyselyyn vastanneista vain kaksi sai bloggaamisesta palkaa (mediatalolta, johon kuuluvan lehden sivulla blogi ilmestyy) ja pääosin Bloggerissa, WordPressissa ja Vuodatuksessa toimivista kirjabloggaajista vain ani harva on halunnut ottaa sivuilleen maksettuja mainoksia. Jaan Hannan ja Katjan näkemyksen siitä, että lukukokemusten jakaminen on kirjabloggauksen ydintä ja yhteisöllisyys sen suola.
Maaria Pääjärvi luutii poikkeuksellisen lempeästi (taitaa olla kesäfiiliksissä … ;). Jotain piikkiä sentään löytyy:
Kritiikin ja kirjabloggaamisen erolle on Rivien välissä varannut sen verran tilaa, että lukija voi huomata kysymyksen tärkeäksi. Kirjabloggaaja ei halua tulla luetuksi ammattikriitikkona. Ymmärrän tunteen, minäkin tulisin mieluummin luetuksi jonain muuna kuin ammattikriitikkona, koska mielikuva ammattikriitikosta on täysin absurdi. Kummassa roolissa minä tätä tekstiä kirjoitan, kun en saa palkkiotakaan tästä?
Tommi Melender puolestaan kertoo, mitä hän vastasi kirjaa varten tehtyyn kyselyyn. Melenderin näkemys ”muotiblogimaistumiseen” liittyvästä uhkakuvasta voi tuntua monesta kirjabloggarista turhan jyrkältä, mutta kyllä siinä on paljon tottakin:
Jotkut idealistit kuvittelivat taannoin, että kirjablogit voisivat olla vastavoima kirjallisuusmaailman institutionaalisille rakenteille ja nostaa esiin sellaisia teoksia, jotka eivät saa huomiota valtavirtajulkisuudessa. Luulen, että tällainen idealismi on nyt karissut. En ole itse asiaa systemaattisesti tutkinut, mutta olen useammaltakin taholta kuullut, että kirjablogit keskittyvät enimmäkseen käsittelemään niitä teoksia, joista muutenkin julkisuudessa eniten puhutaan. Tähän ajaa toisaalta kaupallistuminen (kustantajien halu hyödyntää kirjablogeja markkinoinnissa ja viestinnässä), toisaalta yhteisöllisyys (bloggarit haluavat jakaa kokemuksiaan kirjoista, joita tietävät muidenkin lukevan).
Kiinnostavia näkökulmia, jotka ansaitsevat tulla tarkastelluiksi jokainen erikseen.
* * *
Leena Lumen tuntemukset allekirjoittaa varmasti moni muukin bloggaaja. On hauskaa lukea läheisestä harrastuksesta ja palauttaa mieleen, kuinka ensimmäisten – usein aika vaatimattomien – kirjapostausten jälkeen bloggaamisesta on tullut oman lukuharrastuksen luonnollinen jatke, jopa elämäntapa.
Rivien välissä saa Leenan muistelemaan oman blogiuransa alkua. Itse aloitin hieman aiemmin, syksyllä 2006. Tiedän, moni tämän lukeva huvittuu kun sanon seuraavan, mutta sanon sen silti: tärkeä yllyke kirjallisuusblogin (ei silloin puhuttu kirjablogeista, termi tuli myöhemmin) perustamiselle oli se, että sellaisia ei juurikaan ollut! Nyt harmittaa, kun en silloin dokumentoinut Jäljen äänen alkuvaiheita. Jutut kyllä löytyvät arkistosta, mutta esimerkiksi linkkilistani syksyltä 2006 olisi aika paljastava. Kun kirjailijat ja muuta ”ammattilaiset” jätetään pois, siinä oli muistaakseni vain muutama kirjoista blogannut kirjoittaja – ja heidänkin blogeissaan kirjoitettiin usein myös muusta kuin kirjoista.
Mitään kirjablogiyhteisöllisyyttä ei ollut: silloiset kirjablogit olivat enemmänkin henkilökohtaisia lukupäiväkirjoja, joita jotkut kirjoittajan tutut kenties lukivat. Aika vaikea olisi ollutkaan esittää mitään lukuhaastetta tms., kun oli vain kourallinen toimijoita. On tietysti mahdollista, että oleilin silloin jossakin Blogistanin periferiassa. Joka tapauksessa kehitys on ollut huimaa: kirjablogeja alkoi syntyä vuosi, pari myöhemmin kasvavaa vauhtia. Ehkä eräs asia, mitä itse olisin Rivien välissä -kirjalta toivonut, olisikin ollut jokin näkökulma siihen, miksi juuri tuolloin.
