7.7. lauantai
Aamulla lähdemme päiväretkelle Italian puolelle. Ajettuamme rajan yli maisema pysyy samana, mutta silti moni asia muuttuu. Varsinkin liikenteessä. Italialaista liikennekulttuuria ei kritisoida turhaan, sillä jo tiejärjestelyt ovat huomattavasti hankalampia kuin Sloveniassa, välillä jopa käsittämättömiä. Määränpäämme Duinon linna sijaitsee melko lähellä Triesteä, mutta arvioitu puolen tunnin matka venyy pidemmäksi, sillä parin tietyön ja muutaman todella epäselvän kiertotieopasteen takia meillä on vaikeuksia löytää oikea reitti Venetsiaan menevälle moottoritielle. Onneksi sille vihdoin päästyämme matka etenee joutuisasti, ja olemme pian Duinon liittymän kohdalla.
Duinon linna on suoraan merestä kohoavan kalliojyrkänteen laella, ikään kuin uhmaten sijainnillaan ja olemassaolollaan luonnon armottomuutta. Meri kimaltelee kauniisti auringossa, mutta voi hyvin kuvitella, että huonolla säällä mereltä puhaltaa synkeät myrskytuulet. Täällä runoilija Rainer Maria Rilke kirjoitti kuuluisia Duinon elegioitaan ollessaan 1911-1912 linnan rouvan ruhtinatar Marie von Thurn und Taxisin vieraana. Rilken työskentelyä seurannut ruhtinatar on kertonut muistelmissaan Duinon elegioiden saaneen alkunsa varsin dramaattisesti polulla, jolta on korkea pudotus mereen. Kävellessään jyrkänteen laidalla Rilke kuulee tuulen ja rantakallioihin lyövien tyrskyjen seasta runon säkeet, jotka hän kirjoittaa mukana kantamaansa muistikirjaan: Wer, wenn ich schriee, hörte mich denn aus Engel Ordnungen. Niistä tulee ensimmäiset säkeet hänen elegia-sarjaansa. Eletään vuoden 1912 alkua, ja Rilke tuskin arvaa, että nuo säkeet ovat petollisen helposti syntynyt aloitus pitkässä prosessissa: Rilke saa 10. ja siis viimeisen elegiansa valmiiksi vasta 1922.
Linnan lähistöllä kulkee Rilken polku – ehkä sama, jonka varrella innoitus Duinon elegioihin on syntynyt. Me keskitymme kuitenkin itse linnaan ja sen kauniiseen puutarhaan, sillä 33 asteen helle ei houkuttele lyhyellekään patikointiretkelle. Linna ei ole säilynyt täysin samanlaisena Rilken ajoista, sillä se vaurioitui pahasti ensimmäisessä maailmansodassa. Sodan jälkeen linna kuitenkin korjattiin ja entisöitiin. Toisen maailmansodan aikana linna säilyi vahingoittumatta, mutta sai kutsumattomaksi vieraakseen Saksan armeijan. Linnan pihalta voikin laskeutua alas syvälle maan uumeniin, saksalaisten rantakallioon louhimaan valtavaan bunkkeriin.
Duinon elegioissa enkelit ovat runoja hallitseva aihe. Enkelien kauheus johtuu ylivertaisuudesta ja täydellisyydestä, jonka rinnalla ihminen murentuu ja muuttuu pelkäksi varjoksi. Joitakin enkeliaiheita on linnankin yksityiskohdissa.
Heti sisäänkäynnin luona seinässä oleva enkeli tosin ei ole ylivertaisen kaunis, sillä sen suu on rappeutunut toimittuaan aikoinaan luultavasti vedentuloaukkona. Mutta kauhea se on: enkelin kauniit kasvot ja turmeltunut suu luovat pelottavan kontrastin. Aivan kuin yliluonnollisen puhtauteenkaan ei voisi luottaa, vaan se todella voi paljastaa raatelevat hampaansa ja syödä ihmispolot suihinsa.
I elegia, suomeksi tulkinnut Aila Meriluoto (1974, Wsoy):
Mutta jos huutaisin, järjestelmissä enkelien kuka kuulee?
tai jos kuulisikin ja sydämelleen
äkkiä painaisikin: olevampaani tuohon
vain häviäisin. Ei, mitä kaunis on
muuta kuin kauhean alku, jonka me saatamme juuri
kestääkin, ihaillen koska se halveksii
tuhota meidät. Kauhea on joka enkeli.
Linnan sisällä ei saa ottaa kuvia, mutta sisätiloista saa jonkinlaisen käsityksen Duinon linnan kotivuilla olevasta kuvaesittelystä. Lukuisat valokuvat, kirjeet, sukutaulut, piirustukset jne. tarjoavat kurkistuksen linnan ja siinä kauan asuneen suvun historiaan. Rilke on linnassa kovasti esillä. Parveke, jossa Rilke usein työskenteli, on nimetty Rilken mukaan. Ja linnan puutarhassa kävellessään päätyy tasanteelle, jossa kerrotaan Rilken myös viihtyneen kirjoituspuuhissaan. Tasanteella oleva pöytä ei välttämättä ole juuri ”se pöytä”, jota Rilke käytti, mutta kotoa tuomani Duinon elegiat näyttää varsin 
vakuuttavalta pöydälle asetettuna. Takana näkyvä Rilken parveke korostaa vaikutelmaa.
Kirja on kuin alttarilla, vastaanottamassa samoja näkymättömiä paikan hengen säikeitä, jotka aikoinaan herättivät Rilkessä innoitusta. Toivon, että jotakin maagista energiaa välittyy kirjan kansiin ja sivuihin, tunkeutuu rivien väliin ja täyttää painomusteen taiallaan. Jos ei muuta, niin ainakin tämä paikka ja hetki palautuu elävästi mieleeni Jyväskylässä runohyllyn äärellä, kun otan Duinon elegiat esille ja alan lukea: ”Mutta jos huutaisin, järjestelmissä enkelien kuka kuulee?”
(kuvat: tinkatinka)
jäljen ääni 