7.7. lauantai
Duinon linnasta suuntaamme takaisin omille jäljillemme ja ajamme Triesteen. Ensi kertaa kaupungissa vierailevan on hieman vaikea hahmottaa kokonaisuutta: ydinkeskustan kävelykadut löytyvät vasta pienen etsiskelyn jälkeen. Nälkä pakottaa etsimään ruokaa paahteisten katujen ruokapaikoista, mutta tuloksetta. Vaikka keskustassa on paljon turisteja, niin italialaiset pitävät kiinni omasta kulttuuristaan ja siestastaan – lounasaika on jo ohi, ja alkupaloja lukuun ottamatta varsinaista ruokaa tarjoillaan vasta illalla.
Syyn siestaan tajuamme konkreettisesti istuessamme keskustan ainoan päiväsaikaan palvelevan pizzerian helvetillisen kuumalla terassilla. Tuntuu siltä, kuin olisi lämmittänyt saunan ruokaa tehdessään ja mennyt sitten lauteille syömään. Ohikulkijat puistelevat päätään nähdessään ihmisruumiin sietokykyä uhmaavan yrityksemme – minäkin puistelen päätäni, tosin ihan vain pysyäkseni tajuissani auringon porottaessa suoraan takaraivooni.
Trieste on tunnettu kuuluisista kirjailijoistaan. Vladimir Bartol ja Boris Pahor ovat olleet tärkeitä identiteetin rakentajia kaupungin sloveenivähemmistölle, ja Italo Svevo sekä Umberto Saba (molemmat taiteilijanimiä) ovat taas kirjoittaneet italiaksi. Jälkimmäisen Triestessä pitämä antikvariaatti kantaa edelleen Umberto Saban nimeä. Ja kirjakaupan lähistöllä sijaitsee kahvila, jonka seinässä oleva kyltti kertoo, että Italo Svevo ja James Joyce ovat viettäneet siellä aikaansa.
Joyce onkin kirjailijoista varmasti tunnetuin. Hänen kuuluisin teos Odysseuskaan ei luultavasti kerro pelkästään Dublinista vaan todennäköisesti myös Triestestä – kirjoittihan Joyce romaaniaan juuri täällä, siihen aikaan Itävallalle kuuluneen tärkeän satamakaupungin sykkeessä. Vaikka Odysseuksen tapahtumat sijoittuvat tiukasti Dubliniin, esikuvat Joycen kuvauksille katujen ihmisistä, kapakoista ja ilotaloista eivät siis löydy pelkästään Dublinista, kuten Bloomsdaytaan joka vuosi 16. kesäkuuta viettävät dublinilaiset Joyce-fanit ehkä haluaisivat ajatella. Kerrotaan myös, että Joyce olisi pitänyt ystäväänsä Italo Svevoa jonkinlaisena esikuvana Harold Bloomille kirjoittaessaan romaaniaan.
Samankaltaisia ajatuksia esittää myös tämän hetken triesteläisistä kirjailijoista lienee tunnetuin: Claudio Magris. Teoksessaan Mikrokosmoksia (1997, suom. Hannimari Heino, 2002, Wsoy) Magris tekee kiehtovia kulttuurihistoriallisia matkoja Triesten alueelle ja lähiseudulle. Asemapaikkanaan hän pitää San Marcon kahvilaa, jossa valitettavasti emme ennätä lyhyellä Triesten vierailullamme käydä: San Marcon kahvilasta Magris aloittaa matkansa, ja sinne hän lopulta päätyy takaisin. Mikrokosmoksia-kirjan luvussa, jossa Magris kulkee Triesten Kaupunginpuistossa, hän nähdessään Joycen patsaan kuvaa tämän suhdetta Triesteen seuraavasti:
Trieste oli anakronismi ja nebeneinander, ranta jonne historian jätteet ovat kasaantuneet ja jossa kaikki ja kaiken ristiriitaisuus elää tasaväkisenä; irredentismi ja uskollisuus Habsburgeille, italialainen patriotismi sekä saksalaiset ja slaavilaiset sukunimet, Apollo ja Merkurius. Tässä Adrianmeren umpikujassa historia on kerä jonka langat vyyhteytyvät ja sotkeutuvat toisiinsa.
Erityisesti viimeinen virke tuntuu osuvalta luonnehdinnalta ainakin sen perusteella, mitä olen Triesten historiaan ja siitä kertovaan kirjallisuuteen tutustunut.
Kun kävelee kaupungin keskustan vilkkailta kaduilta roomalaisen amfiteatterin kohdalle ja alkaa nousta ylös kukkulalle, pääsee aistimaan Triesten vanhan kaupungin tunnelmaa. Toisella vuosisadalla rakennettu amfiteatteri on todiste siitä, että historia ulottuu täällä kauas. Lopulta päätyy ylös San Giuston linnan ja katedraalin luo. Näkymät ylhäältä ovat avarat: jos olisin triesteläinen, tulisin varmasti usein lueskelemaan tänne, kaupungin äärelle.
– Toteutamme siis jälleen kerran matkailijan perustarvetta: on päästävä paikkoihin, joista näkee kauas. Matkailijan romantiikkaan taipuvainen sielu kaipaa asettumista kaiken yläpuolelle, uskotellen siten itselleen, että jo pelkkä viipyilevä katse voi ottaa maiseman omakseen. Valitettavasti maiseman kokemiseen liittyy lähes välittömästi suru ja haikeus, jonka tuntee tietäessään, että kyse on vain lyhyestä hetkestä: kohta on lähdettävä pois ja jätettävä näky taakseen. Muistikuvat tietysti säilyvät, mutta mielen ahtaisiin kopperoihin suljettu muisto on vain surkea kaiku alkuperäisestä kokemuksesta. Siksi matkailija onkin tuomittu loputtomaan etsimiseen ja itsensä ylentämiseen maiseman herraksi aina kun se vain on mahdollista.
(kuva: tinkatinka)
jäljen ääni 