Rivien välissä -kirjassa mainitaan Kirsi Pihan lukupiiri Helsingin Sanomien verkkosivulla. Oletan, että se on ollut yksi keskeisistä kimmokkeista monille kirjabloginsa aloittaneille. Piha perusti bloginsa hieman myöhemmin kuin minä, ja tuolloin tuli usein käytyä ihastelemassa paitsi Pihan ripeää päivitystahtia niin myös vilkasta keskustelua. Pihan blogissa postaukset olivat lyhyitä, usein keskustelua herättäviä: häntä ei tuntunut kiinnostavan niinkään oma kirjoittajuus vaan hän halusi innostaa lukijat mukaan. Siinä Piha onnistuikin hyvin. Nykyisten kirjablogien kommenttilootiin verrattuna Pihan blogissa/nettilukupiirissä oli eräs tärkeä piirre: ainakin alkuaikoina siellä otti kantaa kirjoihin paljon sellaiset, joilla ei ollut omaa blogia. Nyt kirjablogeissa tilanne tuntuu olevan päinvastoin. Kirjabloggaajat keskustelevat enimmäkseen keskenään.
Valitettavasti vahva blogiyhteisöllisyys saattaakin ehkäistä muita lukijoita kommentoimasta. Ei kuitenkaan kannattaisi arkailla turhia: kirjablogeissa kaikki kommentit ovat tervetulleita! Ei oma blogitausta ole tärkeää – nimenomaan on hauska kuulla niistäkin blogin vakituisista lukijoista tai satunnaisista vierailijoista, jotka eivät ole blogimaailmasta tuttuja.
* * *
Sinisen linnan kirjaston Maria kiinnittää huomionsa siihen, mikä kirjaa varten tehdyissä haastatteluissa nousi selkeästi esille: harrastus on blogikirjoittamisessa tärkeämpi vaikutin kuin rahastus. Ne, jotka edelleen kuvittelevat bloggaajien havittelevan itselleen ensisijaisesti taloudellista hyötyä, eivät ole seuranneet aikaansa. 2000-luvun alussa keskusteltiin julkisuudessa paljon Web 2.0 -ilmiöstä ja hakkerietiikasta. Ensimmäinen liittyy internetin mahdollistamiin avoimen kommunikoinnin ja jakamisen helppoihin teknologioihin ja palveluihin. Hakkerietiikka ideaan, jossa jakaminen ja yhteisöllisyys koetaan tärkeämmiksi periaatteiksi kuin omistaminen ja esimerkiksi tiedon panttaaminen. Juuri näiden kahden yhdistelmästä kirjablogeissakin on kyse.
Helmikuussa 2007 kirjoitin postauksen aiheeseen liittyen: Web 2.0 ja ”pitkä häntä”. Luin sen nyt uudelleen, pitkästä aikaa. Siinä on kaunis lopetus. Siteeraan Risto Niemi-Pynttärin silloisesta blogista poimimaani ajatusta (joka ei ole hänen, vaan Jacques Derridan):
Niemi-Pynttäri muotoilee ajatusta Derridaan viitaten: Kirjoittaminen on sellaisen antamista, mitä sinulla ei etukäteen ole. Se kuulostaa minusta erittäin lohdulliselta. Moni on nimittäin ihmetellyt, että mitä järkeä minun on kirjoittaa nettiin kirjoista, kun en saa siitä rahaa? – Ehkä tuo näkökulma kirjoittamisen “kaksisuuntaisesta anteliaisuudesta” on minunkin kirjoittamiseni alkuperäinen motiivi.
Kun kirjoitan sinulle, mahdollinen lukijani, kirjoitan samalla itselleni – luon tyhjästä jonkinlaisen jaettavissa olevan “hyödykkeen”. Saan jotain, mitä minulla ei muuten olisi.
Aina kirjoittaessani Jäljen ääneen uuden postauksen, saan jotain, mitä minulla muuten ei olisi. Ja mikä parasta, myös mahdollinen lukija saa. Johtopäätös: pitäisi päivittää blogia useammin, todellakin!
* * *
Kriitikkona ja kirjallisuuspuheen trendien seuraajana Maaria Pääjärvi kaipaisi Rivien välissä -kirjaan painavampaa pohdintaa eroista ja yhtäläisyyksistä kirjabloggaajien ja ”ammatti”kriitikoiden välillä. Toiveena tuo on hyvä (itsekin toivoisin samaa), mutta vaatimuksena mahdoton (minkä Pääjärvikin tietää). Aihe olisi todella haasteellinen ja vaatisi aivan oman oman tutkimuksensa, useammankin. – Kirjallisuuskritiikin ja kirjablogien tavoitteiden ja niissä käytettyjen tekstilajien vertailua hankaloittaa sekin, että jo tuo ns. ”perinteinen” ”ammattimainen” ”asiantuntija””kritiikkikin” on kovin moninainen ja venyvä käsite (siksi lainausmerkit joka termissä).
