I maailmansodan jälkimainingeissa olot olivat Euroopassa varsin epävakaat. Pitkän sodan rampauttama talous ja rintamilta palaavien sotajoukkojen kotiuttaminen aiheutti ongelmia. Monien ajatukset suuntautuivatkin Venäjälle, jossa oli toteutettu vallankumous, ja tulevaisuus näytti ainakin työläisiä ajatellen lupaavalta.
Steve Sem-Sandbergin romaani Kaikki katoavainen on vertausta (Allt förgängligt är bara en bild, 1999, suom. Anu Tukala, 2000, LIKE) kertoo Baijerin vallankumouksesta. Vuoden 1919 huhtikuussa Baijeri julistettiin neuvostotasavallaksi, mutta punainen lippu ei kovin kauan liehunut. Vielä samana keväänä, toukokuussa, laillisen hallituksen joukot valtasivat Münchenin – ja vallankumous oli ohi.
Mielenkiintoisen romaanista tekee sen henkilöt. Sem-Sandberg nimittäin kuvailee paitsi vallankumouksen vaiheita niin myös runoilija Rainer Maria Rilken ja Lou Andreas-Salomen kohtaamista sekä tietysti yhden vallankumouksen johtohahmon, kirjailija Ernst Tollerin osuutta tapahtumissa. Kirja yhdistelee fiktiota ja dokumenttia – samaa konseptia Sem-Sandberg käyttää myös romaanissaan Theres, joka kertoo RAF:n terroristista Ulrike Meinhoffista.
Baijerin vallankumouksen etenemisestä kertovat luvut perustuvat todennäköisesti historiantutkimukseen, aikalaiskertomuksiin, lehtiartikkeleihin ja Ernst Tollerin muistelmiin. Silti minua lukijana häiritsee, ettei Sem-Sandberg ole liittänyt minkäänlaista lähdeluetteloa kirjan loppuun. Ehkä hän haluaa siten korostaa, että kyseessä on fiktio, ei dokumentti. Mielenkiintoista olisi kuitenkin ollut tietää, mitä Rilkeen, Andreas-Salomeen ja Tolleriin liittyviä kirjallisia lähteitä on käytetty.
Lukijasta koko vallankumous vaikuttaa täysin toivottomalta ja absurdilta yritykseltä. Rintamalta vapautuneet sotilaat on helposti ostettavissa, sillä heillä tuskin sodan kauhujen jälkeen on enää minkäänlaista ideologista kipinää; yleislakko aikana, jolloin ihmiset näkevät nälkää, aiheuttaa vain närää, sillä valtiontalous kaipaa kipeästi elpymistä; kommunistien ja sosialistien erimielisyydet ovat niin suuria, että järkevintä olisi ollut luopua koko vallankumousideasta jo heti alussa.
Münchenissä aloitteli poliittista toimintaansa Baijerin vallankumouksen aikoihin myös Hitler. Kuuluisassa muistelmateoksessaan hän mainitsee, että vallankumoushallituksen lähettämät miehet aikovat pidättää hänet, mutta eivät siinä onnistu (aseellaan hän pelottaa tiehensä häntä hakemaan lähetetyt kolme miestä). Ei ehkä ole sattumaa, että vallankumouksen tuhkasta nousee uusi, aivan päinvastainen poliittinen ideologia, joka myös saa voimansa kansanmassojen suosiosta.
Romaanissa Rilke jää taustalle, mutta Lou Andreasia ja Ernst Tolleria kuvataan varsin tarkasti. Lou Andreas on venäläiseen yläluokan perheeseen syntynyt nainen, jonka kultturelliin ystäväpiiriin lukeutuu Rilken lisäksi (heillä on aiemmin ollut rakkaussuhde) mm. Sigmund Freud – ja kieltäytyipä Lou aikoinaan Friedrich Nietzschen kosinnastakin. Lou Andreas on Rilkea huomattavasti vanhempi, ja hänen vaikutuksensa runoilijaan on suuri – nimenomaan Lou on alkanut kutsua Rilkea Raineriksi (Rilken etunimi on alun perin René).
Ernst Toller on idealisti, joka haluaa vallankumouksen mutta ei kuitenkaan tuhoa: niinpä hän humanistina yrittää jarrutella kiihkomielisen vallankumousjohdon toimia. Idealistin osa ei tässä maailmassa kuitenkaan ole mitään juhlaa. Kirjallisuushistoria kertoo sen, minkä Sem-Sandbergin romaani jättää mainitsematta: katkeroitunut Toller päätyy itsemurhaan maanpaossa New Yorkissa vuonna 1939.
Steve Sem-Sandberg onkin antanut kirjansa nimeksi yhden tunnetuimmista Goethe-sitaateista: ”Alles Vergängliche ist nur ein Gleichnis” lausutaan Faust II:n loppusäkeissä. Toiveet ja ideologiat – aivan kuten ihmisetkin – elävät vain hetken, kuihtuakseen ja vaihtuakseen taas toisiin.
jäljen ääni 