6.7. perjantai
Adrianmeri, Triestenlahti. On kuuma, yli kolmekymmentä astetta, ja auringon paahteessa vielä enemmänkin. Lämpö ei kuitenkaan haittaa: on vain nautinnollista tuntea, kuinka Bohinjin sadepäivien kosteus höyrystyy ihohuokosista ja jäsenet heräävät kohmeestaan.
Leirintäalueemme sijaitsee Isolassa, Istrian niemimaalla, Italian rajan tuntumassa. Maisema ei vastaa mielikuviani Sloveniasta, pikemminkin tuntuu siltä kuin olisimme Italiassa. Tosin asialle löytyy yksinkertainen selitys: minulla ei ole ollut juurikaan käsitystä Sloveniasta ennen kuin saavuimme Triglavin alueelle Itävallasta. Välimeren rannikko on aivan erilainen ilmastoltaan, luonnoltaan ja kulttuuriltaan kuin Slovenian Alpit.
Teemme päiväretken läheiseen Piraniin. Se on vanha kalastussatama, jonka kapeat kujat tarjoavat hivenen varjoa auringolta mutta sitäkin enemmän intiimiä, keskiaikaista tunnelmaa. Kadut ja rakennukset muodostavat tiiviin, sokkeloisen verkoston, jossa reittimahdollisuuksia on lukemattomia. Päämäärätön kuljeskelu on hauskaa, tosin vain matkailijan näkökulmasta: paikallisia asukkaita luulisi talojen välissä poukkoilevat turistilaumat ärsyttävän. Toisaalta, turismi on varmasti tässäkin kaupungissa merkittävä elinkeino.
Illaksi palaamme teltallemme helteen uuvuttamina. Telttapaikkamme on korkealla rinteessä, ja sieltä näkyy Triestenlahdelle. Olen innoissani oliivipuista, joita on teltan molemmin puolin. Ja olen innoissani lämmöstä, tuoksuista, äänistä, näkymästä. Tämä on lisäarvoa, jonka matkailija saavuttaa luopuessaan hotellielämän mukavuuksista. On upeaa vain istua ja tunnustella aisteillaan illan pimenemistä, verrata tuntemuksia mielikuviin ja kokemuksiin suomalaisesta kesäyöstä.
Ilta-auringossa luen Ljubljanasta ostamaani Drago Jancarin (Ljubljanassa asuva kirjailija) novellikokoelmaa Joyce’s Pupil. Auringon laskettua mereen alkavat Triesten valot näkyä lahden yli. Sinne sijoittuvat kokoelman niminovellin 
tapahtumat: irlantilainen kirjailija James Joyce asui viime vuosisadan alussa monta vuotta Triestessa, ensimmäisen maailmansodan alkuun saakka, ja kirjoitustyönsä ohessa hän myös opetti yksityisesti englannin kieltä. Novelli kuvaa erään hänen oppilaansa elämänvaiheita yksilöille usein niin epäoikeudenmukaisessa historian kulussa.
Novellin alussa eletään vuotta 1914. Oppilas ja hänen opettajansa Zois – kuten oppilas nimen ääntää – viettävät viimeisiä yhteisiä oppituntejaan. Trieste ja yleensäkin koko Eurooppa on ajautumassa kaaokseen, ja pian Joyce lähtee maasta. Muutaman vuoden kuluttua Italian joukot valtaavat Triesten, ja sloveenien sortaminen alkaa: sloveenin kielen opettaminen kielletään kouluissa, sloveenien on hankala päästä hyviin virkoihin jne. Joycen oppilas kuuluu Triesten koulutettuihin sloveeneihin, ja hän liittyy fasistien vastustajiin.
Toisen maailmansodan aikana Joycen oppilas antaa äänensä liittoutuneiden joukoille: radiolähetyksissä kerrotaan sotatapahtumista ja kannustetaan miehitetyn Slovenian asukkaita vastarintaan. Sodan loppuvaiheessa hän palaa kotimaahansa, mutta uusi järjestys tuo uusia hulluuksia: jo parin vuoden kuluttua kommunistit tuomitsevat hänet vankeuteen vakoilusta, vaikka syyte on perätön. Vastarinnan radioääni palkitaan kiittämättömyydellä: kun sodan jälkeen itsehallinto-oikeuden saanut Trieste liitetään Englannin myötävaikutuksella 1953 Italiaan, väkijoukko tunkeutuu Joycen oppilaan kotiin ja raastaa hänet kadulle. Syyksi riittää se, että hänellä on ollut yhteyksiä Englantiin.
Kustantajan sivuilla (Brandon) Jancar kertoo, että novellilla on todellisuuspohjansa: Joycella oli Boris Furlan -niminen oppilas Triestessa ja samainen Furlan joutui myöhemmin Jugoslaviassa kommunistien ajojahdin kohteeksi. Kuvio on hieman samanlainen kuin Dubravka Ugresicin romaanissa Kiputilahallitus: siinä kerrotaan eräässä kohdassa päähenkilön ex-appiukosta, joka taistelee toisessa maailmansodassa Jugoslaviassa partisaanijoukoissa mutta joutuu sodan jälkeen poliittiseen epäsuosioon.
Nykyään Trieste on vilkas ja monikulttuurinen rajakaupunki: silti edelleen Sloveniasta löytyy niitäkin, jotka haluaisivat menetetyt alueet takaisin. Euroopassa muillakin kuin Suomella on siis omat Karjalansa ja Viipurinsa.
(kuvat: tinkatinka)
jäljen ääni 