Yhden hyvän pro gradu -työn kirjablogeihin liittyen olen lukenut: toisaalta muihin tutkimuksiin en ole ainakaan vielä törmännyt. Bikka Puoskarin gradua Blogitekstit kirjallisuuskritiikkinä (Jyväskylän yliopisto, toukokuu 2012) voisin suositella niin Pääjärvelle kuin muillekin kiinnostuneille. Valitettavasti vain sen lukeminen ei onnistu kuin Jyväskylässä, sillä aineisto ei ole saatavissa vapaasti netissä. – Puoskari tutkii Anna-Leena Härkösen Onnen tunti -romaanin vastaanottoa kirjaharrastajien blogeissa. Aineistoksi on valittu blogipostaukset 12 kirjoittajalta (löytyvät blogin nimeä klikkaamalla – Eväsreppu-blogia en tosin löytänyt): Luettua, Järjellä ja tunteella, Mari A:n kirjablogi, Sonjan lukuhetket, Salamatkustaja, Vähän epäkirjablogi, Ofelia outolintu, Kirjantila, Kirjakko, Eväsreppu, P. S. Rakastan kirjoja ja Kulttuuri kukoistaa.
Puoskari soveltaa Markku Huotarin aikoinaan muovaamaa kirjallisuuskritiikin sisällönanalyysiä, jossa määrällisesti kartoitetaan, mistä kaunokirjallisuuden piirteistä arvostelussa puhutaan. Tutkimuksessa paljastuu, että bloggaajien postauksissa on tehty huomattavan vähän havaintoja romaanissa käytetystä kielestä, kerrontamuodoista, rakenteesta tai yleensäkin juonen onnistuneisuudesta ja käytetyistä ilmaisukeinoista. Juuri tällainen arviointi romaanin keinojen onnistumisesta on perinteisesti kirjallisuuskritiikin ydinaluetta: bloggaajia se ei kuitenkaan kiinnosta. Huomattavasti enemmän painotetaan romaanin sisällöllisiä piirteitä, kuvataan henkilöitä ja sitä mistä kirja kertoo, mitä siinä tapahtuu. Puoskari pohtii painotuksen syitä:
Tarjoamalla lukijalleen, myös arvioitavaa teosta lukemattomalle lukijalleen, perustiedot teoksen sisällöllisistä elementeistä, blogikriitikko palvelee ainakin kirjavinkkien perässä olevaa lukijaansa. Lisäksi teoksen sisältöjen ja teemojen esittely tarjoaa mahdollisuuden keskustella kommenttiosiossa myös kirjallisuuden kohdeilmiöistä yleensäkin – ja juuri keskustelu- ja kommentointimahdollisuus on blogien merkittävimpiä ominaispiirteitä. Sisällöllisten piirteiden kuvaaminen lienee blogikirjoittajalle myös helppoa ja nopeaa. Tismalleen samoilla määreillähän, siis helppoudella ja nopeudella, on perusteltu koko blogikulttuurin syntyä ja kasvua.
Niin, kommenttilaatikko on usein blogeissa kaiken sydän, kohtaamispaikka, tunteiden ja ajatusten kipinöintiä. Mutta samalla se saattaa ohjata postausten kirjoittamista. Esitellään teoksesta niitä puolia, joihin lukijoiden olisi mahdollisimman helppo tarttua. Kaunokirjalliset elementit ovat hankala keskustelun aihe, varsinkin jos ei ole lukenut kirjaa. Mutta kirjan aiheesta ja henkilöistä keksii kyllä sanottavaa.
Puoskari itsekin aprikoi, että Härkösen Onnentunti ei yksittäistapauksena välttämättä anna koko kuvaa kirjablogien tyylistä. Sijaisvanhemmuuden ongelmista kertova teos on helppo mieltää ”aihe”romaaniksi. Itse pohdiskelin samaa: esimerkiksi Mikko Rimmisen Nenäpäivän kohdalla kirjablogeissa puhuttiin paljon romaanissa käytetystä kielestä, sillä se nousi Rimmisen käyttämässä tyylissä väistämättäkin esillä. Ehkä suurin ero blogikritiikkien ja ns. varsinaisten kritiikkien välillä on se, että blogeissa tartutaan siihen mikä kulloinkin nousee selkeimmin esille teoksissa (ihmissuhteet, kieli, erikoinen juoni, yhteiskunnallinen aihe jne.) kun taas ”ammatti”kriitikot repivät selkärangastaan väkisinkin perinteisen kritiikin kaavan, jossa tarkastellaan tasapuolisemmin eri osa-alueita.
