Vaikuttaa siltä, että Maja Novakin Murha aluevesillä (1993, suom. Kari Klemelä 1999, WSOY) on ainoa suomennettu sloveenidekkari. SAPO-sarjassa ilmestynyt romaani sijoittuu varsinaisesti Dubrovnikiin, nykyisen Kroatian alueelle. Kirjassa eletään kuitenkin elokuuta vuonna 1988, joten Dubrovnik – ja koko Kroatia – on siis osa Jugoslaviaa. Laajamittaiseen Kroatian sotaan ja Dubrovnikin piiritykseen on vielä kolme vuotta aikaa.
Dubrovnikissa on meneillään kansainvälinen rikoskirjailijoiden konferenssi. Paikalla on kirjava joukko kirjailijoita ja dekkaristeja. Yksi vieraista on amerikkalainen James Watson, jonka erään kirjailijan vaimo on palkannut pitämään silmällä kokoukseen osallistuvaa miestään. Tarkkailumatka osoittautuu Watsonille helpoksi ja rahakkaaksi tehtäväksi, kunnes vaikeudet alkavat: veneretkellä tapahtuu murha.
Majakin romaani on toisaalta klassinen arvoitusdekkari ja toisaalta taas jonkinlainen parodia lajityyppiä kohtaan. Klassisen dekkarin kaavaa noudattaen heti alussa tapahtuu murha, ja murhaaja on takuuvarmasti yksi pienen seurueen jäsenistä. Ja kuten vaikkapa Christien kirjoissa, seurueen jäsenten mahdolliset motiivit murhaan alkavat paljastua vähitellen. Lajityypin parodiaa on se, että amatöörietsivinä tarinassa hääräävät dekkaristit itse: heidän logiikkansa tilanteen hahmottamiseen ja ratkaisemiseen on rikoskirjallisuuden logiikkaa – eli toisin sanoen Murha aluevesillä -dekkarin lajityyppi korostuu hauskalla tavalla.
Slovenialaisuutta romaanissa edustavat James Watsonin tapaamat Miki ja Patricija. Heistä jälkimmäinen on Dubrovnikissa työtehtävissä, ja työtön ystävätär Miki majailee hänen luonaan. Miki on intohimoinen dekkareiden lukija, ja kun tapahtuu murha, astuu hän Hercule Poirotin rooliin. Hänen intomielisyytensä on liioiteltua ja huvittavaakin, mutta ainakin hän saa rikoskirjailijat ratkaisemaan tapahtunutta rikosta yhdessä hänen kanssaan.
”Kuka sen tietää?” Miki totesi varovasti. ”Kun mammanpojilta ja vätyksiltä kiehahtaa lopullisesti yli, seuraukset ovat monesti pahempia kuin silloin, kun joku pahamaineinen väkivaltarikollinen vähän suuttuu.”
”Antakaa hänelle anteeksi, herra Fitzpatrick”, Patricija pyysi lempeästi. ”Miki ei lue vain dekkariklassikkoja, joita kirjallisuusteoriassa sanotaan kai nykyään mekanistisiksi, vaan myös psykologisia dekkareita. Ruth Rendelliä, P. D. Jamesia ja niin edelleen. Sen takia hän mielellään toistaa tuollaisia viisauksia.”
Tarkkana lukijana Miki osaa arvioida myös konferenssiin osallistuvia kirjailijoita heidän kirjojensa perusteella – tai ainakin hän luulee osaavansa. Välillä Poirot-tyyli menee kuitenkin liiallisuuksiin ja lähinnä ärsyttää lukijaa. James Watson on romaanissa keskeinen henkilö, mutta jää kuitenkin lopulta Mikin varjoon tapahtumien pyörteissä – aivan kuten Doylenkin tarinoissa tohtori Watsonille on varattu vain ystävän ja apurin rooli Sherlock Holmesin nerouden rinnalla.
Yhdistelmänä vanhakantainen dekkarin juonirakenne ja toisaalta itseään parodioiva ote on enimmäkseen toimiva ratkaisu. Dekkareita lukeva hotkaisee tämän kirjan jo sen takia, että se on slovenialainen, siis jonkinlainen poikkeusyksilö. Etenkin, jos on pitänyt ottaa Sloveniaan mukaan jotakin kevyttä matkalukemista …
jäljen ääni 