Kirjoittajan omaan elämään perustuvat vanki- ja keskitysleirikuvaukset ovat monilukuisuudessaan jo tavallaan oma kirjallisuuden genrensä. Ne ovat muistelmateoksia, joiden tehokkuus perustuu ikävä kyllä realistiseen kuvaukseen: keskitysleirien todellisuus ja siellä elämään – ja kuolemaan – joutuneiden ihmisten olot olivat niin kurjia, että kirjoittajan ei tarvitse liioitella. Vaikka jokainen keskitysleirikuvaus onkin vastalause sodalle ja sen järjettömyyksille, ei valheellista propagandaa tarvita: riittää kun pysyy totuudessa, sillä jo se riittää paljastamaan leiriolosuhteiden absurdin julmuuden.
Useat keskitysleirikuvaukset keskittyvät kertomaan juutalaisten systemaattisesta tuhoamisesta. Mutta muutkin etniset ryhmät kärsivät vainoista, varsinkin slaavilaiset kansat. Boris Pahorin Nekropoli (1967, suom. Kari Klemelä 2006, Mansarda) on omakohtainen muistelmateos keskitysleireistä, joihin Pahor (s. 1913) lähetettiin Triestestä sodan loppupuolella. Triesten sloveenivähemmistöön kuulunut Pahor sai kokea saman kohtalon kuin moni muukin kansansa jäsen Pohjois-Italiassa – tai ei aivan, sillä hän selvisi hengissä. Selviämiseen vaikutti paljon se, että kielitaitonsa ansiosta Pahor pääsi leireillä kevyempiin tehtäviin, tulkiksi ja hoitamaan sairaita. Jos hän olisi joutunut monien muiden tavoin raatamaan kaivoksissa pakkotyössä, hän omien sanojensa mukaan olisi todennäköisesti menehtynyt.
Kirjan tekee kiinnostavaksi sen rakenne: Pahor matkustaa museoiksi muutettuun keskitysleiriin, jossa hän itse parikymmentä vuotta aiemmin vaali ohutta elämänlankaansa kaiken kuoleman keskellä. Kävellessään ryhmän mukana ja kuunnellessaan oppaan puhetta hän siirtyy omiin muistikuviinsa: nykyaika ja menneisyys, ääneen kauhistelevat turistit ja hiljaa traumaansa läpikäyvä entinen vanki, elämä ja kuolema – sisäpuolisen ja ulkopuolisen tasot sekoittuvat ja siten lukijalle tarjoutuu reitti päästä lähemmäksi Pahorin kokemuksia.
Kuten muillakin samasta aihepiiristä kertovat teoksilla, on myös Nekropolilla välitettävänään selkeä viesti tuleville sukupolville: ei koskaan enää. Pahor ei kuitenkaan pyri mässäilemään julmuuksilla, vaikka toki niitä kuvaakin; toisaalta hän itse toteaa kirjassaan päässeensä helpommalla kuin monet muut muistelijat (tarkoittanee juutalaisten tuhoamiseen keskittyneille leireille joutuneita). Mielenkiintoista on myös se kiihkottomuus, jolla hän tapahtumia tarkastelee: vaikka välillä inhoa saksalaisia kohtaan ei juurikaan peitellä, tuntuu Pahorilla olevan keskitysleireihin jossain määrin ambivalentti suhde. Leirikokemukset ovat kuitenkin tehneet hänestä juuri sen, mitä hän on. Ja kun Pahor kulkee turistien perässä vihaamassaan leirissä, on hänen muistelussaan havaittavissa hämmästyttäviäkin piirteitä: kuin kyse olisi kotiinpaluusta.
Onnellinen pikkutyttö tarttuu kaksin käsin piikkilankaan, joka tukee krematorion ohutta savupiippua, ja pyörii riemuissaan mukana lasten leikissä. Jostain ylhäältä kuuluu narahdus ja hätkähdän, sillä pelkään putken romahtavan parakin päälle. Niin, pelkäsin että tuhomme silminnäkijä voisi vahingoittua, hätkähdin surressani eurooppalaisen ihmisen uhripöydän puolesta, vaikka minun olisi pitänyt pikemminkin toivoa, että lapsen kädet olisivat särkeneet tällaisen pahuuden rakennuksen.
Pahorin vierailu elsassilaisessa Natzweiler-Struthofissa kestää yhden päivän vuonna 1966. Leirikokemuksia Pahorille kertyi vajaan vuoden verran useista keskitysleireistä. Pahorin usko kaikissa ihmisissä piilevään hyvään on melko hataralla pohjalla, ja uskonsa hyvään jumaluuteen tai edes ihmiskuntaan hän on menettänyt. Kuitenkin hän itse jaksaa auttaa leireillä muita, altistaa itsensä bakteereille ja keuhkotaudille, hoitaa ja pestä saastaisissa olosuhteissa punataudista kärsiviä. Itse hän pohtii omia motiivejaan ja miettii, tekikö jonkin asian hyvyyttään vai pelkästään siksi, että ei muutakaan voinut. Eettinen ulottuvuus ihmisen toiminnassa luisuu tavoittamattomiin silloin, kun toiminnassa ei ole vaihtoehtoja.
Keskitysleirillä Pahor ajattelee usein kotiaan, Triesteä. Ja vapauduttuaan hän on loppuelämänsä ajan tuomittu ajattelemaan keskitysleiriä. Yhden päivän vierailu elsassilaisessa Natzweiler-Struthofissa vuonna 1966 tuo hänet sen synnyttämien muistojen kautta lähemmäksi itseään, sammuttaa hetkeksi tyhjyyden tunteen, jota kuolevien keskeltä vapautunut tuntee.
Olen hiljaisella hautausmaalla, jonka asukki olen kerran ollut, jolta olen päässyt lomalle ja jolle olen nyt palannut.
jäljen ääni 