Toinen Puoskarin tutkimuksessa esiin nouseva erityispiirre blogeissa on se, että niiden postauksissa on paljon perinteiseen kritiikkiin kuulumattomia aineksia. Puoskari poimii esimerkeiksi virkkeitä, jotka liittyvät kirjoittajan puheeseen omasta lukijuudestaan tai ovat muulla tavoin epämääräisiä kritiikin perustehtävää ajatellen:
Toki kyse voi olla siitä, että olen soljahtanut pois viihdekirjallisuuden piiristä ja mua vain yksinkertaisesti kiinnostaa aivan toisenlainen kirjallisuus. (Mari A:n kirjablogi 19.9.2011)
No niin, en sitten malttanut odottaa että kirjasto saa hankittua kirjan vaan kipaisin hakemaan sen kirjakaupasta. (Eväsreppu 9.9.2011)
Siksi minusta olisikin hirveän söpöä, jos Härkösestä tehtäisiin pehmolelu, sellainen tuimailmeinen ja polkkatukkainen. (Salamatkustaja 29.12.2011)
Vapaamuotoisuus blogikirjoittamisen ideaalina korostuu myös Jalkasen ja Pudaksen kokoamassa haastatteluaineistossa. Kirjabloggaaja voi aivan huoleti liittää kritiikkiinsä pohdiskeluja siitä, mistä on teoksen hankkinut – tai vaikkapa leikitellä ajatuksella pehmolelu-Härkösestä …
* * *
Tommi Melenderin kommentti kirjablogien kaupallistumisesta ei tarkoita sitä, että blogeilla pyrittäisiin ansaitsemaan rahaa. On fakta, että kustantamoita ja kirjakauppoja kiinnostaa kirjallisuuden uudet toimijat, joiden kautta omia kirjoja voi tavalla tai toisella markkinoida kuluttajille. Itsekin kuulun jossain määrin noihin Melenderin mainitsemiin idealisteihin. Mutta en siinä mielessä kuin Melender kommentoi: en ole koskaan kuvitellut, että kirjablogit olisivat mikään merkitsevä kulttuurinen vastavoima. Mutta kyllä niiden kautta jokin vähälevikkinen teos voi saada mahdollisuuden – ei todellakaan noustakseen suureen suosioon vaan tavoittaakseen kenties muutaman lukijan.
Kirjablogeissa esitellään paljon niitä kirjoja, joista julkisuudessa muutenkin puhutaan. Aivan kuten Melender väittääkin. Toisaalta tällainen ei pelkästään ole markkinointivoimien pakkoruokintaa, jonka edessä poloiset lukijat mumisematta antautuvat. Usein vain on niin, että populaari-ilmiöt koukuttavat yleisön makua aivan aidosti: jos kirjabloggaaja todellakin pitää ns. valtavirrasta, miksi hän pidättäytyisi kirjoittamasta siitä? On oletuksenmukaista, että kirjabloggaajien maku noudattelee yleisiä linjoja. Juoniromaani hallitsee alaa, esseistiikka ja runous jäävät marginaaliin. On turha olettaa/toivoa muuta.
Ajatus kirjablogien kaupallistumisesta näkyy myös Rivien välissä -kirjan kommenteissa:
Uskon, että kustantamojen ja blogien yhteistyö kasvaa ja laajenee, sillä blogit ovat erinomainen markkinointikanava, jota ei vielä osata kaikella sen kapasiteetilla hyödyntää. Uskoisin osan blogeista kaupallistuvan merkittävästi.
Voihan näin käydä, vaikka tuskin tuo merkittävä kaupallistuminen mitään suurta rahavirtaa bloggaajalle toisi. Kirjamarkkinoilla pennit ovat vähissä. Toista on lifestyle-blogeissa. Tuore tapaus on uusi 10 blogin yhteenliittymä, Suomen blogimedia, joka mainospuheensa mukaan ”kokoaa yhteen Suomen blogiskenen arvostetuimmat ja ammattitaitoisimmat kirjoittajat”. Lukijoita tällä porukalla on viikossa yhteensä 100 000 (mainospuheen mukaan). Mukana on muotiblogeja ja ruokablogeja, sekä esimerkiksi tuo aiemmin tässä postauksessa mainitsemani Puoskarin gradussa siteerattu, kaiketi kirjallisuusnäkökulmaakin joukkoon tuova Salamatkustaja: kiinnostavaa nähdä, miten tuollainen blogijoukko saa rahoittajia hankittua.
* * *
Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjasta Rivien välissä kirjoitetaan varmasti vielä monta blogijuttua. Ja olihan tuohon teokseen Jäljen äänikin päässyt mukaan. Sitaatti on lyhyt mutta ytimekäs, ja uskon että se tiivistää yleisemminkin jotain olennaista kirjablogeista ja niihin kirjoitetuista lukukokemuksista:
Kirja paljastaa lukijansa.
Oi Penjami, tässä on niin paljon järkeä, mutta osaan jo lukea sinua, joten läydän muutakin;)
Siis minunkin piti nimenomaan mainita Kirsi Pihan Lukupiiri Hesarista, se oli aluksi ehkä jopa ainoa, jota seurasin. Pidin kovasti Kirsin tyylistä ja meillä meni myös kirjamaku aika paljon yksi yhteen ja sainkin häneltä muutaman ikimuistoisen lukuvinkin.
Niin…”Kirja paljastaa lukijansa.” ja minä onneton olen juuri viettänyt sattumoisin aikaani dekkarien parissa;) Suvi ja dekkarit, dekkarit ja rentous! Järjen äänelle en paljon uskalla näsäviisailla, mutta jospa: ”Kirjat paljastavat lukijansa.” Tiedän, tiedän, jotenkin monikko ei ole yhtä tehokas kuin yksikkö, mutta yrittänyttä ei laiteta.
Pitkää kuumaa kesää sinulle!
Leena:
Kiitos, ja samoin! No, enpä tiedä mitä tuo slogan minun kohdallani kertoo, sillä mökille lähtiessäni reppu on täynnä lasten kuvakirjoja … Harmi kun niistä en voi blogata. Siinä olisikin rento kesähaste bloggaajille: postaus uudesta kotimaisesta lastenkirjasta. Nuortenkirjoista kyllä blogataankin, mutta kuvakirjat jäävät usein pelkiksi maininnoiksi siitä, mitä on lasten kanssa kenties luettu.
Minäkin seurasin Pihan blogia ja jonkun kerran siellä kommentoinkin. Mutta ei minulle olisi pieneen mieleenikään tullut, että voisin pitää omaa blogia. No, nyt se on ollut pystyssä pari vuotta, joten kai sitä vanhakin kettu voi oppia uusia temppuja.
Pihan blogiin palatakseni, siellä parasta oli juuri tuo kommentoijien suuri määrä ja kommenttien lukeminen oli usein hyvinkin avartavaa. Itse ainakin omassa blogissa huomaan, että hyvin harvoin kukaan ei-blogillinen käy kommentoimaan. Olisi hauskaa joskus saada mielipiteitä myös blogiskenen ulkopuolisilta.
Vaikuttaa kiinnostavalta tuo gradu, harmi ettei sitä ole saatavilla netistä. Todennäköisesti kirjablogeihin liittyviä graduja tulevaisuudessa tehdään yhä enemmän sen verran laajasta kirjallisuuteen liittyvästä ilmiöstä on kuitenkin kysymys.
Katjan ja Hannan kirjaa en ole vielä lukenut. Porvoon kirjastoon se on vasta hankinnassa ja jonossa on jo nyt itseni edellä kolme innokasta lukijaa.
Tuo ”kirja paljastaa lukijansa” on oivaltavasti sanottu. Sitä pitää omalla kohdalla miettiä tarkemminkin :)
Vaikka Katjan ja Hannan kirjassa ei kirjabloggaajille ole ehkä mitään järisyttävän uutta, niin se on hyvin rakennettu – etenee noihin haastatteluista leikattuihin kommentteihin nojautuen. Se tekee kirjasta sujuvasti luettavan, vaikka tosin väistämättäkin tulee hieman toistoa mukaan.
Ja tuota näkökulmaa kirjablogeista hedelmällisenä tutkimusaiheena tuo Puoskarikin esille: tuore maaperä ja monimuotoisuudessaan kiehtova. Eikä ainoastaan kirjallisuuden vaan myös viestinnän, sosiologian jne. oppiaineissa.
Niin, kyllä hyvä lukukokemus usein herättelee syvimpiä tuntoja ja ajatuksia, ja kun sen prosessoi kirjoittamalla postauksen, aivan varmasti tekstissä on paljon luettavissa kirjoittajasta itsestään. Rivien väleissä …
Hyviä pohdintoja.
Pihan blogin ja siellä käydyt keskustelut olen maininnutkin oman blogini inspiraatioksi. Aloittelin oman ensimmäisen blogini (nyttemmin suljetun) joskus vuoden 2006 tienoilla, jolloin tuntui olevan varsin harvinaista blogata mistään tietystä aiheesta, se oli haircut-blogien aikaa jolloin kerrottiin yleisesti omasta elämästä, ja kyllä minäkin aika ajoin mainitsin jos olin lukenut hyvän kirjan tai nähnyt leffan tai jotain…
En ole pitkään aikaan seuraillut juuri muuta kuin kirjallisuusaiheisia blogeja paria poikkeusta lukuun ottamatta. Mutta tuolloin 2000-luvun alussa tuli Livejournal-maailmaan kurkittua: aika villin henkilökohtaisiakin tarinoita monet silloin kirjoittivat julkisuuteen. Ehkä vieläkin.
Näissä kirjablogeissakin on tuo arjen haircut läsnä mutta kohtuullisuuden rajoissa. Se ikään kuin kontekstualisoi kunkin bloggaajan lukemisharrastusta: raotetaan välillä hieman verhoa julkisen ja yksityisen välillä. Jotkut tietysti raottavat enemmänkin. En pidä sitä mitenkään pahana tai kirjablogien uskottavuutta heikentävänä asiana, päinvastoin. Omaan elämään liittyvät arkiset viittaukset kertovat siitä, että kyseessä on ”kuka tahansa lukija”. Asiantuntijuus ei silloin korostu liikaa.
Järkyttävää muuten miettiä jälkikäteen miten henkilökohtaisia asioita sitä Livejournalissa jakoi. Vaikka nimimerkillä, niin suurin osa kavereista siellä kuitenkin tiesi oikean henkilöllisyyteni. Toisaalta, moni kavereista jakoi vähintään yhtä intiimejä juttuja, joten komsii komsaa. Olen tietenkin jo aikoja sitten poistanut tekstini sieltä. Oli helpompaa kirjoitella blogia ennen kuin oli julkinen ammatti. Silloin sitä teki enemmän hupiinsa kuin nyt. Vaikka tosin pidän nykyistäkin blogia hupiini, jonka kirjoitusten tasosta ja päivitystahdista huomaa…
Livejournalista vielä, se tuntui aika lailla kuolevan Facebookin myötä. Mikä on tavallaan sääli. Sen kautta tuli luotua paljon pinnallista nettikaveruutta syvempiä ihmissuhteita. En tosin enää luottaisi ihmisiin siten kuin nuorena, joten whatever.
Livejournalissa kirjoittajat jotenkin lietsoivat toisiaan – seurailin satunnaisesti joitakin blogeja, mutta se alkoi tuntua tirkistelyltä. Siis nimenomaan siitä syystä, kun ei itse kirjoittanut vastaavaa blogia, jossa olisi myös avautunut. Monet olivat minusta aivan selvästi henkilökohtaisia päiväkirjoja, ehkä ne olisi pitänyt sellaisina pitääkin.
Toisaalta, niitä saattoi lukea sellaisena elämänmakuisena verkkoproosana: osa jutuistahan oli usein ehkä liioittelua, fiktiota.
Kiitos, mainio esittely, jalat maassa -asiallinen ja selkeä. Ja antoi informaatiota: en ollut tiennytkään olleeni yhtenä gradututkimuksen kohteena! Mikäpä siinä, bloginpidon myötä on tullut vastaan kaikenlaista muutakin odottamatonta, ja lähes kaikki on myönteistä. Hieno tuo maininta siitä, että bloggaaminen antaa jotain, mitä minulla ei muuten olisi. Kolahti. Kirjablogikirja odottelee lukemista tuossa pöydälläni, ihan pian pääsen sen kimppuun. Lämmintä kesän jatkoa!
Kiitos kommentista! Ja todellakin, tässähän pitää ruveta miettimään, miten sitä oikein kirjoittaa, kun ei tiedä minne saattaa päätyä esimerkiksi teksteineen ;) – Kyllä bloggaamiseen menneen ajan saa itselleen korkoina takaisin. Ja vaikka monet postaukset jäävät melko vähälle huomiolle kävijälaskurin mukaan, säilyvät nekin arkistossa eräänlaisina maamerkkeinä itselleen siitä, mitä on tullut luettua ja mitä siitä on ajatellut, tuntenut, kokenut.
Puoskarin gradussa oli huomioitu se, että kaiketi ainoana joukosta luit kirjan enemmänkin lapsuuden kuin vanhemmuuden ongelmien kuvauksena. Tuollainen juuri onkin kirjablogien lisäanti kirjallisuuden harrastajalle: huomaa, että voisi ajatella toisin, tarkastella samaa asiaa eri näkökulmasta.
Hyvää kesää sinullekin!
Minullakin Kirjablogikirja odottaa vielä lukemista, vähän selailemaan olen jo ehtinyt, malttamattomana. Jännittävää ja hienoa päästä katselemaan harrastustaan vähän laajemmasta näkökulmasta.
Ja kiitos Penjami tästä, oli kiva päästä kurkkimaan noihin arvioihin!
Erja:
Nyt onkin ihanteellinen lukemisilma: vielä illalla niin lämmin, ettei voi muuta kuin vetäytyä varjoihin kirja kädessä … Kirja antaa perspektiiviä – samoin sen herättämät ajatuskulut blogeissa.
En ole lukenut kirjablogikirjaa, koska itselläni vastaaminen unohtui. Olen lukenut kirjasta kirjoitettuja tekstejä ja kohinaa kirjablogien ympärillä. Itse olen saanut kirjablogeista valtavan hyviä lukuvinkkejä ja se on varmasti suurin syy, miksi luen/ kirjoitan blogia.
Tuo gradu vaikuttaa kiinnostavalta, mutta yhden tekstin perusteella kirjablogien tekstin tutkiminen vähän epätieteelliseltä. Senkin takia, että omat tekstini (niiden taso) vaihtelee aika paljon.
Yhteisöllisyydestä sen verran, että varsinaisia kirjakeskusteluja blogimaailmassa ei ole kyllä kovin mahdollista harrastaa, koska seuraan varmaan liian montaa blogia, ja tekstit vaihtuvat aika nopeaan tahtiin.
Oma blogini on mielestäni lukupäiväkirja, lukemistani kirjoista olen kirjoittanut ennen vain itselleni. Samaan tapaan kuin nyt nettiin.
Mari A:
Puoskarin gradu on tosiaankin tutkimusasetelmiltaan suppea, mutta aika rajattuhan tuollaisen opinnäytteen täytyykin olla. Olet oikeassa: saadakseen kunnollisen käsityksen jostakin blogista on syytä tutustua useampaan kuin yhteen tekstiin. Myös tuo kirjavalinta eli Härkösen Onnentunti on hieman ongelmallinen. Vaikka Härkönen kirjoittaakin ihan hyvin ja tärkeästä aiheesta, on hän toisaalta sellainen julkkiskirjailija. Siksi bloggaajan otekin hänen kirjastaan kirjoittaessa sisältää luultavasti normaalia enemmän hieman pintapuolista kommentointia kirjailijan henkilöön liittyen.
Totta, monissa blogeissa tahti on niin tiivis, että ei yksinkertaisesti ehdi kommentoida.
Tuohan liittyy ajatukseen että blogeissa reagoidaan siihen mikä kirjassakin on esillä, eli kun Härkönen henkilönä on tavallaan osa pakettia (”julkkiskirjailija”) niin se huomioidaan myös, vaikka ”perinteisessä kritiikissä” tämä ei olisikaan suositeltavaa.
Graduissa pitäisi tosiaan olla rajattu alue ja sellaisena yhden kirjan käsittely useassa eri blogissa kuulostaa järkevältä, mutta silloin tosiaan tulee mukaan kirjaan itsessään sisältyvät painotukset. Ja jos aiheesta ei ole tehty paljoa tutkimusta niin ei voi oikein vertailla aikaisempiin, toinen gradu jossa viitataan Puoskariin mutta tarkastellaan vaikkapa Nenäpäivää tai Kätilöä voi päätyä erilaisiin tuloksiin.
Blogeissa tartutaan siihen, mikä on kiinnostavaa: Härkösen kohdalla se ei ole kerronnan rakenne tai kieli. Eikä monen muunkaan kirjailijan. Ja kun perinteisissä kritiikeissä lähdetään sellaisia piirteitä ruotimaan, niitä ei jaksa kukaan lukea. Ei Härkösen mahdollinen lukija pidä sellaista kovin merkityksellisenä. Jonkun Rimmisen tai Yli-Juonikkaan romaania odottava taas edellyttää kritiikiltä nimen omaan proosan piirteiden analyysiä.
Kaiken kaikkiaan tuo Puoskari gradu ainakin omasta mielestäni antoi positiivisen kuvan blogien kirjallisuuspuheesta. Totta kai se vaikuttaa ”pinnallisemmalta”, jos sitä vertaa Parnasson kritiikkeihin. Mutta blogiarvioita tuleekin arvioida niiden omista lähtökohdista.
”Saan jotain mitä minulla ei muuten olisi.”
Tästä ajatuksesta pidän kovasti. Kaksisuuntaisesta vaihdosta jonka verkkomaailma on tehnyt mahdolliseksi. Sitähän tämä verkkokirjoittaminen juuri on. Mutta sitä en osannut lainkaan kuvitella, että julkiseksi tehdyistä kirjabloggauksista tulisi jonain päivänä näinkin kiinnostavaa, ja merkittävää (minusta on kyllä liioittelua väittää että kirjabloggareilla olisi mitenkään kauheasti valtaa tms.). Kirsi Pihan kirjakerho keskusteluja oli todella kiinnostavaa seurata. Taisin pari kertaa itsekin kommentoida siellä.
Olen saanut paljon kirjablogeista, eritoten niistä joissa kirjoitetaan hieman sivuun ja varjoon jääneistä, jäävistä tai jo unohtuneista kirjoista. TopTen -listoilla keikkuvien kirjojen huomiosta ei tarvitse huolta kantaa, ja lukemistoni valikoituu mieltymysteni ja myös yksityisten keskustelujen pohjalta. Siksi ajattelen, että kirjabloggaus on tavallaan julkipuhetta kirjoista jotka haluaa mainita, tuoda julki. Olen jakanut ajatuksiani kirjoista monien ihmisten kanssa elämäni aikana ja jaan yhä. Näistä yksityistä (kirja)keskusteluista monesti syntyy myös blogiteksti.
Kirjablogeissa pidän spontaanisuudesta ja sellaisista ”oman maun ja tyylin mukaan” tehdyistä kirjoituksista. Sanoiskos peräti niin, että kirjabloggareilla todella on elämänmakuisista ja persoonallista tekstiä kirjoista/kirjallisuudesta, ja juuri se tekee niistä kiinnostavia. Kirjoissa/kirjallisuudessa minua kiinnostaa myös sen vaikuttavuus.
Lukulistalla onkin siksi teos: Kirja joka muutti elämäni. http://www.wsoy.fi/kirjat/-/product/no/9789510395837
Sillä uskon, olen aivan varma, että kirjallisuus voi vaikuttaa lukijan elämään voimakkaasti, monellakin tasolla.
Kaupallisuus kulkee ja on toki siellä missä ihmisetkin, en niin kovasti henk.koht. innostu senkaltaisesta tohinasta, mutta senhän voi (ja saa) valita kuinka puhtaaseen markkinointiin suhtautuu. Jos tykkää toimia kustantamoiden apurina tai saa niiltä palkkaa tai palkkioita niin eipä siinä mitään. Itse kirjoitan mielelläni niistä kirjoista joista noin yleisellä tasolla ehkä puhutaan vähemmän ja ovat divari- tai kirjastolöytöjä. Minulle ei ole olemassa uutta eikä vanhaa kirjallisuutta. On vain kirjallisuutta.
Hyvä, että kirjallisuutta on.
Sitten vasta kannattaa olla todella huolissaan jos kirjallisuus olisi katoamassa, mutta tällä hetkellä se ei ole uhkana, koska me elämme kirjan kulta-aikakautta. Mihin se päättyy, se jää nähtäväksi – ehkäpä vasta tulevat sukupolvet elävät sen. Ja saattavat hymähdellä ymmärtäväisesti näille nyt käynnissä oleville kirjabloggauskeskusteluille… ;)
Tässä vielä yksi linkki:
http://www.fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2013/numero-5/vaikuttavaa-kirjallisuutta
Fifissä oli kirja-arvio mainitsemastani kirjasta.
En usko siihen, että kirja eläisi vain uutena, vain sen hetken kun se ilmestyy. Kirjailijan teoksesta tulee osa kirjallisuuden valtamerta kun se julkaistaan ja siellä se pysyy. Lukija voi olla miltä tahansa vuosikymmeneltä tai vuosisadalta ja olla hirveän vaikuttunut luettuaan aikapäiviä sitten kirjoitetun teoksen. Kirjallisuudessa on lukemattomia polkuja. Olen parhaillaan tavattoman vaikuttunut A.S.Byatt’sta ja ehkäpä syksymmällä kirjoitan hänen yhdestä romaanistaan. Lukukokemuksen tai lukumatkakertomuksen, en siis varsinaista kritiikkiä.
Hirlii:
Kirjablogien kävijämäärät ovat varmaan kymmenesosa siitä, mitä muoti- tai life style – bogeissa. Toisaalta, kirjamarkkinat on samalla lailla pienemmät. – Vaikka blogien kävijämäärät eivät ole mittavat, tarjoaa ne kuitenkin kustantajille eräänlaista räätälöityä näkyvyyttä: kymmenenkin kirjablogin kautta voi tavoittaa tuhansia potentiaalisia ostajia ympäri Suomen. Blogeja kun lukee aidosti kirjoista kiinnostuneet ihmiset, ja koska pitkään seuratusta blogista alkaa tulla eräänlainen ” tuttu”, saattaa sillä olla vaikutustakin. Lisähyöty blogeissa on se, että niihin ilmestyy postauksia kirjasta vielä kuukausia kirjan ilmestymisen jälkeenkin. Se pidentää kirjan näkyvyyttä.
Kuulostaa mielenkiintoiselta nuo kirjavalintasi, erityisesti Byatt, josta itsekin olen kovasti pitänyt. Juuri sellaisia matkoja kirjoihin blogeista lukee mielellään. Päivälehtikritiikki kun on tekstilajina kovin kaavamainen, omaan muotoonsa ja mittaansa sidottu.
Kirjablogeissa on vielä se ilo, että teksti jää verkkoon ja sen voi lukija löytää kuukausien tai jopa vuosien päästä.
Tuo ”Kirja joka muutti elämäni” on hyvin rakennettu teos. Moniääninen. Hyvin erilaiset lukijat kertovat kirjasta joka on oikeasti merkinnyt paljon. Kirjoitukset ovat henkilökohtaisia ja rehellisiä, ja ovat siksi hyvin koskettavia.
Kirjabloggarille teoksen oppi voisi olla, että kirjasta tehty kirjoitus saa olla henkilökohtainen, subjektiivinen eikä sen ei tarvitse pyrkiä olemaan muodollisesti ammattikritiikin kaltainen (ellei sitten tunne vetoa ammattikriitikon osaan).
Lisäksi kirja kertoo 59stä kirjasta, hyvin isolla kirjallisuuden paletilla. Osa niistä oli minulle aivan tuntemattomia. Mietinkin että pitäisikö hankkia kirja omaksi vain siksi, että kirjassa on teoksia jotka voisi lukea. Se siis houkuttelee lukemaan lukemattomia.
Hirlii:
Objektiivisuus/subjektiivisuus-asetelma ei aina ole vastakkainen tila, jossa pitää valita jompikumpi. Ainakin itse toivoisin, että pystyisin omia lukukokemuksia blogissa esitellessäni tuomaan esille molempia, jolloin ne eivät sulje toisiaan pois vaan täydentävät.
”Se siis houkuttelee lukemaan lukemattomia.” – Juuri tuo henkilökohtaisuus värittämässä kirjaesittelyjä tekee niistä koukuttavia, herättää kiinnostuksen. Siinä kai se kirjablogienkin taika piilee.